Mietin eräänä päivänä viime kesänä, miten tärkeää olisi pystyä
taltioimaan palanen omaa ihan tavallista puuhastelua eikä esimerkiksi blogissa keskittyä pelkkiin aikaansaannoksiin. Elämän koko hauskuushan piilee siinä, että nauttii
tavallisesta tekemisestä. Isommat työt lomittuvat AINA pienten arkipuuhien sekaan, vaikka näistä jälkimmäisistä vähemmän huomaa kertoa.
Olen työstänyt viimeisinä vuosina myös sitä, miten nauttia elämästä juuri nyt, ei joskus tulevaisuudessa. Onni tulee siitä,
millaiseksi arkensa tekee – ja ennen kaikkea siitä, miten arkensa kokee.
Ajattelinkin näin keskellä sydäntalvea piipahtaa hetkeksi kesäiseen arkeen. Päivälleen tasan 7 kk sitten päätin yhden päivän ajan kirjata kaikki arkiset askareeni muistiin. Kun nyt palasin tuohon tekstiin, olivat totta puhuen pienet nyanssit jo osin pyyhkiytyneet mielestäni. Ihan kuin olisi lukenut jonkun toisen tarinaa. Hassua.
Tavallinen päivä
Heräsin ja nousin katsomaan kelloa. Se näytti 8.24. Siinä
samassa herätin luonnollisesti myös Mikon. Maurokin vähän lotkautti korviaan. Otin pimennysverhon auringon puolelta pois ja totesin vallitsevan säätilan luomumenetelmin: itätuuli jatkuu
edelleen, joskin aavistuksen heikenneenä.
Olin varmaankin herännyt lampaiden ääniin mökin ulkopuolella. Kas, mikä dilemma: mökkipolulla kaksi pässiä pohtii, lähteäkö eri suuntaan kaverista, vaikka onkin laumaeläin ;).
Lähdin hakemaan kahvimaitoa ylhäältä, sillä meillä on jääkaappi päätalolla. Mauro jolpotti kintereilläni. Tänään on minun vuoroni hoitaa
aamukahvit. Huomenna taas Mikon. Päivän ensimmäinen nousu ylös talolle.
Kuuma päivä tulossa. En ole aiemmin
laskenut talolle nousuja per päivä, mutta olemme todenneet jääkaapin sijainnin
päätalolla edesauttavan hyötyliikuntaa. Alas tultuani nappasin kupit ja mutteripannut kesäkeittiöstä. Keitämme ja juomme joka aamu kaksi pannullista kahvia - normipäivänä siis koko päiväannos kerralla.
Mikko oli sytyttänyt sillä välin tulen mökin kamiinaan. (Se on
jostain syystä hänen pestinsä joka aamu.) Latasin
kahvipannut ja emalikupit maitoineen liedelle. Aamukahvihetki on päivän
kiireettömin luksushetkemme. Tavalliseen tapaan höpisimme ja filosofoimme jonninjoutavia itseämme viihdyttääksemme - aamulehden puuttuessa.
Mökin ovi oli auki ja aamutuuli tasasi kamiinan lämpöä. Mauro asettui mökin rappusille aamuaurinkoon ja kuunteli meitä. Kohta olisi niin kuuma, että koira välttelisi aurinkoa.
Mistä tänään aamukahvilla puhuimme?
- suunnittelimme halkopinon sijaintia lopullisen
ratkaisun vielä odottaessa tuloaan
- pohdimme paljun hankintaa
sisääntuloaukolle, josta olisi avoin merinäköala (tietäen, että paljua tuskin koskaan hankittaisiin).
- filosofoimme
saaristolaiselomme ja purjehtimisen välisiä eroja miettien, sopivatko nämä kaksi
asiaa elämässämme vielä joskus yhteen: alkaisivatko saviset saappaat ja multa kynsien alla häiritä, jos olisi purkkari lahdella lillumassa ja pääsisimme tekemään sillä reissuja
valkeissa puuvilla-asuissa...
...heh heh. Ja sen sellaista. Katsos vaan, aamutuokioon vierähti puolitoista tuntia - tavallista sekin.
