Minäkö ahkera?

Olen miettinyt kovasti koko sydäntalven, miksi motivaationi tulevaa rakennuskautta kohtaan ei ole vieläkään herännyt. (Onneksi on vielä aikaa.) Olen hakenut myös motivaatiota sohvan kunnostamisen jälkeen kahden tuolin laittamiseen. Se olisi aika nopea juttu, mutta kun ei vaan jaksa. Pari postausaihettakin on ollut mielessä, mutta kun en ole saanut itsestäni irti niiden kirjoittamiseen. Sen verran minusta sentään löytyi aloitekykyä, että hain ikälopulle, työstään irtisanoutuneelle polakille asiantuntija-apua.

Tämä polakki on ehtaa itäeurooppalaista laatua oleva ompelukoneeni, jonka sain 15-vuotiaana vanhemmiltani lahjaksi. Se oli jo silloin käytetty. Ilman mitään huoltoja se on siis kestänyt näihin päiviin asti. Iloitsin, kun se oli vielä korjattavissa - ja siitä, että löytyi vielä paikka, jossa tällaisia ydinsodankin kestäviä koneita korjataan!! Firma on nimeltään Espoon kone Oy. (Mahtava nimi, taas muodikas!) Suosittelen käymään ihan turistimatkalla, vaikkei korjattavaa ompelukonetta omistaisikaan. Kun paikan löytää hieman autioituneen Tapiolan Heikintorin yläkerrasta, luulee eksyneensä eksoottisen maan huoltobasaariin, jossa yhteiskunnan modernisaatio on vasta alkumetreillä. 

Nyt olisi siis ompelukone odottamassa useamman vaatteen korjausta ja jossain mielen sopukoilla muhii ajatus uuden päiväpeiton ompelusta, mutta en saa itsestäni mitään irti. 

Kuulen usein minulle sanottavan, että kylläpä olet ahkera ja miten ihmeessä ehdit tehdä kaiken, mitä teet. Tjaa. Tätä mielikuvaa itsestäni en ole ainakaan yrittänyt istuttaa muihin. Olen tehnyt vain sen, mitä jaksan ja haluan. Julkisesti tunnustankin tässä, että en ihan oikeasti ole ahkera. Olen juuri nyt hyvin saamaton. Hyvä, tuli korjattua virheellinen mielikuva. 

Harmittaa, kun ei ole motivaatiota, vaikka oikeasti taidan tietää syyn. Huomioni on nyt muualla: painonhallintajutuissa ja urheilussa, jotka sujuvat kyllä mallikkaasti. Koen pieniä edistysaskelia ja tunnen olostani iloa joka päivä. Ja töissäkin on kaikenlaisia projekteja meneillään. En siis ole mitenkään labiilissa tilassa, vaikka edellä kuvattu siltä vähän kuulostaakin. Kaiken muun kanssa joudun vaan jotenkin pinnistelemään tällä hetkellä aika paljon. Ehkä kyse on siitä, että uudet elämäntavat eivät ole ihan vielä menneet dna:han. Ehkä vielä tulee hetki, kun niiden akuutin miettimisen sijaan tekee taas mieli keskittyä muuhun. Toivotaan, koska se tunne, kun on innostunut esimerkiksi käsillä tekemisestä, on ihana. 

Välillä mietin, onko työmaamme suuruus saanut tämän aikaan: iskeekö maitohapoille nyt, kun ollaan kalkkiviivoilla talon kanssa?! Jos nimittäin näin olisi päässyt käymään, pitänee siirtyä keväästä eteenpäin täysipäiväiseksi työnjohtajaksi ja palkata saareen siivooja, keittäjä ja apulainen Mikolle. 

