Ylläpitoa konevoimin

Täällä on ihan valtavasti ylläpitotehtäviä, mitkä ovat itse asiassa ihan hauskoja tällaisina kuumina kesäpäivinä. Silti koko ajan tajunnassa jyskyttää, että työtunnit ovat pois rakentamisesta. Olisi kyllä ihan mahtava saada se talo jonain päivänä valmiiksi, ettei tule heti huonoa omaatuntoa, kun tekee muuta, koska koko ajan on kuitenkin varsin paljon erilaisia välttämättömiä pihatöitä. 

Nyt päätimme ponnekkaasti, että teemme niityn suhteen saman kuin ihan alkuvuosina tiheän kaislikon kanssa. Silloin ostimme markkinoiden tehokkaimman kaislaleikkurin ja päätimme, että meillä on nollatoleranssi uuden kaislan ilmaantuvuuden suhteen. Neljä vuotta siinä lopulta vain meni ja olemme niin nauttineet kaislattomasta lahdesta ja työn tuloksesta. Ja siitä, että pääsimme tuosta kovaäänisestä härpäkkeestä myös nopeasti eroon. 

Niinpä Mikko alkoi etsiskellä niittokonetta. Niityn pinta-ala on melko suuri ja pääongelma on siinä, ettei siitä pääse läpi millään tavallisella ruohonleikkurilla, koska heinänkorret ovat saaneet vahvistua rinteessä  liian monta vuosikymmentä. Jos niitämme nyt muutaman vuoden ahkerasti, saanemme myyräkummut tasattua ja karkean heinän väistymään hennomman ruohikon ja aluskasvillisuuden tieltä. Näin nimittäin on käynyt alaosassa, jossa niitty on pidetty matalana raivurilla ja ruohonleikkurilla ahkerammin.  

Niittokone saapui jo juhannuksen alla, mutta työ tyssäsi heti alkuunsa, kun Mikko laski vahingossa kätensä niittolaitteen tulikuumalle pakoputkelle ja sai kämmenen kokoisen hirvittävän palovamman! Pelästyimme valtavasti, mutta nopeasti aloitettu 24 tunnin kestojäädytys kylmävaraajilla tepsi. No, kaikki tekeminen häneltä kuitenkin loppui pariksi päiväksi siihen. Pahus, oltaisiinpa amerikkalaisia, niin oltaisiin tultu miljonääreiksi valittamalla: kyseisessä pakoputkessa - toisin kuin itse niittokoneistossa -  ei ollut minkäänlaista varoitusta ja tulikuuma osa oli täysin suojaamattomana näkyvillä. Ulospäin tuo mötikkä ei edes näytä pakoputkelta, joten kyllähän siinä helposti ko. vahinko olisi ennen pitkään jollekulle käynyt jos ei nyt. Nyt tietysti kaikki tiedämme tästedes varoa sitä Mikon palovamman ansiosta... 

Myös perusraivuria käytettiin ja traktorilla keräiltiin oksia, pöllejä ja kiviä rinteestä, jotta niittäminen kävisi vaivattomasti ja laitteet pysyisivät ehjinä. Hienosäätöä varten hankimme tänä viikonloppuna myös tavallisen ruohonleikkurin ja päristelin sen kanssa kahtenakin päivänä. Laitteet toimivat hyvin, mutta toivottavasti niittokoneesta voidaan joidenkin vuosien päästä luopua kuten kaislaleikkurista, ja että se tekee sitä ennen tehtävänsä! 

Tämä sormustinkukka niitettiin vahingossa (muut säästyivät). Laitoin sen maljakkoon ja vein muiden kukkien viereen, jossa ilokseni näin kymmenkunta vielä pientä, keskenkasvuista kimalaista työssään. En nähnyt viime vuonna yhtäkään, vaikka niitä on ollut tällä takavuosina todella paljon. No, hyvä, että nyt edes jokunen pölyttäjä taas on maisemissa!  

Uusi vene vaatii myös osan Mikon ajankäytöstä. Ihmettelen, että hän osasi rakentaa näin hienot tellingit veneelle. Nyt ei tarvitse hankkia kallista traileria eikä talvisäilytyspaikkaa tulevina vuosina. 

                                                       Mikäs sitä on auringossa ahkeroidessa, 

Juhannusvalmista

Aivan upea juhannussää tulossa ja lämmin kesäkuu on "kypsyttänyt" juhannusruusupensaani kukkaan juuri oikeana hetkenä :).

