Niukasta luksusta

Kotiuduimme maanantai-illalla kisoista takaisin saarelle. Venevajan vintin rakennus jatkuu - tällä hetkellä Mikko nakuttaa sinne lankkulattiaa. Olen ollut apuna välipohjan tekemisessä, johon on tarvittu neljä kättä, mutta pääasiassa Mikko rakentaa ja minä takaan tällä hetkellä ruokahuollon toimivuuden ja paikkojen siisteyden. Lisäksi olen kulkenut ahkerasti nenä maassa sienien ja marjojen perässä. 

Näin kasvukautena tulee mietittyä entistä enemmän sitä, mikä on ruuan lähde, mitä saarelle kannattaa kantaa ja voisiko sitä edes osittain itse hankkia. Nyt olen ehkä hieman aiempaa enemmän ehtinyt paneutua ruuanlaittoon ja tähän koko pohdintaan. Olemme ylipäänsä vähän höllänneet muuta työtahtia tänä kesänä. Tasapaino alkaa löytyä.

Maailman suurinta sienisaalista en ole löytänyt - itse asiassa täältä saarelta vain vähän - mutta muualla käydessämme olen poiminut kanttarelleja tänä kesänä arviolta kuutisen litraa. Ihan kelpo satsi hyvin vähän sienestäjänä kunnostuneelle henkilölle ;). Kanttarelli on parempaa tuoreena kuin pakasteena, joten olen kehitellyt erilaisia sieniruokia voidaksemme syödä poimitut sienet saman tien. Näin ollen täällä on syöty sieniä useana päivänä peräkkäin.

Tänä kesänä olemme kalastaneet ahkerammin ja syöneet enemmän kalaa kuin edellisinä vuosina. Kalaa on myös tullut helpommin suhteessa käytettyyn aikaan, mikä ilahduttaa kovasti! Jonkin verran olemme jopa saaneet sitä pakkaseenkin. Muistin keväällä, että Idurin navetassa on melko uusi pakastin (kai kalastajan aivan loppuaikojen hankinta), ja roudasimme sen alas venevajaan - paitsi kalasaaliin toivossa, myös muun varautumisen vuoksi: Kun käymme kaupassa, tuomme mukanamme kerralla enemmän ruokaa, eli pakastamme osan ruuista välttääksemme turhia kauppareissuja. Tämän lisäksi olemme tuoneet omat viime kauden loput karitsanlihat saareen.

Mikon bravuuri on lampaan lapa tai potka kevyesti savustettuna ja sitten nuotiolla kasvisten kera haudutettuna.

Kesälampaista saatava liha ei yksin aivan riitä meille vuodeksi, mutta noin 3/4-vuodeksi sentään. Viime vuoden viimeisiä paloja viedään juuri nyt. Menestyksekäs linnustus- ja metsästyskausi voi vuosittain täyttää tuon puuttuvan tarpeen. Muutoin turvaudumme markettiin.

Merestä eniten on tullut haukea. Jossain vaiheessa aloin epäröidä, kannattaako sitä kilokaupalla pakastaa, mutta sitten eräs ystäväni vinkkasi haukipullista. Hän kuulemma kehittelee haukipulliin aina erilaisia makuja joko kotimaisilla yrteillä tai jopa itämaisilla mausteilla. Hyvä idea ja tätä aion kokeilla!

Mikko on loistofileoija. Taito periytyy jo aiemmilta vuosilta.

Jokunen sopivan kokoinen ahvenkin on tarttunut syöttiin.

Useana päivänä ruokapöydässämme on kasvisruokaa. Liha- ja kala-aterioillakin lautasen täyttää tähän aikaan vuodesta pääasiassa salaatti. Yrttien lisäksi sitä on saatu hyvin omasta takaa.

Tämän kesän kasvisruokahitti on ollut italialainen perinteinen pastaruoka - burro e salvia - eli pastaa salvian, voin, öljyn, valkosipulin ja parmesaanin kera. Salviapuskani rehottavat, joten tätä reseptiä on hyödynnetty nyt joka viikko kesän alusta lukien :). Jostain syystä en vielä viime vuonna tajunnut, että salviaa pitää alkaa syödä heti, kun se aloittaa kasvunsa. Olinpas tyhmä, tajuan nyt, kun uutta puskee ylös koko ajan ja viimevuotisia kuivattujakin on vielä jäljellä!

