Havaintoja to do -listan ääreltä

Nyt niin polttelee kirjoittaa pitkän kirjoitustauon jälkeen monistakin henkilökohtaisista aiheista, mutta yllättäen kirjoittelua aloittaessani tunnen hirmuista tyhjän paperin kammoa - varmaan ensi kertaa elämässäni :)... Toivottavasti jossain kohtaa tulee taas jäsentyneitä, täsmäteemoista nousevia kirjoituksia, mutta tämä käsillä oleva ei ole sellainen. Lukemisen saa siis tällä varoituksella lopettaa vaikka tähän ;).

Syksy on kulunut uuden asunnon remontoimisessa ja sisustamisessa eikä valmista ole vieläkään. Jälleen kerran on todettava, että työtä oli enemmän kuin kuvittelin. Samalla on ollut sekä hauskaa että työlästä, mutta nyt todellisuus on vielä sitä, että lähinnä paahdetaan to do -listaa läpi työpäivien jälkeen, huoh. Tein juuri tänään kolme eri kategorian to do -listaa. 1. Ne asiat, mitkä pitää tehdä tällä viikolla. 2. Ne, mitkä pitää olla valmiina jouluun mennessä ja 3. Ne, mitkä viimeistellään keväällä ennen saarikauden alkua. Tekemättömät asiat eivät ole välttämättä isoja, mutta työpäivien jälkeen käytettävät tunnit ovat rajalliset.

Viikonloppuna päätimme to do -tietoisuudesta huolimatta lähteä saareen. Saari ja saaristo olivatkin hiljentyneet sitten viime näkemän. Käynti teki meille tosi hyvää. Kaikkea katsoi ja fiilisteli vähän niinkuin tuorein silmin aika pitkän tauon jälkeen. Kävelimme pääasiassa metsässä ja rannoilla. Yritin kuvata käppyräisiä arvoituksellisia puita ja sammalmättäitä, mutta joka kerta tuli olo, ettei kuva sittenkään taltioinut sitä, miltä se oikeasti minusta näytti. Ehkä hyvä niin.













Viikonlopun löytö, houkutinlintu.



Mökissä kuuntelimme podcasteja ja keskustelimme kuulemistamme aiheista. Yötä, joka on saaristossa vaan niin ihanan hiljainen, oikein odotin.



Mutta, yö menikin täysin harakoille tehtyäni emävirheen iltapalan kanssa: minä, joka olen vähentänyt sokerin käyttöni aivan minimiin viime vuosina, puin silmään jonkun ihmeellisen suklaavaihteen. Olin ostanut Maraboun minttukrokanttilevyn, joka maistuu parina palana just hyvälle ja liiallisena annoksena vain äkkimakealle, sulahti 3/4 levymäärältään suustani alas. Jo ennen nukkumaanmenoa aloin tuntea pahoinvointia ja ällötystä suklaasta ja koko yön voin huonosti ja vatsa kipuili. Kipu oli välillä ihan sietämätön ja hellitti kunnolla vasta aamuyöllä. Sain jonkun maitoproteiini- & sokerimyrkytyksen! Luulen, etten enää koskaan syö Maraboun minttukrokanttia - edes sitä yhtä, kahta palaa akuutin matalan sokerin nostamiseksi. Nykyinen toleranssini ei ollut mitoitettu tuohon suklaamäärään. En tajua edelleenkään, miksi terveellisen iltapalani sijaan lipesin noihin övereihin ja luulin, että olen henkilö, joka vetää tuosta vain noin ison määrän suklaata. En ole varmaan ikinä tehnyt näin. Hyi olkoon, kun tekee pahaa edelleenkin.

No, seuraava päivä palkitsi: löysin korillisen suppiksia ja olimme aivan ällikällä lyötyjä, kun meinasimme yllättävässä paikassa talloa rantaviivassa ison kanttarellialueen. Jättimäiset kanttarellit puiden lehtien alle hautautuneena pilkottivat edessämme ja pienen muovikassillisen keräsimme siitä mukaamme. Uskomatonta. Arvatkaa, mitä meillä syödään tällä viikolla, heh? (Viiden pisteen vihje: vastaus ei ole "suklaata".)



Viikonlopun irtiotto kodin rempasta oli muistutus siitä, että "elä hetkessä" ja "palaudu välillä". To do -lista ei lopu ihan heti, joten sen alle on ihan turha itseään uuvuttaa. Oivalsin myös sen, että saariprojektinkin suhteen olen oppinut jo kärsivälliseksi, mutta koti, jossa asuu, alkaa vähitellen hiertää keskeneräisyydellään jo parin kuukauden jälkeen, vaikka kaikki perusjutut toimivatkin. Nyt se pitää vain kestää kuin nainen ja ottaa päivä kerrallaan :). Ja pitää välillä breikkejä - kuten sellaisia, että kirjoittaa turhia kirjoituksia blogiin eikä sitäkin aikaa selaa tehokkaasti rautakauppojen tarjontaa löytääkseen juuri sopivan kokoisen bideepidikkeen tai jotain muuta yhtä tärkeää. Nähtäväksi jää, osaanko elää niin kuin itselleni sanon.