Mikko ryhdistäyi ja lähti hommiin. Minä järjestin
rantamökin vähäiset tavarat paikoilleen. Julkaisin illalla luonnostelemani blogipäivityksen, käväisin lukemassa
ja kommentoimassa parissa blogissa. Vein maidon jääkaappiin:
toinen nousu päätalolle. Kurkistin poikien kamariin. Juniori oli herännyt ja
luki akkareita kuulokkeet päässään. Moikkasimme. Seniori veti vieressä syvää
unta.
Mikko kantoi tyhjillä maaliämpäreillä
veto-ojasta maata lahjaksi saamaani istutuslaatikkoon, "Strömsö-lådaan", joksi sitä kutsumme. Mauro totta kai auttoi ojan kaivamisessa. Itse haravoin rantapolulta lampaiden papanat niitylle; tämä on jokapäiväinen lampurin homma, jos lampaat saavat juosta ihmisten pihapiirissä. Laitoin tiskiveden kiehumaan
ja otin sillä välin esille Mikon äidin viime viikolla tuomat vanhat
pitsilakanat. Sovittelin niitä uudelle ruokapöydälle ja mietin eri vaihtoehtoja
pöytäliinan ompelemiseksi niistä.
Tekstailin äitini kanssa hänen tänne tulemisestaan. Tiskasin
eilisillalta jääneitä astioita.
Soitin seniorin rippipapille muutamasta tulevan leirin
käytännön asiasta. Muistin, että tänään on edesmenneen isäni syntymäpäivä.
Juniori käveli alas aamiaista odottaen. Otin korin ja läksin
hakemaan aamupalatarvikkeita jääkaapista: kolmas nousu talolle. Kurkistin kamariin, seniori nukkui
edelleen. Alas tullessani poimin muutaman kissankellon näköisen kukan rinteestä kannuun ruokapöydälle. Eivät taida olla kissankelloja…
Söimme kolmistaan aamupalaa, joka on muodostunut
vakioksi: ruisleipää, tuoremehua, maustamatonta jugurttia, mysliä ja hunajaa. Ihastelin
kukkia ja mietin, että tänä vuonna olen poiminut niitä maljakkoon laiskemmin
kuin viime vuonna. Juniori häipyi riippumattoon akkareiden ja kuulokkeiden
kanssa. Makuupussi oli lentänyt ulkopuolelle, koska alkoi jo olla tosi kuuma. Ah, kesä!
Vein aamiaistarvikkeet jääkaappiin: neljäs nousu. Seuraavaksi saa luvan olla Mikon vuoro. Vilkaisin kelloa: jo yli 12. Yritin
herättää senioria ja sanoin, että joutuu nyt tekemään aamiaisensa itse, koska se on jo korjattu pois. Vastausta ei kuulunut. Totesin mielessäni, että onpa kuuma päivä talsia tätä väliä.
Alhaalla vaihdoin mekon alle bikinit odottamaan päivän hikisintä hetkeä.
Mikko ja Mauro saivat Strömsö-lådan täytettyä niin, että siihen mahtuu
vielä muutama säkillinen kunnon multaa päälle. Siirryimme sortteeraamaan ja
kantamaan viimeisiä venevajassa olevia tavaroita muualle. Jaksoin kantaa venevajan purettavan eteislattian kivibetonimassaa pari keikkaa pikkulaan johtavan polun viereen, jonne teemme pengerrystä.
Mikko jaksoi muutaman legin minua enemmän.
Huomasin seniorin livahtaneen kesäkeittiöön syömään aamiaismuroja.
Hmm, kello oli jo yli yksi.
Kävin ehdottamassa juniorille, että hän tulisi kanssani
uimaan, mutta ei hän lähtenyt, joten pulahdin yksikseni vilpoisaan veteen. Huomasin, että viime päivien kova
tuuli oli tuonut kylmempää vettä lahdelle, mutta hyvä niin – vesi
vaihtuu. Näin Mikon olevan nousemassa talolle päin, joten huusin hänelle, että tuo samalla kalakeittotarpeet jääkaapista.
Kävin pesemässä perunat meressä ja juniori auttoi sipulin ja
porkkanan pilkkomisessa. Keitto oli hetkessä liedellä porisemassa. Katoimme juniorin kanssa pöydän ja pahus, huomasin, että voirasia puuttui, joten lähdin hakemaan sitä talolta: viides
nousu. Talolla maanittelin senioria lounaalle, vaikka hän olikin vastikään syönyt.