Nyt on mustikka-aika käsillä, sitä ennen saimme vähän ahomansikoita ja sitä ennen raparperiä. Ämpärikaupalla en pysty mustikkaa keräämään, mutta tämän viikon keräysannoksesta on jo muutama litra saatu pakkaseen sen lisäksi, että ahmimme mustikkaa aamiaisjugurtin lisukkeena. Aika isoja, iloisia molluskoja on metsässä tänä vuonna :)) ja sieltä täältä löytyy aina jokunen sieni.

Tämä herkkuaamiainen (mustikkakiisseliä, mustikoita, jugurttia, hunajaa ja mysliä) on eiliseltä - aurinkokin porotti koko päivän kivasti.

Ruoka on erittäin tärkeä osa-alue elämässä ja ruokailun voi järjestää niin monin eri tavoin. Pidemmän päälle en pidä siitä, että vain hutaistaan remonttiateriat mahan täytteeksi, mihin meilläkin on usein syyllistytty. Toivottavasti nyt vähenevässä määrin. Ruuasta pitää pystyä nauttimaan ja kun sitä on itse hankkinut, on nautinto vieläkin suurempi! Pienikin omavaraisuus tuntuu oikealta, kun siihen on tällainen mahdollisuus. Se, että olemme vähän "eristyksissä" eikä kaupassa käydä kovin usein, ei saa minun mielestäni merkitä ruuan tason laskua, vaan päinvastoin; hyvät raaka-aineet, vaikkakin vähäiset, voivat tehdä arkisesta päivästä luksusta. Niukkuudeksi sitä voi myös kutsua, mutta tunnen, että se tekee ainakin meille pelkästään hyvää.

Seuraavaksi lupailen palata venevajapäivityksellä. Nyt sade näytti taukoavan, joten taidan suunnata mustikkametsälle. Pieni keräämishimo tuntuisi olevan nyt päällä, joten hyödynnän sitä!

Nautiskellen,

Kisastudiossa

Käsillä oleva viikkomme kuluu purjehduskilpailujen parissa, pojan junioriPM-kisoissa. Onneksemme ne järjestetään tänä vuonna Kirkkonummella ja säästyimme ulkomaan kisamatkalta. Se on mukava huojennus sekä taloudellisesti että ajallisesti. Olemme mukana vesillä huoltamassa paitsi omaa, vielä E-jollassa hyvin kokematonta nuorimmaistamme, myös suorittamassa ruokahuoltoa muulle joukkueelle starttien välissä.

Pojan lähdöt onnistuivat tänään hyvin, mutta boatspeed ei ole vielä kokeneempien purjehtijoiden tasolla. Niinpä hän menettää usein sijoja ylämerkin jälkeen pitkällä rataosuudella. Itse asiassa, kisoihin ei hänen pitänyt lainkaan tänä kesänä E-jollalla osallistua, mutta jos ei saa pysymään poissa pelikentältä, niin minkäs teet..? Järkevästi hän kuitenkin argumentoi, että kisat ovat parasta treeniä. E-jolla on hänelle tämän kesän juttu. 

Tässä on startti käynnissä. 

Merkinkierrot ovat pojalla hallussa. Sisäkaarre on paras paikka.

Ensimmäisenä päivänä ainakin tavoitteet täyttyivät: pyrkimys oli olla olematta yhdessäkään lähdössä  viimeinen :)).

Valmentajan debriefing ja odotukset huomiselle. 

Voi olla, että juniori jää huomenna rantaan odottelemaan parempaa onnea säiden kanssa: luvassa on niin kovaa keliä, ettei hän ole koskaan sellaisessa E-jollalla purjehtinutkaan. 