Bye bye. Paikat laitettiin jotakuinkin pakettiin ennen lähtöä, jos vaikka talvi yllättää ennen kuin ehtisimme tänne seuraavan kerran.

Kiitos, kun olette siellä ja saan kirjoittaa teille ajatuksiani,

herkistelee,

Remppaa siellä ja täällä

Viime postauksessa vihjasin, että erään asian vuoksi saarikuviot eivät ole olleet ihan päällimmäisenä mielessä. Kyse on siitä, että teimme kuun taiteessa asuntokaupat ja olemme remontoineet nyt itsellemme uutta ykköskotia. Kaikki on juuri nyt loksahtamassa paikoilleen, mutta olen kokenut suurta stressiä tästä kaupanteko- ja asuntoprojektista. Saimme asunnon erittäin edullisesti, koska se sisälsi joitakin keskeneräisyyksiä. Tämä tosiasia toi mukanaan riskin: olemmeko arvioimassa projektia oikein ja mitoittamassa resurssejamme oikein?

Kyllähän me Mikon kanssa katsoimme toisiamme kysyvästi silmiin, että mites tässä TAAS näin kävi, kun otimme riskin vetäessämme nimet kauppakirjaan ja huomasimme olevamme aloittamassa uutta projektia. Mikko vitsailikin, että "tjaa, en ajatellut, että elämässäni remontoisin näin paljon, mahdanko sittenkin elää jonkun toisen ihmisen elämää?". Tältä minustakin välillä tuntuu: remontti-matrixissa ollaan. Voisihan sitä nimittäin vähemmänkin remontoida, herranjestas!!

Mutta remontoimalla saa mieleisensä ja näissä meidän tapauksissa on omalla vaivannäöllä mahdollista kohentaa kiinteistön arvoa. Jos tämä uusi - tai Villa Idur aikoinaan - olisivat olleet jo valmiita, olisi hankinta jäänyt meidän tilanteessa pelkäksi haaveeksi.

Suuri urakka, tammilankkuparketin hionta saatiin juuri päätökseen. Teimme työn itse: poistimme olkkarin lattiasta tummanharmaan maalin ja lakkasimme kolmeen kertaan. Ai että kun tykkään nyt lattiasta. 

Ihastuin edellisen omistajan verhoihin ja teimme niistä hyvät kaupat.



Postaan tästä antaumuksella nyt, koska koen, että asuntokauppamme liittyy varsin kiinteästi Villa Idur-tarinaamme: saaressa rehkintä, joka jatkuu, on vuosien varrella alkanut vaikuttaa paljonkin siihen, mitä nykyään pidämme ykköskodin osalta ideaalina. Kodin tulisi olla vanhaa kotiamme (eli 1960-luvun kiinteistöä ja isoa pihaa) huolettomampi. Olemmekin rauhassa kypsytelleet asiaa, ja kun se oikea löytyi, tuntui aivan käsittämättömältä, että vastaan tuli sellainen, jossa ihan kaikki kriteerimme loksahtavat kohdalleen. Tästä syystä se oli menoa eikä meidän junaa pysäyttänyt mikään piipitys epäröivän mielen perukoilla.

Kun parin viikon päästä pääsemme asettumaan uuteen kotiin, otamme ison askeleen kohti huolettomampaa arkea nykyiseen verrattuna: taloteknisesti, pihanhoidollisesti ja sijainnillisesti. Kitkettävää ja kynnettävää kun riittää saaressa, ihastuin uuden asunnon isoon terassiin, mutta vain pieneen japanilaishenkiseen kivikko-atriumpihaan, jossa kasvaa yrttejä ja yksi "bonsai-kataja". Tähän asti riesanamme on ollut sekä etupihan että ison takapihan nurmikon ajelu ja villiintynyt kukkapenkki. Pihatyöstä tuli taakka, johon aika ja jaksaminen eivät riittäneet. Kävely- ja pyöräilymatkan päässä tai kätevän julkisen kulkuneuvon reitillä on nyt kaikki olennainen, eli auton käyttö vähenee myös nykyisestä.

Kuitenkaan emme joudu mihinkään vilinään. Oma rauha on yksi tärkeimpiä kriteereitäni. Sitä on ollut onneksi tähän asti ja tulee olemaan jatkossakin. Aktiivinen elämä edellyttää, että on mahdollista vetäytyä ja sen haluan tehdä joka päivä työpäivän jälkeen.

Nyt on myös mahtava tienristeys raivata kaikki viimeinenkin turha tavara ympäriltä pois. Jokunen säkki mieluummin muuttaa kierrätykseen kuin uuteen osoitteeseen ja joidenkin muistoesineiden osalta aion pakottaa itseni vähän rajumpaan karsintaan kuin mihin aiemmin olen pystynyt. Jos joku asia on vain kaapin perukoilla ikuisesti, se ei voi olla kovin tärkeä tai ainakaan näitä tällaisia ei tarvitse olla liikaa. Toivon, että uudesta kodistamme tulee melko minimalistinen, mutta huomio, ehdottomasti kodikas ja kaiken tarpeellisen sisältävä. Päässä on jo visio, miten se toteutuu.

