Kuin uusi mutta vanha

Muu perhe katseli vähän nenänvartta pitkin, kun syksyllä pelastin Villa Idurin irtaimistosta likaisen ja tunkkaisen näköisen maton ruokailuryhmän alta. Ja siinä vaiheessa jouduin oikein monisanaisesti selittelemään, kun survoin tätä melko epämiellyttävää rullaa autoon kotiin tuomisiksi. Oikeasti on vaikea kuvailla, missä kunnossa matto oli. Vähän jopa hävetti pesulaan vietäessä.

Tänään hain maton pesulasta ja olin todella utelias näkemään, oliko matto vain pintalikainen, tuliko siitä käyttökelpoinen pesun myötä ja minkä värinen se oikeastaan onkaan. Oli kuin joululahjaa olisi avannut! Kun aloin kovaäänisesti ihailla olkkariin levitämääni mattoa, istahti koira siihen heti saadakseen myös hieman huomiota. 

Upeat värit olivat tulleet esiin. Sehän on suorastaan raikas, joten matto pistetään taatusti sopimaan meidän  sisustukseen (ei liene mikään vaikea tehtävä). En malta odottaa, miltä tämä näyttää Idurin vastamaalatulla lankkulattialla. Nyt se menee takaisin rullalle ja autotalliin odottamaan. 

Matto on tanskalainen, 240 x 170 cm:n kokoinen villakangasmatto. Jonkinlainen 'aitoustodistus' löytyy kääntöpuolelta.

Värikästä viikonloppua! 

Aterintutkimus ja -täydennys

Hankin punavuorelaisesta antiikkiliikkeestä pari viikkoa sitten unelmieni hopea-aterinsarjan (veitset, haarukat, lusikat) erittäin edullisesti. Olen selvitellyt mallin alkuperää ja nimeä, ja löytyihän siitä tietoa vähän kaivelemalla. On kiva tietää edes hiukkasen taustoja siitä, mitä omistaa. 

Malli on English King (Pattern) ja sitä on valmistettu Englannissa 1800-luvulla. Sitä tyylillisesti lähellä on monta muuta englantilaismallia. Lukemani mukaan monet hopeasepät ovat käyttäneet tätä traditionaalista English King -mallia, ja se on levinnyt myös Skandinaviaan jo 1830-luvulla. Samaa mallia on valmistettu ainakin 1900-luvun ensimmäiselle puoliskolle asti. Omat aterimeni ovat leimoista päätellen eri tekijöiden, ja siten hyvin todennäköisesti myös eri vuosikymmenten tuotteita. Haarukoissa ja veitsissäni on esimerkiksi englantilaisia leimoja, kun taas lusikat ovat kai pohjoismaista uudempaa tuotantoa. Nettihuutokaupoista löysin samanlaisia aterimia. Joidenkin kuvien kohdalla alkuperästä oli kerrottu enemmän, toisten vähemmän. Ostosteni tarkka ajoitus jää näiden tietojen pohjalta varmentamatta, mutta tämä riittänee silti minulle. 

MUTTA, minä tyhmä jätin samaan sarjaan kuuluvat isot salaatti- tms. ottimet liikkeeseen. Ne jäivät todella vaivaamaan. Mitä ihmettä oikein pihistelin, kun en ostanut niitä samalla??  Koko sarjahan oli todella kohtuullisesti hinnoiteltu ja sitä paitsi mistä muualtakaan tätä saisin, kun netissäkin ovat niin hinnoissaan?! 

Eilen oli pakko palata kauppaan ja huh, ottimet olivat vielä siellä odottamassa. Kaappasin ne äkkiä mukaani ja sain mielenrauhan. Ottimet ovat ilmeisesti lusikoiden tavoin pohjoismaista tuotantoa, koska niissä englantilaista ARG-leimaa ei ole. No, näiden lausuntojeni kanssa voin hyvinkin mennä ihan metsään, joten päätän spekulointini tähän ja nautin vain setin täydentymisestä. 