Bongasin kilparadan reunalta toisesta huoltoveneestä iloisen blogituttavani NJ:n, Entä jos alkaisit tehdä ihan mitä huvittaa -blogista. Taisin joutua paparazzi-kameraan, joten nyt odottelen jännityksellä, kävikö näin :).

Suotuisia tuulia toivoen ja toivotellen,

Ketokukka-DIY

Olen tänä kesänä poiminut paljon niityltä eri kukkia maljakoihin (lampaat söivät tultuaan pahus vieköön kaikki päivänkakkarat!). Eräänä heinäkuun alun iltana juttelin naapureiden kanssa mäkikuismasta, jonka jälkeen yritin etsiskellä sitä niityltämme. Juttumme nimittäin oli kääntynyt jostain aiheesta ketokukkiin ja naapurin isännälle muistui mieleen, että eräs suomenruotsalainen laulu kehottaa laittamaan johannesörtiä viinan joukkoon, ja että sitähän meidänkin niityltä löytyy paljon. Katselin siis seuraavina päivinä ympärilleni ja ihmettelin, kun en nähnyt meillä mitään sen kaltaista kasvia. Mutta kukinta-aika ei kai ollut vielä silloin alkanut. Pari päivää sitten havaitsin tämän keltakukkaisen ruohokasvin – se se on, äkta johannesört. Mäkikuisma suomeksi. Innostuin tämän vanhan perennakasvin pirteän keltaisesta väristä, joten reseptillä 1+1+1 syntyi seuraavaa: 

Kaivoin esiin kirpparilta hankkimiani vanhojan lasipulloja, joihin olin suunnitellut laittavani kesäkukkia jossain vaiheessa esille. Sen lisäksi ruuvasin pari vuotta sitten vanhasta kakluunipesän reunasta tekemäni avainnaulakon ruokailuvajan sisäänkäynnin viereen. Se ei ollut toistaiseksi päätynyt ajateltuun käyttöön, joten uusi käyttötarkoitus oli paikallaan. Ja kuhunkin pulloon yksi mäkikuisman oksa.

Mietin, miksiköhän mäkikuismaa on perinteisesti laitettu alkoholin joukkoon. Löysin vastauksen netistä: se voimistaa alkoholin vaikutusta. Kyllä vanha kansanperinne tällaiset tietää ja viisaus on tälläkin tilalla osattu hyödyntää. En tosin keksi syytä, miksi minun pitäisi kokeilla tätä :). Johannesörtilla näyttäisi olevan toinenkin hyvä piirre, masennuksen ehkäisy. Ehkäpä sitten dagen efter -morkkikseen kannattaa ottaa tätä hienoa yrttiä, jos sellainen on päässyt iskemään! No, vakavasti ottaen, mielenkiintoinen tieto oli se, että kuulemma Saksassa mäkikuismaa määrätään masennuslääkkeeksi ohi muiden lääkkeiden.

Kun Hypericum perforatum lakkaa kukkimasta, minun pitää miettiä jälleen naulakolle muuta käyttöä, mutta eiköhän sitä jotain taas keksitä, jos se kerran "maljakoksikin" taipui.

Pieni päivitys muiltakin osin: venevajan parven rakentaminen etenee verkkaisesti, mutta etenee joka tapauksessa. Lampaiden tönimiset jatkuvat. Sarvensa menettänyt menetti eilen toisenkin sarvensa, mutta pienemmin vaurioin. Pahalta se näytti taas, mutta sarven paikka ei tällä kertaa valunut verta. Muilta osin Idurissa vallitsee leppoisa kesätunnelma!

