Utua elämässä

Syksy on utuista aikaa - meille sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti. Emme oikein näe tulevaisuuteen juuri nyt ja välillä vähän huolikin painaa: Miten tätäkin urakkaa saa taas eteenpäin vai saako ollenkaan? Miten muuten pärjäämme?

Olemme eräänlaisessa käännekohdassa. Kunnostuksessa on lainarahat käytetty. Tämän lisäksi toinen meistä on ottanut riskin ja harppauksen tuntemattomaan. Aika näyttää, miten asiat järjestyvät. Kaikki on epävarmaa, mutta kuitenkin hienoa. Valinta on ollut oma. Ja asioillahan on toki tapana järjestyä.

Kukaan ei pysty stressaamaan akuutisti päivästä toiseen. Olemme siis yllättävänkin rauhallisia juuri nyt. Kunhan vain pystymme pitämään tämän paikan ja elämän kasassa, niin kauan on kaikki hyvin. Ei mikään ole itsestään selvää, mutta jotenkaan en osaa pelätä elämässä pahinta, vaan odottaa parasta.

Nyt ovat kuitenkin hintavat remonttisuunnitelmat hetkeksi jäissä. Talvi ja ehkä tuleva kevätkin mennään enemmän kierrätys- sekä tulevaisuus balanssiin -periaatteella, mikä on hyvä. Tekemistä riittää näinkin: Rannassa olevan pienen varastovajan huonokuntoinen laudoitus on suunnitelmissa ensi vuonna vaihtaa vanhoihin, hyväkuntoisiin purkulautoihin. Venevajan vintillä työt jatkuvat jo hankituilla materiaaleilla ja sisustus aikanaan koostuu siitä, mitä löytyy.

Säästäminen on meille tuttua puuhaa. Tämä projekti on alusta asti pakottanut jättämään monta muuta asiaa väliin. Tällaisessa taitekohdassa pitää vain vielä vähän lisää nipistää - varmuuden vuoksi. Ehkä nyt on aika jonkinlaiseen hiljentymiseen ja pysähtymiseen. Kun on pakko, ylimääräisten menojen karsimisesta tulee itsestäänselvyys. Se on myös helpottavaa. Kun ei saa haluta mitään, ei asiaa tarvitse edes pohtia.

Jossain vaiheessa, kun lapset olivat pienempiä, annoin vuosien mennä niin, etten pysähtynyt nauttimaan jokaisesta päivästä, koska huolehdin tulevasta. Nyt niin ei saa enää tapahtua. Vaikka mitä ulkoisia paineita olisi, on nähtävä tämän hetken kauneus tai muuten paineisiin luhistuu ja alkaa vain hyödytön murehtiminen. 

Asiat eivät ole lainkaan huonosti, päinvastoin. Kaikenlaiset tilanteet voi kokea joko niin tai näin, omasta suhtautumisesta riippuen. Kun on uuden äärellä, voi pelko hiipiä helposti kehiin, mutta koska pelko ei johda mihinkään, valitsen mieluummin uteliaisuuden. Uteliaisuus huomista ja tulevaa kohtaan tuo ilon pintaan tässä hetkessä. Tällaisia asioita olen työstänyt viimeiset kuukaudet ja ihmetellyt, että voiko olla mahdollista, että onnellisuuden tunne on taas piirun verran lisääntynyt.

 Utu väistyy kun on väistyäkseen,

Asetelmia

Kun olin viikonloppuna pilkkonut, kantanut ja polttanut kaksi päivää risuja, iski askarteluhimo. Idea tehdä pieni taulukokeilu on muhinut mielessä jo pitkään. Aina, kun olen löytänyt jonkun kivan, vanhan pikkuesineen, joka ei kelpaa enää alkuperäiseen käyttöönsä, laitan sen säilöön. Voitte arvata, että näitä "arvottomia" tavaroita kertyy aika paljon.

Päätin tehdä pienen kalastusaiheisen asetelman. Sitä varten kaivoin esiin vanhat puupaneelit, joista postasin pari vuotta sitten. Katso täältä, kun ne löytyivät: klik. En edelleenkään tiedä, mitä tai mistä nämä osat ovat.

Valitsin tämän levyn tulevaan tauluun.

Lisäksi otin esiin laatikon, joka on täynnä kohoja ja pitkäsiimoja. 

Tauluun päätyi neljä pikkuesinettä. Naputtelin ne riviin pienillä nauloilla.