Onneksi mitään uutta huonekalurintamalla emme tarvitse, vaan vanhat sopivat uuteenkin paikkaan. Tästä olen muuten aika ylpeä ja onnellinen: vuosien varrella tehdyt valinnat ovat osoittaumassa todistettavasti kestävän kehityksen mukaisiksi: ne ovat säilyttäneet ajattomuutensa, siirtyvät kodista toiseen ja pysyvät käytössä elämän loppuun asti.

Kodin vaihtaminen on iso asia. En ole kodin asioista täällä blogissa aiemmin juuri mitään kertonut, joten siksi voi olla, että teidän lukijoiden on vaikea saada otetta tunteistani: Ilolla käännän uuden sivun, mutta taakse jää poikien lapsuuskoti monine hyvine ominaisuuksineen. Paljon upeita asioita mahtui näihin 17 vuoteen meille kaikille viidelle yhteisten seiniemme sisällä. Uuteen muuttaa meistä neljä, ja hetken päästä asumme siellä enää Mauron kanssa kolmisin, ja sitten lopulta kaksin. Asunnon vaihtoon latautuu siis aika iso elämänvaiheeseen liittyvä muutos. Mm. tällaisia pohdiskelin tänään saaressa sienestysretkellä rauhoittuessani.

Sivua kääntäen,

Kunnostajan oivalluksia

Muistanette, että uskaltauduin kirjoittamaan kunnostamisesta jutun lehteen. Kiitos kaikille, jotka kannustitte tarttumaan saamaani ehdotukseen! Nyt paljastan, että kyseessä on Antiikki&Design ja kyseinen numero 3/2019 on ilmestynyt. Jännittävää! Lehdessä on 3 x Kunnostus -teema ja minun juttuni on yksi näistä. Vaikka epäröin jutun kirjoittamista, se sujui lopulta mutkattomasti. Tyyli löytyi keskustelussa päätoimittajan kanssa ja kun kirjoitin vilpittömästi itselleni tärkeistä asioista omien kokemusteni kautta, selätin sillä sen tuskan, että neuvoisin liiaksi. Ja totta puhuen, blogia kirjoittaessakin tulee jaettua kokemuksiaan muille, joten ei lehtijuttu loppujen lopuksi hirmuisesti näistä rustauksistani poikkea :). En silti vielä ajatellut luopua varsinaisista päivätöistäni tai edes siirtyä sivutoimisesti toimittajaksi, mutta tämä oli oikein kiva kokemus. Kiitos Antiikki&Design -lehdelle!

Melko nopeasti löysin minulle tärkeät, seitsemän keskenään hyvin erilaista asiaa, joista halusin jutussa kertoa.

Jutussani Kunnostajan 7 oivallusta, kirjoitan:

1. rohkeudesta tarttua uusiin, itselle vieraisiin ja opeteltaviin asioihin
2. arvomaailmasta vanhan kunnostamiseen liittyen
3. tyylivalinnoista
4. vanhan vaalimisen edullisuudesta ja käytännöllisyydestä
5. rutiininomaisesta, sinnikkäästä työskentelystä
6. siitä, että jokainen on oman yksilöllisen kohteensa paras asiantuntija
7. työmaan siisteydestä

Kuvat jutussa ovat itse ottamiani ja blogissakin vuosien varrella nähty. Pilke silmäkulmassa annoin julkaista itsestäni kesäkukkakuvan (jonka itse asiassa on Mikko ottanut). Vaikka kuva on ihan hyvä, tällainen "herttainen tyylilaji" itsestäni lehdessä julkaistuna naurattaa minua tosi paljon. Mutta minkäs teet, ei ollut valinnanvaraa, kun on itse aina kameran takana. Tähän piti saada kuitenkin vähän edustavampi kuva kuin sellainen, missä olen sahanpurun, maalin tai hien peitossa. Niitä kyllä olisi ollut!

Jutun myötä huomasin, kuinka muutama näistä aiheista on oikeastaan jäänyt blogissa katveeseen. En ole juurikaan kirjoittanut esimerkiksi työnteon rutiineista ja pyrkimyksistämme tietynlaiseen  säännönmukaiseen päivärytmiin. Siitä voisi kirjoittaa joskus syvällisemmän päivityksen.

Toinen asia, jonka nostin listalleni, on työmaan säännöllinen siivous. Olipa nimittäin työn alla oleva projekti kuinka iso tai pieni tahansa, siivous on tosi tärkeä osa remontin etenemistä. Tämä on mielestäni täysin aliarvostettu asia! Periaate pätee pienempiinkin projekteihin, kuten noihin verhoilutöihin, joita teen. Kun en omaa erillistä työhuonetta, on mielestäni tosi tärkeää, että aina työrupeaman päätteeksi siivoan kaikki jäljet pois. Näin sekä eläminen keskeneräisen projektin kanssa että työn jatkaminen on miellyttävämpää.