Kivaa loppuviikkoa toivottelee,

Välikohtaus

Olin eräänä rauhallisena iltapäivänä Mauron kanssa mökissä lueskelemassa, kun kuulin pahaenteisen lokin kirkaisun. Jostain selkäytimestä rekisteröin, että tuo ääni oli taatusti kutsuhuuto, ei sellainen tavallinen kirkuna, jota yksittäiset lahdelle pistäytyvät lokit päivittäin pitävät. Tulin ulos ja näin yhden lokin kiertelevän siinä. Ja eipä aikaakaan, kun lokkeja oli kolme… 

Lähdin katsomaan grillipaikalle, jossa odotteli poltettavia roskia, josko sinne olisi jäänyt jotain lokkeja houkuttelevaa, ruuantähteitä tai muuta, mutta sitten huomasinkin, että ne kaartelevat lammaslauman yllä. Voi pahus! Mikä ihme tässä nyt on, mietin. Ja pian ilmassa kaarteli jo ainakin kaksikymmentä lokkia, ellei ylikin, sillä koko ajan niitä saapui kaumpaa lisää, hirveää meteliä pitäen. Iiks ja ääksi, ihan kuin jostain kauhuelokuvasta! Linnut ovat kivoja pieninä annoksina, mutta eivät aggressiivisena parvena.

Ja kas, kauhuelokuva sai karmean käänteen, kun huomasin, että yksi lammas on puoli naamaa veressä!!

Usutin Mauron hätistelemään lokkeja loitommalle. Se teki työtä käskettyä: juoksenteli ja haukkui pellolla ympäriinsä. Lokit nousivat pari metriä ylemmäs aina siksi ajaksi, kun Mauro jaksoi hyppiä ja räksyttää niille.

Tätä näytöstä kesti puolisen tuntia, mutta se tuntui ikuisuudelta. Veri lampaan kasvoilla alkoi kuivahtaa ja lokit palasivat merelle kalastamaan.

Ja sitten jäi vielä selvitettäväksi, mistä verentulo johtui ja pitäisikö huolestua enemmänkin. Onko lampaalla ohimollaan kenties syväkin haava, mikä vaatisi seurantaa ja lääkitsemistä? Syy selvisi, kun pääsin lähempää tutkimaan veristä lammaspoloa: toinen sarven alku oli irronnut aivan juurestaan. Veri oli roiskunut myös toisen vaalean päälle.

Voi parkaa, mietin, mutta onneksi asianosainen ei tuntunut olevan millänsäkään. Lauma oli kuitenkin vähän peloissaan uhkaavasti käyttäytyneistä linnuista. Silloin, kun ne pelkäävät, ne suojautuvat menemällä tiiviiseen nippuun. Leppoisassa tilanteessa ne ovat erilläänkin.

Sairastamisen sijaan veripää jatkoi lajitovereidensa puskemista myöhemmin illalla ja oli joka kerta aloittavana osapuolena. Sarventynkä oli siis irronnut tappelussa. Sellaista on olla murrosikäinen pässi. Nyt, kun meillä on näitä puolivuotisia pässejä, saamme tottua uusiin, vähän rajumpiin leikkeihin. Yön aikana kaveri oli peseytynyt metsässä ja sarvikohdassa oli siisti rupi. Toistaiseksi ei ole sattunut uusia telomisia.

Elokuvien ja tv:n katselun sijaan meillä on ollut mahdollisuus tämän näytöksen lisäksi seurata urheilukilpailuja. (Komediankin lajityypin parina iltana katsomamme juoksukilpailut täyttävät.) Lampaat ovat ravanneet huvin vuoksi rantaa edes takaisin, selvästi kilpaa. Sama valkoharmaa yksilö on aloittanut nekin :)). Jopa Mauro on jännittyneenä jäänyt paikoilleen seuraamaan, miten kisat päättyvät eikä ole tapansa mukaan rynnännyt mukaan. Eli, leikki on ollut kaukana! Me olemme nauraneet kippurassa ja harmitelleet vain, ettei ole ollut kameraa sillä hetkellä ulottuvilla. Valkoharmaa on voittanut noin kymmenestä lähdöstä ainakin kahdeksan. Onnittelut, rämäpäisyys on tietysti urheilumenestyksen edellytys. Lampaiden perusluonne kuitenkin takaa sen, ettei häviäjääkään yhtään harmita.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita siis riittää. Mitäköhän ne esittävät ensi viikolla? Perus märehdintätuokiotkin ovat toki mielekkäämpää seurattavaa kuin nykyiset tv:stä tulevat reality-ohjelmat, joten Iduriin ei edelleenkään kaivata televisiota.