Nyt vaan lepäillään, hengitellään ja seurataan tilanteen kehittymistä,

   

Koukeroita

Tein venevajan vintin seinälle pienen peilikokoelman ja suunnittelen sellaista nyt myös päätaloon, joko kirjasto- tai makuukamariin. Pieniä vanhoja peilejä on erittäin vaikea löytää, vaikka ne ovat kirppareilla ja vanhantavaran liikkeissä kiertäessäni kestokyttäyksen kohde.

Nyt tärppäsi, kun kolusin Huuto.netin tarjontaa ja sain tämän pikkupeilin hankittua sieltä vain kympillä + lähetyskulut. Myyjällä ei ollut hajua peilin iästä, joten olen omien päättelyjeni varassa. Taustapahvista ja muusta päätellen peili lienee joitakin vuosikymmeniä vanha, mutta ei ole välttämättä antiikkinen. Se muistuttaa kovasti anopilta saamiani valokuvakehyksiä, jotka ovat kai jostain -40-luvulta. Minulle tarkka ikä ei niinkään ole tässä tapauksessa pääasia, vaan se, että löydän fasettihiotun ja muuten vain kunnon materiaalilla kehystetyn peilin. Muoviset, puukehyksiltä näyttävät uustekeleet jätän ostamatta, mutta metalliset ja puiset kelpaavat. 



Tein toisenkin oston. Vuosi takaperin huomasin, että ruotsalainen tapettimyymälä ja verkkokauppa Tapetorama tarjosi hyviä alennuksia tammikuussa ja kaikki minun toivetapettini olivat alennuksessa. En kuitenkaan vielä tuolloin viitsinyt hankkia talon tapetteja. No nyt kävin vuodenvaihteen jälkeen päivittäin katsomassa, tulisiko sama 30 %:n ale taas ja ilokseni tulikin! Meille tulee tapetit kolmeen eri tilaan, tupaan ja kahteen kamariin. Jos kaikki pystyy ostamaan alesta, säästö on merkittävä. Tein ostoksen tupaa koskien. Olemme pysyneet tuvan tapettivalinnassa jo kaksi vuotta, joten eiköhän se päätös ole tällä sinetöity. Toivottavasti laskin määrän oikein, kun tilasin 5 rullaa Duron Lovisa vit -paperitapettia. Yhdistämme sen puolipaneeliin.



Tapetti on täysin hengittävä ja jos jotakuta kiinnostaa lukaista aiemmin tekemäni postaus tapettien vesitesteistä ja hengittävyydestä, se löytyy täältä.



En ole ihan varma, ehdimmekö saada tupaa vielä ensi kesänä tapetointikuntoon, mutta eivät rullat kaapissa happane, vaikka asia siirtyisi seuraavaan vuoteen. Olisi kuitenkin hyvä päästä ensin tapetoimaan tupa ja päättää & tilata vasta sitten muiden huoneiden tapetit.

Alunperin tuvassa on ollut puolipaneelin lisäksi aika vahva kukkatapetti ja tämän pohjalta lähdin haarukoimaan uutta vaihtoehtoa. Mitään alkuperäistä vastaavaa ei valitettavasti löytynyt hengittävänä vaihtoehtona nykypäivän tarjonnasta. Aika koukeroinenhan tämä meidän tuleva Lovisa vit -tapettikin on, vaikken siitä nyt lähikuvaa ottanutkaan. Jotenkin me ollaan molemmat kovasti tykästytty uuden tapetimme kuvioon sekä sen kirkkaansinisen, vihreänharmaan ja valkoisen yhdistelmään. 

Täällä ykköskodissa minua usein naurattaa, miten Mauro istuu hyvin sisustukseen. Tässä kuvassa ihan kirjaimellisesti. Se odottaa kärsivällisesti vielä kevään tuloa. Itsestäni en voi sanoa samaa. Harmillista, että jäät ovat olleet koko sinänsä hyvän talven ajan heikot, ettemme ole päässeet käymään saaressa. 

Kelirikkoa siis pidellään,

Elämäni kuntoon?