Tällainen siitä tuli.

Oman asetelmani lisäksi tulin yllätetyksi varsin kauniilla "asetelmalla". Naapurit tulivat toivottamaan hyvää talvikautta ja antoivat kauniin sytykekorin. Sytykkeissä on upeat värit ja kun ne vielä on itse tehty, voi olla, ettemme taida näitä ihan heti raaskia käyttää! Puuta tosin palaa nyt ripeää tahtia, joten nämä tulevat ihan tosi tarpeeseen. 

Kylläpä on kuvaukselliset sytykeruusukkeet!

Inspiroivaa, kaunista viikkoa kaikille,

 

Lampun henki ja syksypuuhia

Päätalon pyhäkamarissa oli vanhasta öljylampusta sähköistetty jugend-henkinen kattolamppu, joka on ollut nyt kolme vuotta varastossa odottamassa mahdollista tulevaa käyttöä. Kaivoin lampun esiin säilöstä, koska tarvitsemme ruokailuvajaan kattolampun. Illat pimenevät. 

Myös venevajan vintille pitäisi löytää lamppu, mutta tämä yksilö vaatii korkeamman huonetilan, eli ei kelpaa sinne. "No sepä hyvä", tokaisi Mikko. Hän ei taida ihan pitää näin kruusatusta tapauksesta, vaikka minusta juuri tämä olisi sopinut venevajaan. Siellähän saisi olla vähän sellaista captain's cabin -henkistä, menneen ajan fiiniä meininkiä. Minäkin pidin tätä aluksi väärän värisenä ja liian koukeroisena, mutta mieleni on nyt muuttunut. Vanha öljylamppu voisi herätä henkiin, jos se vaan löytää paikkansa. Huomenna käyn ostamassa kattokoukun, niin voimme kokeilla tätä ruokailuvajaan.

Valitettavasti olin säilönyt lampun huolimattomasti :(.  Yksi metalliosa on katkennut. Sain korjattua sen tyydyttävästi rautalangalla, mutta harmi.

 Pyyhin pölyt kuvusta. Tältä se näyttää kokonaisuutena. On muuten ihan älyttömän painava.

Onneksi säät vielä suosivat, sillä kaikki tekeminen tapahtuu enemmän ja vähemmän outdoor - meillä ruuanlaittoa ja ateriointia myöten. Aamupäivät ovat kyllä niin kylmiä, että välillä on ihan pakko mennä aurinkoon lämmittelemään kuuma teekuppi kädessä :).

Maurokin löytää nyt mielellään paikan auringosta. Huomaan tästä kuvasta, että haravointihommiakin olisi taas.

Vähäiset yrtit, mitä karkulampaat minulle jättivät, ovat kuivumassa mökissä viime vuoden tapaan. Salviat säästyivät.

Risusavottaa ja poltettavaa riittää joka syksylle. Kokon polttaminen illansuussa muuten lämmittää kivasti.

Syksyssä on taikaa. Ei kiitos sateille! 

Nyt vietämme ansaittua syyslomaa ja yritämme sopivissa väleissä epätoivoisesti edistää myös hidasta venevajaprojektiamme. Aah, ehkä pitäisi alkaa kutsua sitä Iisakinkirkoksi - sen verran pieninä annoksina se etenee, kun mieluummin puuhaisi vaan ulkona!

No, puuhataan mitä puuhataan...

Tuotantoketju

No niin siinä kaikista suunnitelmista huolimatta sitten kuitenkin kävi, että T-päivät (huom. monikko) alkoivat jo lauantaina, vaikka olin saaressa. Totesimme, että urakka on liian iso Mikolle yhden päivän aikana toteutettavaksi ja toisaalta ulkona oli liian lämmintä säilöä alkupään lihoja vuorokautta. Eli oli pakko kääriä hihat jo lauantaina, että sain vietyä osan lihoista edeltä lihantuotantolaitoksena toimivaan kotiimme käsiteltäväksi. Mikko tuli loppujen kanssa perässä sunnuntaina.