Tässä salaattiottimet komeilevat kotona tason päällä, mutta eivät tule käyttöön kuin vasta saaressa joskus spesiaali-illallisilla. Eivät sovi ihan kodin tyyliin.

Eräs hopea-asiantuntija jossain nettijutussa tosin kommentoi, että hopea-astioita kannattaa käyttää joka aterialla, koska näin paitsi kattaus on kauniimpi, myös ruoka maistuu paremmalta. Jahas, onkohan tuossa viisaudessa perää?  ; )

Viisastuneena viikkoa eteenpäin,

Viikonlopun sävytestejä

Pöydälläni on pyörinyt pitkään huonekalumaalien värikarttoja. Eilen kävin hakemassa maalikaupasta kolme eri hyvältä tuntuvaa sävyä: vaalean mintunvihreän, antiikin sinisen ja taitetun tummanharmaan. Kokeilin niitä ihan pohdiskelumielessä pieniin esineisiini, jotta empiiristen tutkimusteni myötä olisin varmemmilla vesillä sitten, kun otan Idurista jonkun isomman huonekalun työn alle.

Taannoin verhoilemani ja vaalealla Ajopuu-sävyllä maalaamani pikkujakkara jäi häiritsemään 'liian harmonisena' kokonaisuutena. Siispä kokeilin jakkaran jalkoihin ensin sellaista kulutetun näköistä  maalipintaa useaa eri sävyä käyttäen. Teknisesti katsottuna se onnistui hyvin, mutta sellainen itse tehty patina ei kuitenkaan minua hirveästi sytytä...vähän liian keinoromanttinen lopputulos makuuni. Mikoltakin tuli sille tyly tuomio, joten vedin lopulta tuolinjalat tummanharmaalla, mutta tarkoituksellisen huolimattomalla tyylillä. Sävyllä on muuten kaunis nimi, Tyrsky. Pidän tuolista enemmän nyt kuin vaaleilla jaloilla. Siitä tuli mielestäni sen aikakauden näköinen tuoli, mitä se oikeasti onkin, ja hempeähköön päälliseen sopii tämä tummempi sävy paremmin.

Toinen projekti oli äidiltäni aika päivä sitten saatu vanha 60-luvun puinen tarjotin, joka on minun kaapissani odottanut maalipintaa päälleen jo 20 vuotta! Olen aina pitänyt tästä alunperin viininpunaisen tarjottimen yksinkertaisesta muodosta, mutta sen maalipinta oli pahasti lohkeillut. Niinpä se ei ole ollut käytössä pitkään pitkään aikaan. Alla on tarjotin hiottuna ja sen jälkeen vaalealla pohjamaalattuna. 

Vaaleana tarjotin näyttää kuvassa paremmalta kuin todellisuudessa. Selkeään muotoon kuitenkin sopii jokin selkeä väri, eli vaaleana se on pliisu. Kuvassa on mukana pieniä kauniita kehyksiä, joista kaksi on löytynyt Idurista.

Päätin kokeilla tarjottimeen minttua, mutta jos sävy alkaa tökkiä, etsin siihen myöhemmin lähempänä alkuperäistä sävyä olevan maalin. 

Kolmannen noista pikkukehyksistä olen hankkinut Kierrätyksestä 70 sentillä (sieltäkin löytyy edes joskus jotain edullista). Aiemmassa kuvassa näkyvä suurin kehys on puolestaan 50 sentin hankinta eräästä Billnäsin vanhantavaran liikkeestä. Maalasin sen sinertävällä. Laitoin kehyksiin 50-luvun kalakirjasta kaksi 'taulua', jollaisina sivuja kuvakirjassa kutsutaan. Sivut olivat juuri sopivat näihin kehyksiin, joten en joutunut leikkelemään näitä kauniita kuvia lainkaan. Irrotin vain sivut varovasti keskiaukeamalta.