Mikko lopetteli purkuhommiaan venevajassa, kävi uimassa ja vaihtoi siistimmät vaatteet ylleen,
koska he olivat poikien kanssa lähdössä mantereelle kauppaan.
Söimme ja kävimme läpi Mikon kanssa kaupasta tarvittavat ostokset.
Miehet ottivat mukaan neljä jätesäkillistä sekajätettä (huh, taas päästiin
eroon roskista, mietin) ja tyhjät vesikanisterit. Mauro meinasi hypätä myös
veneeseen ja oli silmin nähden pettynyt, kun joutui jäämään kanssani saarelle.
Komensin Mauron perääni, mutta hän ei totellut millään ja jäi venevajan kulmalle pitkäksi aikaa
katsomaan lähteneiden perään.
Tiskasin tiskit ja mietin, että voisin tehdä jotain
omaa juttua nyt, kun olen kerrankin yksin - harvinaista!
Huikkasin Mauron väkipakolla mukaani ja nousin
talolle. Oliko tämä jo kuudes nousu vai meninkö laskuissa sekaisin? Ai että, kun on kuuma. Olisin voinut jäädä puuhaamaan uloskin, mutta ajattelin
pysytellä välillä varjossa. Mauro jäi edelleen portaille katselemaan alas muun perheen perään, vaikka heidän menostaan oli jo yli puoli tuntia!
Laitoin Maurolle makuupaikan tuvan lattialle, komensin koiran sisälle, ja hieman
vastahankaisesti hän makuupaikalle asettui. Oli selvästi edelleen mieli maassa, kun ei
päässyt muiden matkaan.
Otin esille tuvassa säilytyksessä olevat valokuvakehykset ja
jostain kirpparilta mukaan tarttuneen kasvikirjan. Olin jo pitkään suunnitellut
parin kivannäköisen sivun kehystystä. Otin kuvat keskiaukeamalta, jotten
joutuisi leikkaamaan kirjaa. Tämä DIY valmistuikin nopeasti, muutamassa minuutissa. Vein kehystetyt kuvat kuistin ikkunalle
odottamaan jotain mahdollista myöhempää sijoituspaikkaa.
Ainiin, muistin, että kuistin punainen seinä kaipasi korjausmaalausta ja nyt siihen olisi sopiva aika. Punamultaa oli purkinpohjallinen jäljellä navetan maalauksen jäljiltä. Maalasin huonot kohdat suht kuivalla pensselillä, niin säästyin ympäristön suojaamiselta. Sekin tuli valmiiksi muutamassa minuutissa.
Tuvassa oleva peilipiironki pisti silmääni, niinkuin monen monta kertaa aiemminkin. Lähes joka päivä sen nähdessäni mietin, mitä ihmettä tälle pitäisi tehdä? Piironki on liian iso tähän torppaan. Ja liian tumma. Otin siitä kuvan ja ajattelin jossain vaiheessa kysyä viisailta blogilukijoilta mielipidettä. (Kiitos kommenteista, joita keräsin viime syksynä!)
Mauro heräsi lyhyestä unestaan ja juoksi ulos haukkumaan kirkuvia lokkeja. Huomasin,
että koira oli vähän savinen veto-ojan kaivuuprojektin jäljiltä, joten päätin lähteä uittamaan sitä. Laskeuduin alas varovasti
kuokka kädessäni, sillä olemme nähneet polulla käärmeitä.
Nyt, kun siinä oli ollut hiljaista jonkin aikaa, saattaisi käärme olla uskaltautunut esiin. Komensin Mauron pysymään takanani, kunnes reitti olisi selvä. Ei
käärmeitä, joten jatkoimme rantaan. Mauro hyppäsi mereen ja minä tein saman perässä.