Kun saavuin lauantaina perille kahden lihalaatikon kanssa ja pitkälle iltaan vakuumoin, punnitsin ja nimiöin paketteja, ehdin miettiä, että on tämä oman lihan tuotanto vaan aika iso homma lähtien karitsojen noudosta, vesitiekuljetuksesta, aitojen huoltamisesta, tarkkailusta, sadekatosten laitosta, ampumisesta, nylkemisestä, paloittelusta, kuljetuksesta ja lihan eri osien käsittelystä lopulta säilömiseen ja itse ruuan laittoon. Aika monta vaihetta, vaikka tavallaan lampaat ovatkin eläiminä helppohoitoisia - mitä nyt poislukien kaikki poikkeustilanteet, kun ne hyppivät porttien yli tai tunkevat päätään aidan läpi…

Työtunnit ja kaikki hankitut tarvikkeet jos laskee yhteen, liha ei ole ihan ilmaista, mutta koko ajan kun oppii, nopeutuvat vaiheet ja välineiden arvo per vuosi laskee.

Kaiken a ja o on asiaan tarkoitettu veitsisarja. Näitä käytetään viiltohanskat kädessä, niin terävät ne ovat. Valitettavasti näytän vain veitset - en teurastaja-Mikkoa pitkä (verinen) essu päällään, pitkät hanskat käsissään, jotka pitelevät sahaa ja veitsiä. Voi herkkänahkaiset, älkää lukeko pidemmälle, vaikken aiokaan yhtään enempää mässäillä tällä asialla. 

Luvassa siis kuvia vain tuotantoketjun loppupäästä, josta en olekaan aiemmin postannut mitään. En ole varmaan kyennyt siihen, kun olen ollut niin tunteiden kouristelemana. Ihan ammattilaisten asenteesta ei vieläkään puhuta, mutta ei nyt mennä minun tunteisiini enää syvemmälle. Olette saaneet niistä jo varmaankin ihan tarpeeksenne ;).

Lihat kulkevat saaresta laatikoissa ja puhtaissa pusseissa.

Sähkökäyttöinen lihamyllymme on superhyvä. Meillä kävi tuuri, sillä saimme sen vaihtokauppana kolme vuotta sitten. Vaihdossa meni muutama kilo karitsan lihaa ja tämä kallis laite jäi vastineeksi meille. Teimme hyvät kaupat.

Jauhelihat jaoimme 280-330 g:n annospusseihin, joita tuli kaikkiaan 26 kpl. 

 

Osa paloista tulee jo saaresta leikattuina, joten ne voi vain laittaa vakuumiin ja kirjoittaa päälle, mikä on   sisältö. Tässä on ulkofilee ja pienet sisäfileet.

Vakuumikone on huippukeksintö ja sillä saa etenkin isot epäsymmetriset potkapalat tai ribsit hyvin umpiopakattua.

Jo valmiiksi mureaa karitsaa ei tarvitse riiputtaa toisin kuin vanhempaa lammasta, mutta vakumoitua lihaa voisi pitää viileässä ulkosalla vuorokauden, mikä vastaa riiputusta. Nyt niin ei tehty, koska lämpötila ei sallinut sitä.

Pakkaseen päätyi noin 70 kiloa lihaa. Maurollekin useampi kilo, eli kaikki osat saamme hyödynnettyä. Kun ajatellaan, että suomalainen syö vuosittain lihaa keskimäärin tämän määrän mitä saamme lampaista vuosittain, laskeskelen, että me syömme varmasti alle keskiarvon. Jonkin verran käytämme näiden lisäksi muuta lihaa, mutta paradoksaalisesti oman lihan tuotanto kannustaa vähentämään lihan käyttöä. 

Tänään valmistimme pitkään haudutettua ja eilisestä asti marinoitua karitsanpalapaistia. Rinnalle tein viikonlopun tateista risoton.

Huomaan, ettemme paljon puhu lihoja laittaessamme. Viikonlopun monotonisen urakan jälkeen teki mieli vain kaatua väsyneenä sänkyyn. Kaiken väärti tämä isosta työmäärästä huolimatta on ja jopa olen valmis kärvistelemään raakalaisuutemme kanssa. Kun huomioi lampaiden kesän aikana suorittaman maisemointityön, mikä taas toisesta suunnasta helpottaa työtä, on sekin hyvä muistaa tässä kohtaa. Ja tietysti lihan laatu, vastaavaa ei ole.