Olen aina talvisin postaillut rakennusprojektin ollessa tauolla hyvinvointiprojekteistani. Nyt on käynnissä jo kolmas talvi, kun yritän taas pikkuisen petrata syömiseni, jaksamiseni, ajanhallinnan ja esimerkiksi unen kanssa. Kaikki tähtää yhteen ja samaan asiaan: hyvään oloon.

Olen ahminut aikalailla tietokirjallisuutta, elämäntapaoppaita ja podcasteja näistä aiheista ja pikku hiljaa alan ymmärtää, mitkä valinnat elämässäni itselleni ovat parhaita. Ihan kaikkea lukemaani tai kuuntelemaani en tietenkään kritiikittä sulata. Mutta ahmin tietoa siksi, että hyvä olo kannustaa eteenpäin.

Yritän siirtää käytäntöön pieniä asioita yksi kerrallaan - suorittamisesta olen jo onneksi osannut luopua - ja täytyy sanoa, että kolmessa vuodessa elämänlaatuni on kyllä huomattavasti parantunut. Suurin muutos on tapahtunut ehkä siinä, että ainaisena huonona nukkujana en ole koskaan nukkunut niin hyvin kuin viimeisen vuoden aikana. Olen ihan ihmeissäni, että olen tosiaan onnistunut tässä! Mutta kolme vuotta on kulunut asiaa työstäessä ja kaukaa olen joutunut lähtemään liikkeelle: kaoottinen kalenteri tai ylitunnollisuus ovat vaikkapa niitä seikkoja, joista tässä on opeteltu pois. Näiden ja muutaman muun muutoksen, kuten ruokavalion, seurauksena ihminen siis nukkuu paremmin ja on motivoitunut oppimaan lisää!

Ihan viime aikoina olen siirtynyt seuraavaan aiheeseen ja erityisesti kiinnittänyt huomiota  liikkumiseeni ja painonhallintaan. Kaikista terveellisistä elämäntavoistani huolimatta huomasin nimittäin tuossa vuodenvaihteessa, että herregud, olen kerännyt lyhyessä ajassa useamman kilon painoa! Se ei ole tullut mässäilemällä tai sohvalla maatessa, vaan jotenkin ihan täysin salakavalasti pähkinöitä popsien ja öljyillä lotraten. Tai ylipäänsä vain liian isoista annoksista. Vai onko jokin muu syy?? Hitsi!

Nyt ajattelin postata aiheesta, kun tilastojen mukaan tammikuun keventäjät ovat jo repsahtaneet ja voin todeta, että en onneksi kuulunut heihin, kun vieläkin jaksan, heh. En ole joutunut laihduttamaan sitten lasten syntymän, joten tämä on pitkästä aikaa ihan uutta. Seniori punnitsi Mauronkin ja hups, sillekin oli kertynyt kiloja alla olevan kuvan hetkestä. Sellainen emäntä kuin koira: ei ylipainoa, mutta vähän kevyempi olisi parempi.

Järkevä ääni minussa käskee pudottamaan painoa mahdollisimman kestävällä ja hitaalla tavalla ja niin, että samalla saisin lihaksistoa pikkuisen vielä kasvatettua. Kyse on ihan pikkuisen ulkonäöstä, mutta enemmän siitä, että vanhenevalla naisella (ai kamala, mikä ilmaisu) lihasmassa on yksi takuu terveyden, hormoonitasapainon ja aineenvaihdunnan ylläpitämiseksi.

Olen jo monta kertaa alkuvuoden aikana saanut itseni kiinni kärsimättömyydestä: Höh, miksi paino tippuu niin hitaasti, tuskailen. Höh, vieläkin vatsamakkaroita. Höh, mitään ei näy tapahtuneen peilin mukaan! Vitsit, ei yhtään lihaskasvua. Ja niin edelleen. Mutta tulivatko kilot kahdessa viikossa? Eivät. Miksi niiden pitäisi sitten lähteä tuossa ajassa? Tällaista järkipuhetta osaan kyllä kirjoittaa, mutta millään en meinaa tätä sisäistää...