Juhannus on jonkinlainen rajapyykki, että tietyt asiat pitää mielestäni olla tehty. Yksi sellaisista minulla on ikkunoiden pesu. Juhannuksesta kun alkaa kesä ja ikkunat pitää olla pesty keväällä, eikö niin?

Venevajan ikkunat ovat yksi viheliäisimmistä ikkunanpesukohteista ja siksipä ne tietysti aina jäävät viimeiseksi. Pakko tunnustaa, että viime vuonna en jaksanut tehdä sitä ollenkaan (!), vaikka syytä olisi ollut. Nämä ikkunat kun vetävät magneetin lailla kaikki maailman pieneliöt puoleensa ja ei niissä raadoissa mitään, mutta niiden jätökset ovat ihan kaameat. Nyt sain siis siivota kahden vuoden jäljet, mutta ai että, kun tunsin tyytyväisyyttä tämän viheliäisen homman valmistuttua. Tähän ei auta kärpäspaperi eikä mikään. On vain kestettävä ja jynssättävä pokat niin puhtaaksi kuin ne suostuvat tulemaan. Jossain vaiheessa auttaa sitten enää uusi maali.

Siivosimme myös venevajan sisältä ja senkin saa näköjään tehdä joka vuosi. Sinne kertyy tavaraa, roskaa ja työkaluja. No nyt kelpaa viettää juhannusta vajassakin ja veikkaanpa, että kovalta auringon porottamiselta tuntuu kivalta käydä viilenemässä täällä. Kesäisin, kun muualla on tukahduttavaa,  vajaan saa ihanan vilvoittavan läpivedon, kun avaa ikkunoita ja ovia.

Kolmas iso tinki on niityn matalaksi ajaminen. Tähän asti pääsimme, eli emme kovin pitkälle, kun vanha ruohonleikkuri sanoi sopimuksen irti. Viime vuonna tätä tilan mukana tullutta leikkuria jo korjailtiin, mutta siinä vaiheessa, kun moottori lähtee kokonaan irti, ei meidän ruokakunnasta löydy enää osaamista. On aika hankkia uusi ja yritämme vielä saada sellaisen juhannukseksi, jotta välttyisimme punkki-invaasiolta.



Seuraava ei enää liity juhannusvalmisteluihin, mutta joku rako minulta löytyi jo talonkin eteenpäin viemiseen. Rapsuttelin ikkunoiden reunoista vuorivillaa pois ja tilkitsin tilalle ekovillaa ja pellavarivettä. Kun rive loppui, olin kuudesta ikkunasta saanut valmiiksi kolme, eli puolet on nyt tehty.

Toivotan kaikille mitä hauskinta juhannuksen odotusta ja valmisteluja sekä upeaa keskikesän juhlaa!

Kesätunnelmin,

Fiilistelyä ulkosaaristossa

Ulkosaariston valo, sävyt, muodot ja äänet ovat sielunmaisemani. Kuvat kertovat paremmin kuin surkeat sanalliset yritykseni kuvailla kokemustani siitä, että missään muualla en tunne oloani niin seesteiseksi. Jos "eheytyminen" ei olisi niin raivostuttava sana, olisin laittanut sen otsikkoon, koska sellainen olotila minulle näistä postauksen tunnelmista tuli :). 

Olemme hyödyntäneet mahdollisuutta retkeillä lähisaariin ihan liian vähän, mutta nyt päätimme olla jatkossakin vähän aktiivisempia sen suhteen. Mauron poissaolo kaihertaa joka päivä taustalla ajatuksissa. On hyväkin poiketa omista rutiineistaan ja ryhtyä vaan tekemään asioita. Jätän tästä päivityksestä myös ihan tarkoituksella pois kaiken muun, mitä tilalla olemme tehneet ja palataan niihin taas seuraavalla kerralla. 

Kävimme ensin Jussarössä kävelylenkillä ja kuvaamassa yksityiskohtia. Kuvaamisesta on jokin aika sitten tullut yhteinen harrastuksemme. Se on kivaa, koska näin minäkin pääsen joskus kuviin, kun en ole ainoa kameran kanssa kulkija :). Mikko on harrastanut kuvaamista nuorena enemmänkin, minä vasta blogin myötä opetellen. 