No, nyt on heti tunnustettava, että kevään koittaessa joudumme paikkailemaan syksyn tekemättä jättämisiä ja aloittamaan tämän kauden työt saaressa juurikin edellisen vaiheen siivouksella! Kun päätalon ulkovuoraus viime syksynä valmistui, emme yksinkertaisesti enää jaksaneet sortteerata kaikkea purkujätettä ennen talven tuloa. Joskus käy näinkin, että voimat vain ehtyvät. En soimaa meitä, koska tänä talvena tuntui aika pitkään, että koko työmaa ottaa päähän. Viime kesä oli meille tosi raskas: ikävää purkutyötä superhelteessä ja päiväkausien siivoamista. Osan purkumateriaaleista saimme siivottua talkoiden avulla, mutta osa siis jäi vielä tälle vuodelle. Täytyy toivoa, että talven lepo on auttanut ja saamme asap siivottua talon vierustan kaikesta sinne kuulumattomasta.

Kuvissa purkujätteet ovat kivasti lumipeitteen alla. Alla olevan kuvan oikeassa alakulmassa näkyy talven myrskytuulessa kaatunut pihakeinu jalat taivasta kohden.

Siivottu ympäristö on minulle ihan a ja o - varsinkin tässä muuten kauniissa saarimiljöössä. Jokainen epäsiisti asia ärsyttää suunnattomasti. En ole mikään siisteysfriikki, mutta jotenkin tämä meidän tila alkaa näyttää heti niin kaoottiselta, kun jokin kohta on sekaisin. Ja ehkä epäsiisteyden huono sieto tulee myös siitä, että projektimme on niin pitkä. Voi olla, että alussa siedin röykkiöitä paremmin (oli pakko), mutta nyt huomaan häiriintyväni niistä koko ajan enemmän ja enemmän.

Kevään työt lähtevät siis liikkeelle vähän miinuksen puolelta, kun ensin vain siivotaan edellistä vaihetta. Mutta eiköhän sen jälkeen saada taas hyvä inspiraatio itse kunnostamiseen. Ensimmäisenä edessä on sisätilojen lattioiden rakentaminen.

Kevät on siivouksen aikaa, parempi suosiolla orientoitua siihen!

Suosittelee,

Minäkö ahkera?

Olen miettinyt kovasti koko sydäntalven, miksi motivaationi tulevaa rakennuskautta kohtaan ei ole vieläkään herännyt. (Onneksi on vielä aikaa.) Olen hakenut myös motivaatiota sohvan kunnostamisen jälkeen kahden tuolin laittamiseen. Se olisi aika nopea juttu, mutta kun ei vaan jaksa. Pari postausaihettakin on ollut mielessä, mutta kun en ole saanut itsestäni irti niiden kirjoittamiseen. Sen verran minusta sentään löytyi aloitekykyä, että hain ikälopulle, työstään irtisanoutuneelle polakille asiantuntija-apua.

Tämä polakki on ehtaa itäeurooppalaista laatua oleva ompelukoneeni, jonka sain 15-vuotiaana vanhemmiltani lahjaksi. Se oli jo silloin käytetty. Ilman mitään huoltoja se on siis kestänyt näihin päiviin asti. Iloitsin, kun se oli vielä korjattavissa - ja siitä, että löytyi vielä paikka, jossa tällaisia ydinsodankin kestäviä koneita korjataan!! Firma on nimeltään Espoon kone Oy. (Mahtava nimi, taas muodikas!) Suosittelen käymään ihan turistimatkalla, vaikkei korjattavaa ompelukonetta omistaisikaan. Kun paikan löytää hieman autioituneen Tapiolan Heikintorin yläkerrasta, luulee eksyneensä eksoottisen maan huoltobasaariin, jossa yhteiskunnan modernisaatio on vasta alkumetreillä. 

Nyt olisi siis ompelukone odottamassa useamman vaatteen korjausta ja jossain mielen sopukoilla muhii ajatus uuden päiväpeiton ompelusta, mutta en saa itsestäni mitään irti. 

Kuulen usein minulle sanottavan, että kylläpä olet ahkera ja miten ihmeessä ehdit tehdä kaiken, mitä teet. Tjaa. Tätä mielikuvaa itsestäni en ole ainakaan yrittänyt istuttaa muihin. Olen tehnyt vain sen, mitä jaksan ja haluan. Julkisesti tunnustankin tässä, että en ihan oikeasti ole ahkera. Olen juuri nyt hyvin saamaton. Hyvä, tuli korjattua virheellinen mielikuva. 

Harmittaa, kun ei ole motivaatiota, vaikka oikeasti taidan tietää syyn. Huomioni on nyt muualla: painonhallintajutuissa ja urheilussa, jotka sujuvat kyllä mallikkaasti. Koen pieniä edistysaskelia ja tunnen olostani iloa joka päivä. Ja töissäkin on kaikenlaisia projekteja meneillään. En siis ole mitenkään labiilissa tilassa, vaikka edellä kuvattu siltä vähän kuulostaakin. Kaiken muun kanssa joudun vaan jotenkin pinnistelemään tällä hetkellä aika paljon. Ehkä kyse on siitä, että uudet elämäntavat eivät ole ihan vielä menneet dna:han. Ehkä vielä tulee hetki, kun niiden akuutin miettimisen sijaan tekee taas mieli keskittyä muuhun. Toivotaan, koska se tunne, kun on innostunut esimerkiksi käsillä tekemisestä, on ihana. 

