Pähkäilyä

Kerroin viimeksi varovaisesta suunnitelmastani verhoilla itse 30-40-luvun nojatuolin tai tuoleja (kuva löytyy edellisestä postauksesta). Kiitos vaan kannustuksesta ja vankkumattomasta uskosta, että osaan;  kukaan muu kuin minä itse ei näytä epäilevän kykyjäni :). Enpä tiedä vielä, mitä ajattelisi, mutta innostava palaute ajoi ainakin siltä seisomalta haarukoimaan sopivia kankaita. Kankaiden valinta on vaikeaa erityisesti allekirjoittaneelle, mutta olen päässyt jo pitkälle. Lopullinen päätös uupuu, joten vilautan hieman ajatuksiani.

Tuoleja on kolme, mutta tarkoitus olisi saada ainakin kaksi käyttökelpoiseksi uudella verhoilulla. Toivoisin, että kankaista henkisi raikas meininki, nykyaikainenkin, mutta vanhahtavalla tyylillä. Juu, helpommin sanottu kuin tehty. Kivan säväyksen tuoliin/tuoleihin antaisi se, että selkämys olisi kirjavammalla, ehkä kukikkaalla kuosilla ja istuinosa tähän sopivalla yksivärisellä ja tukevalla  kankaalla. Eli ajatukseni on yhdistää yhdessä tuolissa kahta kangasta.

Vaihtoehtopari I

Selkämys tällä:

Istuinosa tällä:

Vaihtoehtopari II

Selkämys tällä:

Istuinosa tällä:

Kysymys: valitako vain jompi kumpi näistä pareista ja tehdä kaksi samanlaista tuolia vai tehdäkö kaksi erilaista tuolia kummallakin näistä vaihtoehdoista?? Yhtenäisyys vai erottuvuus? Sijoituspaikaksi olen ajatellut päätalon oleskelukamaria - niin pöhkö ajatus kuin tämä onkin - koska talo ei ole valmistumassa lähiaikoina (huokaus). Tästä huolimatta tosiasia on, että olen jokaiseen nurkkaamme tähän asti suunnitellut kalusteet etukäteen, joten miksei tälläkin kerralla?

Kankaat pitävät tänä viikonloppuna mieleni pois teurastuksesta - tarkoituksella. Mikko sai onneksi muita apuja, joten en joudu kohtaamaan asiaa "on the spot". Ei siitä vaan pääse yli eikä ympäri, että masentaa ja surettaa taas niin, ettei kukaan sitä ymmärrä. No, huomisesta lähtien on sitten lihankäsittelytalkoot, joten tänään ajattelin antaa itselleni luvan miettiä jotain ihan muuta.

Täällä siis yritetään keskittää mieli ei-niin-raskaaseen pähkäilyyn kankaista,

Tuotantoketju

No niin siinä kaikista suunnitelmista huolimatta sitten kuitenkin kävi, että T-päivät (huom. monikko) alkoivat jo lauantaina, vaikka olin saaressa. Totesimme, että urakka on liian iso Mikolle yhden päivän aikana toteutettavaksi ja toisaalta ulkona oli liian lämmintä säilöä alkupään lihoja vuorokautta. Eli oli pakko kääriä hihat jo lauantaina, että sain vietyä osan lihoista edeltä lihantuotantolaitoksena toimivaan kotiimme käsiteltäväksi. Mikko tuli loppujen kanssa perässä sunnuntaina.

Kun saavuin lauantaina perille kahden lihalaatikon kanssa ja pitkälle iltaan vakuumoin, punnitsin ja nimiöin paketteja, ehdin miettiä, että on tämä oman lihan tuotanto vaan aika iso homma lähtien karitsojen noudosta, vesitiekuljetuksesta, aitojen huoltamisesta, tarkkailusta, sadekatosten laitosta, ampumisesta, nylkemisestä, paloittelusta, kuljetuksesta ja lihan eri osien käsittelystä lopulta säilömiseen ja itse ruuan laittoon. Aika monta vaihetta, vaikka tavallaan lampaat ovatkin eläiminä helppohoitoisia - mitä nyt poislukien kaikki poikkeustilanteet, kun ne hyppivät porttien yli tai tunkevat päätään aidan läpi…

Työtunnit ja kaikki hankitut tarvikkeet jos laskee yhteen, liha ei ole ihan ilmaista, mutta koko ajan kun oppii, nopeutuvat vaiheet ja välineiden arvo per vuosi laskee.

Kaiken a ja o on asiaan tarkoitettu veitsisarja. Näitä käytetään viiltohanskat kädessä, niin terävät ne ovat. Valitettavasti näytän vain veitset - en teurastaja-Mikkoa pitkä (verinen) essu päällään, pitkät hanskat käsissään, jotka pitelevät sahaa ja veitsiä. Voi herkkänahkaiset, älkää lukeko pidemmälle, vaikken aiokaan yhtään enempää mässäillä tällä asialla. 