Villa Idur tulee olemaan kylmänä talvisaikaan valmiinakin, joten seinille ei voi lämpötilaerojen vuoksi laittaa originaalitaideteoksia. Näin ollen jotain tämän tyyppistä pitää keksiä sinne lisää.  

Tänä viikonloppuna tulikin tuunailtua ihan kunnolla. Kivaa puuhaa, mutta nyt nauttimaan vielä hetkinen sunnuntai-illan joutenolosta ennen työviikkoa!

Kaunista luonnostaan

En ole saanut aikaiseksi ostaa pöydälle tulppaaneja. No, luonnossa on yhtä lailla uskomattomia värejä ja muotoja. Nautitaan nyt niistä vain näin kuvien välityksellä. Tämä lepikko Villa Idurin pihapiirissä on aiottu harventaa tai jopa poistattaa, mutta nyt kun tarkemmin katson tätä luonnon väri-ihmettä, tulen toisiin aatoksiin. 

Harventamisessa ei ehkä kannata liiaksi hoppuilla. Vain välttämättömät, talojen seinustoilla kosteutta keräävät puut on syytä karsia (ja sen jo syksyllä teimmekin). Muita pitää ehkä vain tutkailla eri vuodenaikoina ja katsoa, miltä ympäristö kulloinkin näyttää. Olen kuitenkin enemmän havu- kuin lehtipuufani, sillä en rakasta haravoimista, ja varsinkin saaristoon katajat ja käkkärämännyt kuuluvat.

Kauneutta viikonloppuun!

Aution metsäladon arvoitus

Sattuipa tuossa edellistä edellisellä saarikäynnillä kummallinen asia. On oikein pitänyt koota ajatuksia, että miten tästä kirjoittaisi: meidän metsästä löytyi ylimääräinen möksä. Kenen se on? Pähkäilimme, sijaitseeko se tontin rajalla vaiko sen ulkopuolella. Onko se meidän?? Saamissamme kartoissa sitä ei näy. Jos se on meidän, sijaitsee se ainakin etäällä muusta pihapiiristä, metsän siimeksessä. Mutta miksi se on rakennettu sinne, näin epäkäytännölliseen paikkaan?

Kiersimme ja tutkailimme tätä ikivanhaa latoa. Punamultaa on vain hitunen jäljellä. Missä ajassa punamulta patinoituu ja kuluu tällä tavalla pois? Sisältä löytyi kasa leveitä ja paksuja lautoja, ei muuta. Samanlaisia lautoja löytyy meiltä sekä verstaan että rantavajan vintiltä. Tyylinsä puolesta se kuuluu meidän tilaan; kaikki muu rakennuskanta saarella on uudempaa kesämökkiasutusta. Mutta onko se  sittenkään...?? Kyllähän myyjä on taatusti ollut tietoinen rakennusten määrästä, mitä tilaan kuuluu. 

Mökin omistus ei ole selvinnyt kotonakaan karttoja tutkailemalla. Pitää mennä paikan päälle karttojen kanssa ja metrin tarkkuudella yrittää selvittää maaston muotojen perusteella tontin rajat, jotka kulkevat juuri jostain tämän rakennuksen kohdalta. Onhan lato voinut jäädä naapuritontillekin alkuperäistä tilaa lohkottaessa, eli yhtä todennäköistä on, että se on myyty jossain vaiheessa maan mukana. Ei siis aloiteta remonttia ainakaan ensi vaiheessa täältä! : D

Syksyllä lato on ollut aivan metsän puiden ja lehtien peitossa, koska melko läheltä olemme aiemminkin liikkuneet. Näin talvisaikaan se on kai hieman paremmin näkyvillä meiltä katsottuna, koska törmäsimme siihen nyt. Ihmeellistä, miten tämä paikka osaa yllättää... Ehkä viimeistään kesänaapurit osaavat kertoa, kenelle se kuuluu. Vielä ei tiedä, hihkuako hämmästyksestä vai tuskaillako epätoivosta, että näiden korjattavan seitsemän rakennuksen sijaan niitä onkin ehkä kahdeksan. Kaunis se on omassa karuudessaan, joskin käyttö jäisi meiltä varmasti kovin vähiin sijainnin vuoksi. 