Välillä mietin, onko työmaamme suuruus saanut tämän aikaan: iskeekö maitohapoille nyt, kun ollaan kalkkiviivoilla talon kanssa?! Jos nimittäin näin olisi päässyt käymään, pitänee siirtyä keväästä eteenpäin täysipäiväiseksi työnjohtajaksi ja palkata saareen siivooja, keittäjä ja apulainen Mikolle. 

Nyt vaan lepäillään, hengitellään ja seurataan tilanteen kehittymistä,

   

Elämäni kuntoon?

Olen aina talvisin postaillut rakennusprojektin ollessa tauolla hyvinvointiprojekteistani. Nyt on käynnissä jo kolmas talvi, kun yritän taas pikkuisen petrata syömiseni, jaksamiseni, ajanhallinnan ja esimerkiksi unen kanssa. Kaikki tähtää yhteen ja samaan asiaan: hyvään oloon.

Olen ahminut aikalailla tietokirjallisuutta, elämäntapaoppaita ja podcasteja näistä aiheista ja pikku hiljaa alan ymmärtää, mitkä valinnat elämässäni itselleni ovat parhaita. Ihan kaikkea lukemaani tai kuuntelemaani en tietenkään kritiikittä sulata. Mutta ahmin tietoa siksi, että hyvä olo kannustaa eteenpäin.

Yritän siirtää käytäntöön pieniä asioita yksi kerrallaan - suorittamisesta olen jo onneksi osannut luopua - ja täytyy sanoa, että kolmessa vuodessa elämänlaatuni on kyllä huomattavasti parantunut. Suurin muutos on tapahtunut ehkä siinä, että ainaisena huonona nukkujana en ole koskaan nukkunut niin hyvin kuin viimeisen vuoden aikana. Olen ihan ihmeissäni, että olen tosiaan onnistunut tässä! Mutta kolme vuotta on kulunut asiaa työstäessä ja kaukaa olen joutunut lähtemään liikkeelle: kaoottinen kalenteri tai ylitunnollisuus ovat vaikkapa niitä seikkoja, joista tässä on opeteltu pois. Näiden ja muutaman muun muutoksen, kuten ruokavalion, seurauksena ihminen siis nukkuu paremmin ja on motivoitunut oppimaan lisää!

Ihan viime aikoina olen siirtynyt seuraavaan aiheeseen ja erityisesti kiinnittänyt huomiota  liikkumiseeni ja painonhallintaan. Kaikista terveellisistä elämäntavoistani huolimatta huomasin nimittäin tuossa vuodenvaihteessa, että herregud, olen kerännyt lyhyessä ajassa useamman kilon painoa! Se ei ole tullut mässäilemällä tai sohvalla maatessa, vaan jotenkin ihan täysin salakavalasti pähkinöitä popsien ja öljyillä lotraten. Tai ylipäänsä vain liian isoista annoksista. Vai onko jokin muu syy?? Hitsi!

Nyt ajattelin postata aiheesta, kun tilastojen mukaan tammikuun keventäjät ovat jo repsahtaneet ja voin todeta, että en onneksi kuulunut heihin, kun vieläkin jaksan, heh. En ole joutunut laihduttamaan sitten lasten syntymän, joten tämä on pitkästä aikaa ihan uutta. Seniori punnitsi Mauronkin ja hups, sillekin oli kertynyt kiloja alla olevan kuvan hetkestä. Sellainen emäntä kuin koira: ei ylipainoa, mutta vähän kevyempi olisi parempi.

Järkevä ääni minussa käskee pudottamaan painoa mahdollisimman kestävällä ja hitaalla tavalla ja niin, että samalla saisin lihaksistoa pikkuisen vielä kasvatettua. Kyse on ihan pikkuisen ulkonäöstä, mutta enemmän siitä, että vanhenevalla naisella (ai kamala, mikä ilmaisu) lihasmassa on yksi takuu terveyden, hormoonitasapainon ja aineenvaihdunnan ylläpitämiseksi.

Olen jo monta kertaa alkuvuoden aikana saanut itseni kiinni kärsimättömyydestä: Höh, miksi paino tippuu niin hitaasti, tuskailen. Höh, vieläkin vatsamakkaroita. Höh, mitään ei näy tapahtuneen peilin mukaan! Vitsit, ei yhtään lihaskasvua. Ja niin edelleen. Mutta tulivatko kilot kahdessa viikossa? Eivät. Miksi niiden pitäisi sitten lähteä tuossa ajassa? Tällaista järkipuhetta osaan kyllä kirjoittaa, mutta millään en meinaa tätä sisäistää...

Mutta oikeasti, onhan niitä tuloksiakin tullut. Vähän on painoa tippunut, vyötäröltä on lähtenyt 5 cm enkä ole joutunut kärsimään. Joka viikko olen pitänyt yhden päivän, jolloin syön vähän reilummin, ettei elimistö mene säästöliekille, mutta muuten menetelmäni ovat pienet ateriakoot, mahdollisimman paljon kasviksia (oi, niitä olen lisännyt tammikuussa reilusti), pikkuisen vähemmän rasvoja sekä vain minimaalisesti teollista sokeria tai valkoista leipää. Urheilua olen harrastanut paljon, joten syön usein. Urheilun lisäksi kävelen joka päivä useita kilometrejä. Mauron lenkittelyn päälle olen tietoisesti lisännyt muuta hyötyliikuntaa. Töissä sain sähköpöydän, minkä jälkeen en ole laskenut sitä kertaakaan alas istuma-korkeuteen. Peruskulutuksen on siis täytynyt nousta ja kun treenaa lihaksia, sekin nostaa lepotilan peruskulutusta.