Uituamme näin venepaikalta, että rantamökin ovi oli jäänyt auki
ja kaukaa katsottuna näytti ihan siltä kuin lampaat tepastelisivat mökin portailla. Ei kai ne hyvänen aika sisälle mökkiin ole menneet?! Otin
mekkoni kiveltä ja pinkaisin katsomaan. Mauroonkin tuli eloa ja iloa, kun alkoi
tapahtua. Mauro oli paikalla ensimmäisenä ja villiintyi nähdessään kenkäni
hujan hajan maassa. Mitä ihmettä, ovatko lampaat leikkineet niillä?? Ihan järjestykseen kyllä mielestäni olin kenkäni jättänyt mökin portaille. Maurokin
otti yhden suuhunsa ja hyppeli ympäriinsä. Minun ehdittyä paikalle lampaat
ottivat pari askelta poispäin ja sain kurkattua sisälle. Huh, ei papanoita
siellä.
Kenkä ja papanat
Hus lampaat mökin edustalta! Hain haravan ja siivosin papanat
kauemmas mökin edustalta. Mietin, että kuuden lampaan kanssa voisi olla
viisaampaa, etteivät ne pääse ihan asumusten viereen. No, ensi vuonna mietitään aitausasia uudestaan.
Otin mökistä mukaani pari lehteä, jotka olin lukenut jo
moneen kertaan. Päätin jatkaa rauhassa "elämästä nauttimista", kun ei tarvitsisi huolehtia muista, mitä nyt kuudesta lampaasta ja koiran viihtymisestä näin kaksin minun kanssani.
Otin pienen lasillisen viinin ja veden sekoitusta (Italiasta opittu janojuoma) ja nostin jalat pöydälle. Ajatelkaa - keskellä päivää! Selasin kolme lehteä, mutta huoh, tunsin, että on liian kuuma istua suorassa auringossa. "Mennään Mauro sittenkin mökkiin lepäämään ja viilentymään", sanoin. Tällaistakaan ei ole ennen tehty keskellä päivää, mietin. Me radikaalit.
Miten tämä päivä tuntuu nyt niin
pitkältä, kun on päättänyt kiinnittää huomiota kaikkiin pieniin yksityiskohtiin? Ehkä siksi, etten ole tänään
tehnyt mitään sellaista isompaa urakkaa, kuten talojen maalausta tai muuta.
Aikaa jää silloin lukuisiin pikkuaskareisiin ja edes takas juoksenteluun. Mietin, että on poikkeuksellista olla
yksin näin pitkään, mutta se tekee hyvää.
Päästin Mauron sängylle, koska se oli puhdistunut ja
ehtinyt kuivua. Avasin läppärin ja ryhdyin lukemaan blogipäivitykseeni tulleita
kommentteja. Tavalliseen tapaan ilahduin, kun kommentteja oli tullut, vastailin
niihin ja lukaisin muita blogeja.
Kävin päivittämässä juniorin PM-kisojen facebook-ryhmän sivuilla
muille vanhemmille infoa tulevista tiimivaatteista. Olin jossain tarmon puuskassani ottanut joukkueen vaateasian hoitaakseni ja nyt vähän kaduin sitä.
Surffailin netissä ja aloin toivoa, että Mikko ja pojat tulisivat
pian. Vilkaisin kelloon, ja se oli vähän yli kuusi. En ollut viikkoihin ollut näin kauaa koneella. Nälkäkin alkoi vähän kurnia
vatsassa. Soitin Mikolle ja he olivatkin jo ajelemassa takaisin päin. Kuten arvelin,
he olivat käyneet syömässä matkan varrella. Uutta ruokaa ei siis tarvitsisi
laittaa, joten lähdin hakemaan itseäni varten eilistä pastakastiketta
jääkaapista. Siitä riittäisikin vain yhdelle, joten hyvä, että muut olivat
syöneet mantereella.
Oliko tämä jo seitsemäs nousu päätalolle? Keitin pastat ja
söin. Maurokin sai ruokaa.
Odottaessani perhettä kotiin päätin hakea oksasakset ja mennä
suuaukon suuntaan harventamaan lepikkoa. Olen suunnitellut tähän kohtaan
tonttia parempaa uima- ja auringonottopaikkaa, sillä siitä on avarampi näköala merelle ja vesi syvää ja kirkasta. Sain
isoja oksia katkottua ja raahasin ne yhteen kasaan. Ranta avartui hieman, mutta osaan puista tarvittaisiin kyllä moottorisahaa. Kannoin
paikalle pari tuolia ja nostelin vedestä pyöreitä kiviä ylös rannalle. Hyvää lihaskuntojumppaa.