Mukavaa uutta kesäviikkoa kaikille - toivottavasti myös enenevässä määrin tämänsuuntaista säätä:

eikä tätä sateenpitelyä:

Toivottelee,

Muistoa kunnioittaen

Tänään on meille tilan myyneen, täällä syntyneen, kalastaja-Olofin siunaustilaisuus. Emme koskaan häntä tavanneet, mutta hänen elämäntyönsä on läsnä tällä saarella ympärillämme joka päivä. Sitä kautta tuntuu kuin hänet jollain tavalla jopa tuntisimme. Ja olemme saaneet kuulla paljon arvokkaita kertomuksia hänestä seudulla asuvilta, sukulaisilta ja ystäviltä. Ei melkeinpä ole päivää, kun emme häntä mainitsisi tai jotain puhuisi; näkyyhän hänen kädenjälkensä jokaisessa yksityiskohdassa. Arvostus on suuri - hän yksin piti tilaa yllä pitkään ja harjoitti vaativaa elinkeinoa. Auttamattakin jossain vaiheessa voimat uupuivat ja se kävi mahdottomaksi. On mahdotonta edes kuvitella, minkälaista hänelle oli täältä pois lähteminen.  

Syvät osanottomme kaikille omaisille ja läheisille. 

Olofin (1922 - 2015) muistoa syvästi kunnioittaen,

Pilvi ja Mikko 

Taloarkeologinen löytö

Kysyin aamukahvilla Maurolta, että mitäs tänään tehtäisiin. Mauron katseesta ymmärsin, että kaivuuhommat olisivat mieluisia. Niinpä päätin tarttua talon takametsässä olevan "kaatopaikan" siivousoperaatioon ja lähteä kaivamaan maatuneita jätteitä. Kaatis olikin aika paljon isompi kuin oletin. Se on harmiksemme suoraan kulkuväylällä pohjoisrannalle mentäessä, joten sen poiskerääminen olisi suotavaa. Mauronkin takia lasinsirut huolettavat.

Murto-osa työstä oli vasta tehty siinä vaiheessa, kun ensimmäiset jätesäkit täyttyivät: yksi lasia, toinen muovia, kolmas metallia. Olin juuri aikeissa aloittaa lounastauon, kun roskien alta paljastui selviä kaakeliuunin jäänteitä! Joten ei muuta kuin kaivamaan lisää.

Arabian stanssauksia löytyi paristakin eri kohdasta

Turkoosinhailukka-keltasävyisiä kaakelinpaloja ja muutama täysin ehjä löytyi tässä vaiheessa

En todennäköisesti kaivanut vielä koko aluetta, mutta olipa hienoa löytää viitteitä puretusta kaakeliuunista. Ja olisipa tosi kivaa tietää, miltä vuodelta uuni on. Päätalo on rakennettu tänne 20-luvulla, mutta hirsikehikko on todennäköisesti tuotu muualta. Onko uuni tullut myös silloin mukana? Voisivatko nuo käsin kaiverretut numerot 89 viitata johonkin 1890-luvun vuoteen? Onko se ollut uunin ensimmäinen muurausvuosi? Voi olla, sillä Arabian tehtailla aloitettiin nopean googlauksen mukaan kaakeliuunien valmistus 1800-luvun puolella.

Tämä kaikki jäänee arvailuksi, mutta kaakelin värisävy voi esimerkiksi antaa inspiraation mietittäessä tulevia päätalon uunivalintoja.

Oli pakko tulla dokumentoimaan tämä vaihe äkkiä blogiin. Mikkokaan ei ole täällä, niin voi sitten lueskella blogistani uusimmat tiedot niin tietää, mistä puhutaan :).

Lähdemmekin tästä kaivamaan lisää!

Vai mitä Mauro? Mauroo, herätyys...

Hauskaa päivää sinne kaikille!

P.S. Nyt on ollut pari päivää jotenkin niin huono nettiyhteys, että mukavien blogien luku ja erityisesti kommentointi on vaivalloisuudessaan jäänyt vähiin :(. Palailen langoille myöhemmin ja paremmalla onnella :)