Sitten välillä lepäillään ja kuivatellaan teenikamppeita. - Mitä se emäntä nyt siinä niin päättäväisenä miettii...? Ai minunkin muka pitäisi laihduttaa? 

- Tjaa no, totta toinen puoli. Mutta kunhan keväällä pääsen taas hiiri- ja supijahtiin, se on siinä.



Voi että, kun niin toivoisin, että tästä tulisi minulle loppuelämän ruokavalio ja urheilurytmi! En ainakaan nyt ajattele, että tämä on vain kuuri, vaan etsiskelen omia uusia rutiinejani. Miksei siis tästä  tulisi loppuelämän tapaa, sanoo taas järjen ääni, mutta tällä meiningillä on menty vasta vähän yli kuukausi, joten en vielä tiedä, tuleeko jokin megarepsahdus ja kyllästyminen eteen. Joka päivä on ollut kuitenkin aiempaa parempi olo. Pitäkää siis minulle peukkuja, että tämä pieni viilaus jatkuu ja muuttuu minulle uudeksi normaaliksi!

Mutta. Nyt seuraa "onnellisen" tarinan käänne. Minulla on vielä ratkaisemattomia asioita. Kun nimittäin analysoin syitä, miksi painoni on noussut, vaikka elän perusterveellisesti, löysin vuoden ensimmäisellä työmatkalla yhden ongelmakohdan: työmatkat. Pystyn pitämään halutessani hyvää arkirutiinia yllä kotona, mutta työmatkoilla en jotenkin kestä yhtään näläntunnetta ja myös niitä omia, terveellisiä ruokavalintoja on vaikea tehdä vieraissa paikoissa. Niinpä syön vähän sinne päin. Miten pystyä pitämään ravinteikasta ruokavaliota yllä, kun on ravintoloiden ja valmisruokahyllyjen varassa eikä ole aikaa oikeanlaisen lounasbaarin etsimiseen? Jo kaupan valmissmoothiet ovat niin makeita, etten normaalisti ostaisi, mutta työmatkoilla on pakko. Huoh. Pitäisikö kuljettaa raakoja kukkakaalipusseja Suomesta mukanaan ja popsia niitä kokousten välissä? Jee, tämäkään ei suoranaisesti houkuttele. Jos ja kun joka kuukausi olen työmatkalla, niin jo 250 g lisää painoa kroppaan / työmatka tuottaa juuri sen 3 kg ylimääräistä vuodessa. 

Hmmm, munakoisopizzaa tanskalaisessa hotellihuoneessa. Tätäkään pizzaa ei minun varsinaisesti tehnyt mieli, mutta jouduin syömään siitä valtaosan nälkääni. Joku muu ratkaisu pitää kyllä keksiä!   

Kotiinpääsyä odottaen,

Saattaa sisältää turhanpäiväisyyttä

Viime postauksessa kerroin juttupyynnöstä ja pohdin, osaanko. Sekä toimitus että te ihanat lukijat vakuutitte, että turhaan pidän rimaa liian korkealla. Kiitos siitä. Niinpä aion yrittää! Juttu tulee ulos vielä tämän kevään aikana, joten kerron siitä myöhemmin. (Ja siitäkin, jos se lopulta päätetään diskata lehden toimesta, hahhaa!)

Aloin samassa yhteydessä miettiä, että olen alkanut blogissakin pitää rimaa liian korkealla. Alun perin piti vaan kirjoittaa tänne kulloinkin siitä, mitä sylki suuhun tuo. Mitä on tapahtunut?!

Jos oikein aiheesta avaudun, tuntuu siltä, että sitä mukaa, kun blogiin on tullut lisää lukijoita, rima on itsellä jotenkin noussut. Minulla rimaa nostaa se, kun ihmiset kertovat minut nähdessään, että "kiva, blogi sulla, luen sitä". Nämä ihmiset saattavat olla työkavereita, saaristossa jossain lähellä asustavia, sukulaisia, ketä tahansa. Minulla on dilemma: haluan, että blogilla on lukijoita, koska on ihana keskustella asioista kommenttien kautta, mutta aina, kun joku kommentoi blogia blogin itsensä ulkopuolella, muistuu mieleeni, että avaan täällä ehkä liikaa omia tuntojani tai jotain mitättömyyksiä. Enemmän yritän varoa tuota jälkimmäistä, mutta kun aina ei ole - yleensä ei ole - mitään järisyttävää kerrottavana! Mutta koska siis lukijat tulevat ihan oikeina ihmisinä vastaan, saatan mennä myöhemmin blogikirjoitusta tehdessäni lukkoon. Rima nousee, ja ehkä jätänkin jonkin henkilökohtaisen tai liian typerältä tuntuvan asian kokonaan kirjoittamatta.