Mutta oikeasti, onhan niitä tuloksiakin tullut. Vähän on painoa tippunut, vyötäröltä on lähtenyt 5 cm enkä ole joutunut kärsimään. Joka viikko olen pitänyt yhden päivän, jolloin syön vähän reilummin, ettei elimistö mene säästöliekille, mutta muuten menetelmäni ovat pienet ateriakoot, mahdollisimman paljon kasviksia (oi, niitä olen lisännyt tammikuussa reilusti), pikkuisen vähemmän rasvoja sekä vain minimaalisesti teollista sokeria tai valkoista leipää. Urheilua olen harrastanut paljon, joten syön usein. Urheilun lisäksi kävelen joka päivä useita kilometrejä. Mauron lenkittelyn päälle olen tietoisesti lisännyt muuta hyötyliikuntaa. Töissä sain sähköpöydän, minkä jälkeen en ole laskenut sitä kertaakaan alas istuma-korkeuteen. Peruskulutuksen on siis täytynyt nousta ja kun treenaa lihaksia, sekin nostaa lepotilan peruskulutusta.

Sitten välillä lepäillään ja kuivatellaan teenikamppeita. - Mitä se emäntä nyt siinä niin päättäväisenä miettii...? Ai minunkin muka pitäisi laihduttaa? 

- Tjaa no, totta toinen puoli. Mutta kunhan keväällä pääsen taas hiiri- ja supijahtiin, se on siinä.



Voi että, kun niin toivoisin, että tästä tulisi minulle loppuelämän ruokavalio ja urheilurytmi! En ainakaan nyt ajattele, että tämä on vain kuuri, vaan etsiskelen omia uusia rutiinejani. Miksei siis tästä  tulisi loppuelämän tapaa, sanoo taas järjen ääni, mutta tällä meiningillä on menty vasta vähän yli kuukausi, joten en vielä tiedä, tuleeko jokin megarepsahdus ja kyllästyminen eteen. Joka päivä on ollut kuitenkin aiempaa parempi olo. Pitäkää siis minulle peukkuja, että tämä pieni viilaus jatkuu ja muuttuu minulle uudeksi normaaliksi!

Mutta. Nyt seuraa "onnellisen" tarinan käänne. Minulla on vielä ratkaisemattomia asioita. Kun nimittäin analysoin syitä, miksi painoni on noussut, vaikka elän perusterveellisesti, löysin vuoden ensimmäisellä työmatkalla yhden ongelmakohdan: työmatkat. Pystyn pitämään halutessani hyvää arkirutiinia yllä kotona, mutta työmatkoilla en jotenkin kestä yhtään näläntunnetta ja myös niitä omia, terveellisiä ruokavalintoja on vaikea tehdä vieraissa paikoissa. Niinpä syön vähän sinne päin. Miten pystyä pitämään ravinteikasta ruokavaliota yllä, kun on ravintoloiden ja valmisruokahyllyjen varassa eikä ole aikaa oikeanlaisen lounasbaarin etsimiseen? Jo kaupan valmissmoothiet ovat niin makeita, etten normaalisti ostaisi, mutta työmatkoilla on pakko. Huoh. Pitäisikö kuljettaa raakoja kukkakaalipusseja Suomesta mukanaan ja popsia niitä kokousten välissä? Jee, tämäkään ei suoranaisesti houkuttele. Jos ja kun joka kuukausi olen työmatkalla, niin jo 250 g lisää painoa kroppaan / työmatka tuottaa juuri sen 3 kg ylimääräistä vuodessa. 

Hmmm, munakoisopizzaa tanskalaisessa hotellihuoneessa. Tätäkään pizzaa ei minun varsinaisesti tehnyt mieli, mutta jouduin syömään siitä valtaosan nälkääni. Joku muu ratkaisu pitää kyllä keksiä!   