Hämmentyneenä,

Kaislahommissa

Tänään lähdin kolmistaan poikien kanssa saareen saattamaan rantaa uimakuntoon. Kyllä, luitte oikein, lähdimme niittämään kaislaa, jottei se lahoa veteen keväällä uuden alkaessa kasvaa. Ajattelin, että se sujuu helposti näin talvella jäältä käsin. Kesällä sitten jatketaan uuden kaislikon kanssa mittelöä siitä, kumpi voittaa ja ehkä meille avautuu vähitellen pieni rako, josta käsin pääsee uimaan.

Mikko ei tullut mukaan, sillä hän lähti väsäämään The Yllätystä - muistanette tuon kärsimättömän postaukseni (löytyy täältä klik), jossa kerroin hänen päähänpistostaan yllättää minut. Uskomatonta, mutten edelleenkään tiedä, mistä on kyse.

Jään ylitys mantereelta saareen ja takaisin oli hyinen. Tänään tuulta piteli 12 m sekunnissa. Sormia palelsi ihan kunnolla kuvatessa.  

Kaislatyömaa onkin aika mittava. Eikä ihan niin nopeaa hommaa kuin ajattelin. Sama taitaa koskea kaikkia muitakin kohteita täällä. No, saimme ainakin aloitettua. 

Pienen kasan saimme aikaiseksi, mutta ei rehkitty liikaa : ) vaan siirryttiin syömään eväitä venevajan reunaan, joka oli sopivasti tuulelta suojassa. 

Aurinkokin pilkahti hetkeksi. Kohta jääpuikot sulaa!

 Ahkeraa viikkoa kaikille!

Kokonaiskuvaa

Kivaa, tunnustuksia on sadellut samanaikaisesti usealta suunnalta. Se ei kuitenkaan ole vähentänyt yhdenkään arvoa! Olen äärimmäisen otettu ja ilahtunut siitä, että aina silloin tällöin blogiin on tipahtanut myös uusi lukija, ja että jotkut ovat myös kommentoineet kirjoituksiani. En ollenkaan alkujaan ajatellut, että näinkin monta lukijaa saisin, koska tämä ei ole kaiken kattava yleisblogi, vaan kirjoittelen kuitenkin suht suppeasta aihepiiristä saaristosta ja yksinkertaisesta estetiikasta nautiskellen. Ihan alunperin mietin, että blogilla on pelkkä dokumentatiivinen, ja siten vain henkilökohtainen, tarkoitus. Mutta hienoa, jos tästä on tullut jotain muutakin, ja myös te lukijat löydätte täältä jotain itseänne kiinnostavaa. Ja toivottavasti jaksatte seurata mukana jatkossakin, sillä se lämmittää mieltä ja antaa kirjoittamiseen energiaa!

Palataan tunnustusten jakoon tuonnempana. Sitä ennen liitän tähän viikko sitten ottamani ihka ensimmäiset kuvat tilan rakennuskannasta kokonaisuutena. Näin talvella saari on tyhjä muista asukkaista ja pääsimme rauhassa kiertelemään ympäriinsä (toisten pihapiirejä kunnioittaen toki!). Meidän paikka näyttäytyy tällä tavalla kokonaisuutena vastapäisestä metsästä, ja välissä on merenlahti.

  

Kuten huomaatte edessä on paljon lehtipuita, joten talvi on ainoa aika, jolloin näiden rakennusten kuvaaminen onnistuu. Päätalo on tuolla vielä ylempänä havupuiden takana.