Tuotantolaitoksesta toivotetaan väsähtäneenä viikonjatkoja, 

Outoa käytöstä

Meillä on tapahtunut jotain muutakin outoa, mutta ensin uuteen innostukseeni: Olen aivan täysin hurahtanut sienestämiseen tänä vuonna ensimmäistä kertaa elämässäni. Sain työn kautta lahjaksi graafikko Petri Salmelalta hänen ja Saimi Hoyerin tekemän kirjan Sieniä ja ihmisiä. Luin sen keväällä, mutten tiedä, syntyikö hillitsemätön sieni-inspiraatio kirjasta vai olinko jo valmiiksi otollinen uhri. Ehkä molempia - kaikenlainen luonnonvaraisuus ja omavaraisuus kun kiinnostaa ja kirja antoi kipinän aloittelijalle tunnistaa kanttarellien lisäksi muutamia muitakin sieniä helposti.

Olen onnistunut houkuttelemaan Mikkoakin keruukierroksille. 

Parin viime viikon aikana olen löytänyt saaresta paljon tatteja. Lajikkeista kangastatti ja nummitatti ovat yleisimpiä. Kivaa, kun oppii tunnistamaan näitä!

Jos yöpakkaset pian alkavat, taitaa huomenna lauantaina olla poiminnassa viime hetket käsillä, joten ei muuta kuin metsään. Minuahan ei pidättele mikään!

Sunnuntaiksi karautankin pois saaresta, koska on nimittäin T-päivä. Tämä on Merenneidon, lukijan, teurastukselle antama peitenimi.

No, outoa kyllä, mutta parissakin eri mielessä olen hirveän helpottunut teurastuspäivän koittoon - loppujen lopuksi. Joka syksy se alkaa tuntua luonnolliselta, kun ilmat huononevat. Onneksi lampaita ei tarvitse lähettää viimeiselle matkalle teurastamoon. Eräs eläinten puolesta puhuva ystäväni juuri kuvaili yksityiskohtaisesti joidenkin teurastamojen oloja. Ja vaikka olisi ihan hyvätkin olot, selvähän se on, ettei niissä ehditä ajatella ja kohdella eläimiä yksilöinä. Onneksi nämä eivät tule tietämään tästä mitään eivätkä joudu hätääntymään viime metreillään.

Nyt ilmaantui myös ihan uusi syy, miksi olen jo odottanut t-päivää. Nimittäin suurin musta lammas on viime aikoina käyttäytynyt kuin mikäkin itsemurhakandidaatti - ihan totta. Meinasin otsikoida koko postauksen itsemurhakandidaatti-sanalla, mutta sitten ajattelin, että on ehkä parempi, ettei nettipoliisien aikaa mene blogini lukemiseen.

Ai että miten niin? Olemme jo pari kertaa löytäneet mustan yksilön aitaan takertuneena. Arvatkaa, mikä huoli! Koskaan aikaisemmin muut lampaat eivät ole työntäneet päätään aidan rei-istä, mutta nyt tämä yksi teki sitä yhdessä vaiheessa koko ajan. Olen pelännyt, että se vielä joku kerta jää ihan tosissaan jumiin ja kituu ja kuolee aitaan. Kamala ajatus. Maurokin tässä taannoin ihmetteli näitä karvatukkuja, jotka ovat kiertyneet aitaan. Kyseisiin kohtiin olemme kuitenkin laittaneet rimoja, minkä jälkeen tunkeminen loppui. Ihmeellistä käytöstä, mutta hyvä, että keksimme keinon estää sitä. Huoli on silti vähän jäänyt itämään, koska eihän tämä ehkä pomminvarma keksintö ollut.

Nyt, kun olemme saaneet hänetkin pysymään hengissä ja kasvatettua kaikkien aikojen suurimmaksi lampaaksemme, voimme onnitella itseämme siitä, ettei se kuitenkaan kuollut ennen aikojaan itseaiheutetusti ja kitumalla.
 

Outoa sekin, että lampaiden kanssa jaamme yhteisen himon sieniin. Tässä tulen sienestä ja ne juoksevat kaviot kopsuen sienikorilleni. Erehdyin laskemaan korin maahan ottaakseni niistä kuvia ja nehän nappasivat salamannopeasti tatteja suuhunsa, höh. 

No, suurimman osan sain pitää itselläni ;). Tateista syntyy kaikkea hyvää: tattirisottoa, tattikääryleitä, tattipitsaa, tatti-sitä-tatti-tätä ja niin edelleen. 

Tällaisissa tunnelmissa tänään: keruuta ja luopumista, mutta ihan rauhallisella mielellä nyt kuitenkin tuon jälkimmäisen osalta. 

Satoisaa syksyä,