Kotiinpääsyä odottaen,

Saattaa sisältää turhanpäiväisyyttä

Viime postauksessa kerroin juttupyynnöstä ja pohdin, osaanko. Sekä toimitus että te ihanat lukijat vakuutitte, että turhaan pidän rimaa liian korkealla. Kiitos siitä. Niinpä aion yrittää! Juttu tulee ulos vielä tämän kevään aikana, joten kerron siitä myöhemmin. (Ja siitäkin, jos se lopulta päätetään diskata lehden toimesta, hahhaa!)

Aloin samassa yhteydessä miettiä, että olen alkanut blogissakin pitää rimaa liian korkealla. Alun perin piti vaan kirjoittaa tänne kulloinkin siitä, mitä sylki suuhun tuo. Mitä on tapahtunut?!

Jos oikein aiheesta avaudun, tuntuu siltä, että sitä mukaa, kun blogiin on tullut lisää lukijoita, rima on itsellä jotenkin noussut. Minulla rimaa nostaa se, kun ihmiset kertovat minut nähdessään, että "kiva, blogi sulla, luen sitä". Nämä ihmiset saattavat olla työkavereita, saaristossa jossain lähellä asustavia, sukulaisia, ketä tahansa. Minulla on dilemma: haluan, että blogilla on lukijoita, koska on ihana keskustella asioista kommenttien kautta, mutta aina, kun joku kommentoi blogia blogin itsensä ulkopuolella, muistuu mieleeni, että avaan täällä ehkä liikaa omia tuntojani tai jotain mitättömyyksiä. Enemmän yritän varoa tuota jälkimmäistä, mutta kun aina ei ole - yleensä ei ole - mitään järisyttävää kerrottavana! Mutta koska siis lukijat tulevat ihan oikeina ihmisinä vastaan, saatan mennä myöhemmin blogikirjoitusta tehdessäni lukkoon. Rima nousee, ja ehkä jätänkin jonkin henkilökohtaisen tai liian typerältä tuntuvan asian kokonaan kirjoittamatta.

Mutta ei sen näin pitänyt mennä. Halusin, että voin kirjoittaa omassa blogissani ihan mitä itseäni lystää. Olipa aiheena jokin mitätön kuppi, minkä olen hankkinut kirpparilta, tai, masentava ajatus, mistä syystä en uskalla unelmoida tulevaisuudesta, tai, juuri se hullu unelma, mikä ei koskaan toteudu. Yritän tehdä tähän muutoksen, sillä pelkään, että ilman muutosta menetän näiden tuntemusten keskellä oman syyni blogin pitämiseen. Kun tajusin lukon, en muuten pystynyt moneen päivään katsomaan blogiani.

Aloitan riman laskemisen julkaisemalla kesällä otetun kuvan, joka ei ollut (ole) mielestäni tarpeeksi hyvä, vaikka voin yhä muistaa tuon uuvuttavan kauniin ja kuuman päivän. Voi olla, etten saa itse otetta kuvasta siksi, että olin juuri tuolloin hetkeä ennen saanut suruviestin.

On jännä huomata, miten paljon sitä loppujen lopuksi kuitenkin ajattelee, mitä muut minusta ajattelevat. En olisi uskonut tätä itsestäni! Olen pitänyt itseäni ihan itsevarmana tapauksena, mutta näin sitä vain sain itseni tästä nyt kiinni. Nyt tuntuu hyvältä, että olen sanonut asian. Lukijat ja seuraajat, olette mahtava juttu. Korostan, että tämä postaus ei ole kritiikkiä kenellekään muulle kuin itselleni! Mutta varoitus: saattaa sisältää pieniä määriä turhanpäiväisyyttä jatkossa.

Kummallisia kamppailuja... Kiitos ja anteeksi,