Sitten takaisin tunnustuksiin. Tunnustukset tulivat Marru Matkanvarrelta -blogista, Kirjeitä Kartanonrouvalta -blogista, Koti 1898 -blogista, Nainen talossa -blogista ja Willa Wanillasta. Kiitos; näitä tunnustuksia todella arvostan, koska itse tykkään säännöllisesti käydä mielenkiintoisissa blogeissanne!

Toivottavasti ette pahastu, mutta jaan tällä kertaa vain yhden näistä eteenpäin, joka tuli Kartanonrouva Eliseltä. Näin monen eri tunnustuksen jakaminen kerralla ei nyt tunnu mahdolliselta. Jo siksikin, että siitä ei ole pitkä aika, kun jaoin edellisiä.

A Blog with Substance -tunnustukseni menee seuraaville blogeille (ja moni muukin sen ansaitsisi):

Vihreä kamari 

Koivu ja tähti

Willa Wanilla

Riuttala Old School

Koti Kapkaupungissa

Haasteeseen liittyen pitää kertoa vapaavalintaiset 8 asiaa itsestä, tässä kertomukseni:

1. Mieluummin kova pakkanen ja aurinko kuin lämmintä ja kosteaa.

2. Bloggauksesta on tullut aika tärkeä harrastus ja yhdenlainen tapa pitää päiväkirjaa. 

3. Nyt on menossa sininen kausi: keräilen sinivalkoista ja eriparista astiastoa ja pukeudun mielelläni tummansiniseen. Sinivuokko en halua olla, eli sinistä vain harkitusti ja pieninä annoksina. 

4. Sen jälkeen kun lapset syntyivät, olen nähnyt aniharvan tv-elokuvan loppuun asti, sillä nukkumatti on vetänyt pidemmän korren. Vuosikymmenen mentävää aukkoa ei enää kannata lähteä paikkailemaan, kun tv-tarjontakin huononee koko ajan...

5. Suosin suomalaista muotisuunnittelua etenkin silloin, kun tarvitsen jonkun vähän erityisemmän vaatteen, esim juhlakäyttöön.

6. En välitä karkista, mutta jotain muuta pientä makeaa on saatava melkein joka päivä. 

7. Oletan lähtökohtaisesti, että asiat menevät hyvin - en ole piruja maalailevaa tyyppiä.

8. Olen pesänrakentaja. Mietityttää, mitä tulee tilalle sitten, kun ei tarvitse enää laitella iltapuuroja tai -paloja pojille ja huolehtia heidän 'selviytymisestään'.  

Sisältöä elämään toivottelee,

Mietteitä antiikkiputiikissa

Nyt seuraa pieni kannanotto vanhantavaran markkinaan, vaikken sitä kovin kattavasti tunnekaan. Eli näkökulma on keskivertoasiakkaan - ei elämänsä antiikkikaupoissa kolunneen hifistelijän. Viime viikonloppuna käväisin Helsingissä galleriakierroksella ja silmiin pisti Punavuoressa kadun kulmauksessa aivan täynnä tavaraa oleva pieni antiikkikauppa. Viivyin ikkunan edessä pitkään, mutten viitsinyt astua sisään, koska parkkiaika raksutti jo ummessa.

Putiikki pyöri mielessä viikolla. Netistä en löytänyt verkkosivuja, vain liikkeen nimen Antiikki Ritva Blomqvist. Kauppaa siis tehdään vain paikan päällä. Löysin yhden arvostelun, jonka nimimerkki Minna K oli jättänyt nettiin. Lähdin tänään uudelleen liikkeeseen ja yhdyn jo tällä lyhyellä tuttavuudella tuohon kuvaukseen.