En tarkkaan tiedä, kuinka kauan olin puuhannut oksien ja kivien kanssa, mutta väsyin ja istahdin tuolille, jonka olin tuonut paikalle. Mauro tähysteli kaloja ja minä odottelin perheen miehiä palaavaksi. Lopulta kuulinkin moottoriveneen äänen ja he ajoivat sisään. Tulivat niin yllättäin, etten ehtinyt napata kuvaa.
Vein Mikon tuomat ostokset ylös jääkaappiin. Kahdeksas
nousu, jos laskin oikein. Tulin takaisin ja istahdimme Mikon kanssa pöydän ääreen juttelemaan. Pohdimme - jälleen kerran - venevajan kohtaloa. Katselimme vajaa ja mietimme, mitä
purettavaa rakennuksessa vielä on. Ratkaisua, mitä sille tapahtuu, ei vieläkään ole, mutta johtoajatus on rakennuksen tehokas keventäminen ja kuoriminen nähdäksemme todelliset ongelmakohdat.
Sovimme, että on aika laittaa sauna päälle, vaikka onkin kuuma. Pojat olivat lähteneet ajelemaan jonnekin veneellä. Kun he jonkin ajan päästä tulivat, huokasin, että tajusivat onneksi tulla tällä kertaa sisään
hiljaisella vauhdilla, naapureita häiritsemättä.
Saunoimme ja kävimme iltauinnilla päivän jo hämärtäessä. Pojat nousivat kamariinsa ja läksin itse heidän perässään astioiden kanssa (yhdeksäs, ja toivottavasti vihoviimeinen, nousu) tehdäkseni pojille jääkaapilla iltapalaleivät. Myöhemmin alhaalta käsin komensin heitä tekstarilla hammaspesulle. Miten ne eivät vielä tähän ikäänsä mennessä ole itse sitä oppineet pitämään mielessä? Vai kuvittelenko vain? Pyysin Mikkoa vuorostaan menemään ylös viemään heidän tuomaansa tuoretta juomavettä pojille kamariin. Tuikkasin sillä välin poltettavat roskat tuleen.
Teki jo mieli vetäytyä Mikon ja Mauron kanssa rantamökkiin. Ei mutta voi, vieläkö pitäisi mennä kerran ylös. Mikko oli tankkaamassa venettä, joten päätin hänen nakittamisensa sijaan lähteä itse yläkaivolle täyttämään kaksi ämpäriä – toisen kukille ja toisen lampaille. Kastelin kukat, ja Mikko kävi
kaatamassa toisen ämpärin lampaiden juoma-astiaan. Lampaat tosin olivat jo aikaa sitten
kaikonneet iltapuhteilleen metsään. Alakaivomme on kovalla käytöllä saunan vuoksi ja ylhäällä on parempi veden laatu, joten siksi tarjoilemme yläkaivon vettä lampaille.
Katsoin kelloa: 22.10. Oliko tämä ollut tavallinen
päivä Idurissa? Ei sitten sinne päinkään. Tai tavallaan kyllä. Pitäisikö kirjoittaa huomennakin
kaikki ylös? Josko se olisi tuiki tavallinen päivä? Voisi vaikka pyykätä tai
jotain… Ei, huomasin, että ei minulla kuitenkaan ole kahta samanlaista päivää. Ja toisaalta nautin niin siitä, että päivillä kuitenkin on jokin tietty samankaltainen rytmi.
Illalla mökissä sytytimme kynttilät ja tartuimme hetkiseksi kirjoihimme. Kuten tavallisesti, en montaakaan sivua ehtinyt lukea, kun alkoi jo uni painaa silmää. Ai niin, valoverhot vielä ikkunoiden eteen. "Rakas, jaksaisitko nousta ja laittaa verhot?" Mikko jaksoi. Päivän kuumuus väsytti koko kropassa. Ajattelin: jes, huomen aamulla se olisin minä, joka saan loikoilla sängyllä hetkisen pidempään, sillä on Mikon talolle nousu- ja kahvinkeittovuoro.
Tänään kesää muistellen,