Mutta ei sen näin pitänyt mennä. Halusin, että voin kirjoittaa omassa blogissani ihan mitä itseäni lystää. Olipa aiheena jokin mitätön kuppi, minkä olen hankkinut kirpparilta, tai, masentava ajatus, mistä syystä en uskalla unelmoida tulevaisuudesta, tai, juuri se hullu unelma, mikä ei koskaan toteudu. Yritän tehdä tähän muutoksen, sillä pelkään, että ilman muutosta menetän näiden tuntemusten keskellä oman syyni blogin pitämiseen. Kun tajusin lukon, en muuten pystynyt moneen päivään katsomaan blogiani.

Aloitan riman laskemisen julkaisemalla kesällä otetun kuvan, joka ei ollut (ole) mielestäni tarpeeksi hyvä, vaikka voin yhä muistaa tuon uuvuttavan kauniin ja kuuman päivän. Voi olla, etten saa itse otetta kuvasta siksi, että olin juuri tuolloin hetkeä ennen saanut suruviestin.

On jännä huomata, miten paljon sitä loppujen lopuksi kuitenkin ajattelee, mitä muut minusta ajattelevat. En olisi uskonut tätä itsestäni! Olen pitänyt itseäni ihan itsevarmana tapauksena, mutta näin sitä vain sain itseni tästä nyt kiinni. Nyt tuntuu hyvältä, että olen sanonut asian. Lukijat ja seuraajat, olette mahtava juttu. Korostan, että tämä postaus ei ole kritiikkiä kenellekään muulle kuin itselleni! Mutta varoitus: saattaa sisältää pieniä määriä turhanpäiväisyyttä jatkossa.

Kummallisia kamppailuja... Kiitos ja anteeksi, 

Jännittävä ehdotus

Sain joulun alla ehdotuksen eräästä aikakauslehdestä, jota itsekin luen: josko kirjoittaisin lehteen omakohtaisen jutun siitä, millaista on tehdä tällaista pitkällistä entisöintiprojektia ja mitä oivalluksia olen matkan varrella saanut, ja, mitä vinkkejä minulla olisi jakaa asiasta. Jutusta maksettaisiin palkkio.

Olen nyt kuukauden päivät miettinyt, tartunko tarjoukseen vai mitä pitäisi tehdä. Lupasin päättää asian ensi viikolla. Kirjoitan paljon ihan työksenikin, joten asia vähän houkuttelee, mutta nyt kyse olisi tästä työmaasta asiantuntevasti kirjoittaminen - ja tuntuu, että paha mennä neuvomaan ketään!!! Olen lähinnä yrittänyt miettiä tyylilajia, eli miten välttäisi neuvomisfiiliksen, vaikka niitä neuvoja pyydettiin. Syntyisikö seitsemän vuoden aikana tulleista omista oivalluksista mitään kiinnostavaa kokonaisuutta? Löytyisikö kenties jostain vanhasta blogipostauksesta ideoita? Vältänkö neuvovan sävyn, jos vain olen oma itseni ja kirjoitan siltä, miltä on tuntunut ja mitä olen kokenut? Paljonhan tässä on toki erilaisia asioita "oivallettu" matkan varrella, se on totta, mutta on kyllä todella vaikeaa arvioida omia kykyjä, kun ei ammatiltaan ole toimittaja.  

Olen kirjoittanut eilen ja tänään lyhyttä koeversiota ja ajattelin lähettää sen päätoimittajalle ensi viikolla. Jos se on ihan jotain muuta kuin mitä hänellä oli mielessään, tai vastaavasti jos tekstinpätkä vetoaa, voi reaktio helpottaa päätöstäni suuntaan tai toiseen. Rakastan kirjoittamista, mutta aikakauslehtijuttuja en ole tehnyt - vain kirjoittanut tätä blogia ja työssä roppakaupalla artikkeleita asiantuntijalehtiin tai -kirjoihin sekä tiedotteita ja tutkimusta. Yhtenä kriteerinä tässä ehdotuksessa pitäisin sitä, että jutun pitäisi syntyä aika kivuttomasti ja luonnollisesti. Pakottamalla siitä tulisi taatusti kaamea.

Joku on joskus täällä blogissa ehdottanut, että kirjoittaisin näistä asioista kirjan. Taitaa olla kirja aika kaukana toteutumistaan, kun yksi pieni artikkelikin pohdituttaa näin paljon! :)

P.S. Älä anna kuvien johdatella. Kuvat ovat random-lehdistä, joita luen joka kesä uudestaan ja uudestaan :). Paljastan lehden sitten, jos teen jutun.

Jaahas, joo-o, nooh, katsotaan...

Järkevää kausiruokaa

Joulun alla pohdintani ruokahävikistä siirsi ajatukseni kausiruoka-ajatteluun. Jos olet 100%:sti kasvis-omavarainen, älä turhaan lue tätä, mutta jos ostat kaupasta edes jotain, kannattaa uhrata ajatus kausiruualle. Tuore podcast, jonka kuuntelin Yksi Hyvinvointi -nimisessä sarjassa herätti minut: tässäkin asiassa on vielä opittavaa. Olen selvästikin hyödyntänyt kausiruokaa ihan liian suppeasti. Meidän pitäisi opetella käyttämään ruuanlaitossa uusia kasviksia - kotimainenkin viljely muuttuu vuosien saatossa - sekä parantaa tietoisuutta siitä, milloin on ulkomaisten kasvisten ja hedelmien luontainen satoaika. Pääsääntöisesti on tullut hyödynnettyä kotimainen satokausi, mutta ulkomaisten kasvisten käytön oikea-aikaisuus on paitsi ekoteko, siinä säästää myös pitkän pennin.