...Tavarapaljous lyö ällikälle ja liikkeessä täytyy kulkea miniaskelin ja varoen ettei kippaa heilumisellaan jotain Ming-vaasia alas. Veikkaan silti että jos rouva Blomquistilta kysyy, hän tietää halutun tavaran sijainnin senttimetrien tarkkuudella. Aina kun olen hiiviskellyt liikkeessä etsimässä tavallisuudesta poikkeavaa lahjaa, tiskillä on käyty kiihtyneen kuuloista sananvaihtoa maailmantilanteesta. Tuntuu että jotkut kanta-asiakkaat ovat siellä aina, niin kuin omistajarkin. Olisipa tällaisia liikkeitä useampia näillä seuduilla. Minna K

Liikkeessä asioimisesta tuli ihan mielettömän kiva fiilis. Kerrassaan tunnelmallinen, hämyisä ja uteliaisuuden herättävä paikka. Minäkin sain lämminhenkistä palvelua, ei tuputtamista. Ei siis ollut sellainen tiukkapipoinen, vähän LIIAN omanarvontuntoinen ja ylihintainen antiikkiliike, jossa myyjä kulkee asiakkaan perässä myymässä (tai kenties vahtimassa). Ehkä joku tietää, mitä tarkoitan. 

Lopulta etsiskelimme omistajattaren kanssa yhdessä hänen kätköistään kaikenlaista kivaa, minkä perään kyselin ja ihastelimme niitä : ) vaikken osoittanut elettäkään niiden hankkimiseksi. Kerroin, että minullakin on vanhaa tavaraa, josta pitäisi päästä eroon. "Tänne vaan, tänne vaan", nauroi rouva. Tuli tunne, että tämän naisen pitää myydä vanha seinäkelloni ja lamppuni, eli nyt löytyi vähän arvokkaamman tavaran kierrätykseenkin oikealta tuntuva kanava. 

Totta kai tunnelma teki minut myös otolliseksi ostajaksi. Mutta en tehnyt heräteostoa vaan löysin jo kauan etsimäni ja toivomani hopea-aterinsarjan. En oikeastaan edes ollut uskonut, että voisin saada  sellaisen täydellisenä kohtuuhintaan. Sain hyvän alennuksen, eli hinnat taitavat olla täällä suuntaa-antavia : ) tai sitten perustuvat jutusteluun ja rouvan fiilikseen. Oman fiilikseni voitte ehkä arvata, kun tämän sain, wuhuu.

Alla muutama lisäkuva hopeoistani, mutta sitä ennen sanon vielä, että olen suivaantunut kirpputorien liian kovista hinnoista! Fidat ja muut vastaavat saavat tavarat ilmaiseksi ja pyytävät niistä enemmän kuin esimerkiksi joku tällainen yrittäjä, joka maksaa vuokransakin Suomen kalleimmissa kortteleissa. Ei ihme, jos tämä putiikki erottuu positiivisesti ja poikkeuksena joukosta. Miten ihmeessä saisi noille kirppareille jonkun järjen äänen, vaikka vanha tavara nyt onkin 'muodissa'? Ostamani hopea-aterinsarja oli edullisempi kuin sekalaiset hopea-aterimet Kierrätyskeskuksessa. Ja kerran näin yhden peruspitsiliinan maksavan Fidassa 180 euroa! Käsittämätöntä. 

Vanhan hopean ostaminen osoittautui taas monin verroin edullisemmaksi kuin uuden. Koko hoito, veitsi-haarukka -setti, kumpaakin 12 kpl ja lusikoita 6 kpl maksoi yhteensä 80 euroa. Vastaava uusi  maksaisi 2000-3000 euroa. Aika käsittämätön hintaero. 

Hopeanmerkit löytyvät jokaisesta ja täysi hopean määräkin on ilmoitettu laadun takeena. Sarjan ulkonäkö on kyllä entuudestaan tutun oloinen, mutten tiedä sen nimeä. Merkintä ARG tarkoittaa hopeaa englanniksi, joten alkuperämaa saattaa olla Englanti. Aterimet on alunperin myyty vuonna 1940 perustetusta Kajaanilaisesta kultasepänliikkeestä T:mi J.V. Toivanen & K:ni Oy:sta.   

Edullisia löytöjä ja kirpeää talviviikonloppua toivotellen,