Jussarön jälkeen kävimme katsomassa Färgeriet-nimisellä luodolla olevaa pookia, pientä majakkaa. Luodolle voisi rantautua joskus täysin tyynellä säällä. 

Kierrettyämme pookin rantauduimme viereiselle luonnonvaraiselle saarelle nimeltä Västergadden, kun siitä löytyi hyvä suojanpuoleinen rantautumispaikka. 

Terveiset saariston syleilystä ja mitä kauneinta kesää kaikille,

Tyhjyys

Niin siinä sitten kuitenkin kävi, että menetimme rakkaan Mauron. Kaipaus ja suru on suunnaton ja kaikki sanat tuntuvat kliseisiltä ja mitättömiltä yrityksiltä kuvailla, miltä tämä tuntuu. Moni varmasti ajattelee, että hei, se oli vain koira, mutta nyt, kun sen menetyksestä on kulunut viikko, ei viiltävä suru ole vieläkään lakannut.



Mauro eli siitä, että se sai olla saaressa. Kaikki kuvat tässä postauksessa ovat Mauron viimeisiltä elinpäiviltä sen lempipaikasta, joka tarjosi sille hyvän elämän. Tässä loppuaikanakin se oikein kohensi ryhtiä, kun saavuimme saareen. Mökin kulmalla se pomppi innoissaan joka päivä kutsuvasti sen merkiksi, että - vaikka viimeisillä voimilla - lähdetään kallioille ja metsämättäille rymyämään. 




Aina toivoimme, että Mauro lähtisi ns. saappaat jalassa. Mielestäni Mauron lähtö lopulta tapahtui parhaalla mahdollisella tavalla. Se oli koko kevään lääkkeiden saamisen jälkeen kohtuu hyvävointinen ja kivuton ja koronan ansiosta (!) saimme olla 24/7 koko ajan yhdessä. Kun viimeisen kerran lähdimme saaresta, emme tienneet, ettemme enää koskaan palaisi sinne yhdessä (mikä oli hyvä). Lähtömme oli vain normaali reissu ykköskotiin ja aikomus oli palata pian takaisin niin kuin lukuisat kerrat aiemminkin. Nyt emme oikein tiedä, miten "uskallamme" palata sinne kaksin tai oikeastaan, mikä tunnekuohu siitä nouseekaan...

Päivää ennen lähtöään Mauro vielä metsästi linnun ja oli mieleltään ja ryhdiltään valpas, niinkuin rotuunsa kuuluikin. Mutta yhtäkkiä kotona sen kävely huononi, vähän niinkuin silloin, kun 3 kk sitten sen sairaus havaittiin ja kävimme pohjalla. Tällä kertaa se ei enää toipunut. Tilasin lääkärin kotiin. Kolme tuntia ennen lääkärin tuloa Mauro ei enää pystynyt nousemaan jaloilleen. Olimme kaikki neljä sen kanssa. Rapsuttelimme ja halailimme sitä. Huolimatta takajaloista Mauro heilutti terhakkaasti häntäänsä, nautti olostaan ja huomiosta makoillessaan aurinkoisella terassilla - vähät välittämättä meidän itkuistamme. Pojat kävivät ostamassa sille paahtopaistia ja Mauro söi viimeisen ateriansa. Tunnin päästä tuli lääkäri ja hyvästelimme Mauron ikiuneen keskellämme, omassa kodissamme.

Meille se oli enemmän kuin "vain koira". Meille Mikon kanssa se oli ystävä, jonka kanssa teimme lähes kaikki asiat vapaa-ajallamme. Minua se seurasi niin herkeämättä, että se sekä huvitti, hellyytti että joskus ärsytti.

Luonteikkaana ja ilmeikkäänä koirana se oppi kommunikoimaan kanssamme ja ottamaan aina ison tilan hetkessä kuin hetkessä. Pojille se oli uskollinen kaveri, joka muutti perheeseen ja kasvoi heidän kanssaan, kun he olivat herkimmässä iässä. Nyt sitä ei enää ole ja jäljellä on syvä tyhjyys. Jotain hyvin tärkeää puuttuu ympäriltämme emmekä vielä ole keksineet, millä tämä tyhjyys täytetään.

❤ Mauro 2008 - 2020 ❤

Kunpa kipeä suru taittuisi pian ja lentäisi pois. Kaipaus jää.