Asian tarkkailussa ja oppimisessa auttaa Satokausi-kalenteri, jollaisen annoin Mikolle joululahjaksi. Hei, älkäähän naurako siellä! Mikko on meidät takavuosina herätellyt käyttämään kausiruokaa ja vaikka minä lopulta kyykin kasvimaalla, kevätkylvön aika saa Mikon aina hurahtamaan omavaraiskasvatukseen. Lahjan kohde oli siis aivan oikea, vaikka itseäni asia juuri nyt kiinnostaakin :).

Tammikuussa suositaan näitä: 

Tärkein pointti on siinä, että kausiruoka-ajattelua tulisi ylläpitää ympärivuotisesti eikä rajoittua vain suomalaisittain runsaimpaan satokauteen, kesä-syksyyn. Kalenteri auttaa kätevästi tarkistamaan joka kuukauden maukkaimmat ja edullisimmat kasvikset ja kertoo siten, milloin on esimerkiksi "hyväksyttävää" ostaa avokadoa tai jotain muuta eksoottista hedelmää. Nykyisinhän kaikkea saa ihan mihin vuodenaikaan tahansa - tästä hyvänä esimerkkinä on vaikkapa mansikka. Nyt pitää toimia sen mukaisesti, mikä oikeasti on järkevää, eli muistaa se, että mansikka on maultaan, ravintoarvoiltaan ja hinnaltaan parhaimmillaan kesällä, ei vappuna tai äitienpäivänä :).

Ravintoarvot ovat kausituotteissa korkeimmillaan, joten miksi ei käyttäisi juuri niitä vihanneksia ja hedelmiä, jotka ovat kypsyneet luonnonmukaisesti auringossa? On siis monen monta syytä, miksi  ajattelin käynnistää uuden vuoden tällaisella tehostetulla kokeilulla. Ai niin, kalenterin sain tilattua kätevästi netistä (löytyi googlaamalla) ja posti toi sen parissa päivässä.

Tämä olikin sitten vuoden viimeinen postaus! Ihanaa vuoden vaihdetta kaikille ja ensi vuonna palataan asiaan uusilla aiheilla :).

Itsensä haastaen,

  

Fiksumpaa ruokasuunnittelua

Nyt on juuri sopivasti aikaa Jouluaattoon tämän postauksen aiheelle: jääkaapin siivoamiselle sekä muistutukselle siitä, että voisi pyrkiä minimoimaan ruokahävikin juhlaruokia miettiessään. Jääkaapista löytyy aina siivotessa raaka-aineita, jotka ovat unohtuneet sinne. Nyt ne ehtii vielä hyödyntää alkavan viikon ruuanlaitossa.

Olen pyrkinyt systemaattisesti kasvattamaan kasvisten määrää perheen ruuissa ja omassa ruokavaliossani, mutta samalla huomaan, että tuoreet raaka-aineet ovat erityisen alttiita ruokahävikille. Tänään meillä lensi roskiin pilaantunut sitruuna ja pari punajuurta. Oletteko tulleet ajatelleeksi, että kasvikset, jotka muutoin ovat eettisempi valinta vaikkapa tuotannon hiilijalanjäljeltään kuin eläinperäiset raaka-aineet, muodostavat suurimman osan kotitalouksien ruokahävikistä? Jos pois heitettävät raaka-aineet on ostettu kaupasta eikä kasvatettu itse, on oikeasti syytä alkaa vähentää kasvisten ruokahävikkiä (toki myös eläinperäisten ruokien!).



Kirjoitan tätä postausta ennen kaikkea siksi, että muistutan taas itseäni niistä menetelmistä, jolla voisin pyrkiä fiksumpaan raaka-aineiden käyttöön:

1. Pura jääkaapin sisältö siivousta varten riittävin väliajoin ja tee sinne unohtuneista aineksista seuraavien päivien ruuat.

2. Jos leipää meinaa joutua roskikseen, voi tuoreesta leivästä laittaa osan pakastimeen heti tai ostaa irtomyynnistä puolikkaita leipiä. Tänään laitoin leivän lopun kuivumaan korppujauhojen tekoa varten.

3. Osta vähemmän ja tee ruokaa sopivia määriä - erityisen tärkeä seikka muistaa Jouluna! Ainakaan me emme jaksa syödä jouluruokaa kuin kaksi päivää, joten ei tarvitse ajatella ruokkivansa komppanjaa viikon.



4. Osta pääosin vain kausituotteita.

Heräsin tähän ajatukseen kuunneltuani eilen aiheesta mielenkiintoisen podcastin. En ole ehkä sittenkään onnistunut kausiruoka-ajattelussa vielä ihan niin hyvin kuin voisi. Aihe ansainnee oman postauksensa, joten lisää mietteitäni kausiruuasta myöhemmin.

Viisaita valintoja toivottelee,