Luvassa siis kuvia vain tuotantoketjun loppupäästä, josta en olekaan aiemmin postannut mitään. En ole varmaan kyennyt siihen, kun olen ollut niin tunteiden kouristelemana. Ihan ammattilaisten asenteesta ei vieläkään puhuta, mutta ei nyt mennä minun tunteisiini enää syvemmälle. Olette saaneet niistä jo varmaankin ihan tarpeeksenne ;).

Lihat kulkevat saaresta laatikoissa ja puhtaissa pusseissa.

Sähkökäyttöinen lihamyllymme on superhyvä. Meillä kävi tuuri, sillä saimme sen vaihtokauppana kolme vuotta sitten. Vaihdossa meni muutama kilo karitsan lihaa ja tämä kallis laite jäi vastineeksi meille. Teimme hyvät kaupat.

Jauhelihat jaoimme 280-330 g:n annospusseihin, joita tuli kaikkiaan 26 kpl. 

 

Osa paloista tulee jo saaresta leikattuina, joten ne voi vain laittaa vakuumiin ja kirjoittaa päälle, mikä on   sisältö. Tässä on ulkofilee ja pienet sisäfileet.

Vakuumikone on huippukeksintö ja sillä saa etenkin isot epäsymmetriset potkapalat tai ribsit hyvin umpiopakattua.

Jo valmiiksi mureaa karitsaa ei tarvitse riiputtaa toisin kuin vanhempaa lammasta, mutta vakumoitua lihaa voisi pitää viileässä ulkosalla vuorokauden, mikä vastaa riiputusta. Nyt niin ei tehty, koska lämpötila ei sallinut sitä.

Pakkaseen päätyi noin 70 kiloa lihaa. Maurollekin useampi kilo, eli kaikki osat saamme hyödynnettyä. Kun ajatellaan, että suomalainen syö vuosittain lihaa keskimäärin tämän määrän mitä saamme lampaista vuosittain, laskeskelen, että me syömme varmasti alle keskiarvon. Jonkin verran käytämme näiden lisäksi muuta lihaa, mutta paradoksaalisesti oman lihan tuotanto kannustaa vähentämään lihan käyttöä. 

Tänään valmistimme pitkään haudutettua ja eilisestä asti marinoitua karitsanpalapaistia. Rinnalle tein viikonlopun tateista risoton.

Huomaan, ettemme paljon puhu lihoja laittaessamme. Viikonlopun monotonisen urakan jälkeen teki mieli vain kaatua väsyneenä sänkyyn. Kaiken väärti tämä isosta työmäärästä huolimatta on ja jopa olen valmis kärvistelemään raakalaisuutemme kanssa. Kun huomioi lampaiden kesän aikana suorittaman maisemointityön, mikä taas toisesta suunnasta helpottaa työtä, on sekin hyvä muistaa tässä kohtaa. Ja tietysti lihan laatu, vastaavaa ei ole.

Tuotantolaitoksesta toivotetaan väsähtäneenä viikonjatkoja, 

Heavy duty

Olen halunnut käpertyä omiin oloihini viime viikot ja huomaan jopa vähän vältelleeni tänne kirjoittamista. Kaikenlaista syksyn mukanaan tuomaa ankeutta on vähän ilmassa ja haasteita työrintamalla. Välillä asiat tuntuvat ylitsepääsemättömiltä.

Mutta, en ole luonteeltani pessimismiin taipuvainen, tai ainakaan luovuttaja, joten tiedän kyllä tämän menevän ohi. Tavallaan on hyvä, että samaan syssyyn osui myös lampaiden päivien päätös. Huoh,  kurjuuden maksimointia.

Niin. Viime viikonloppuna Idurin yllä leijui taas raskas tunnelma. Lähdin Mikon mukaan avuksi, koska en ole oikein koskaan arvostanut ajatusta "poissa silmistä, poissa mielestä".  Ajattelin, että kohdattava tämä teurastushetki on, jotta sitten taas "muistaisin" entistä paremmin, millä tavalla se liharuoka lautaselle päätyy.

Näin jälkikäteen analysoituna otin kaksipäiväisen operaation mielestäni niin hyvin kuin mahdollista. Kivaa se ei ollut - totta puhuen oli kova paikka. Ja huomaan kyllä, miten kova paikka tämä Mikollekin on. Hän oli myös aidosti huolissaan, miten kestän asian, kun on nähnyt viime vuotisen prosessini. Sain kiitosta, että olin mukana ja tukena, joten en kadu. Ei tämä mitään pelkkää miesten hommaa mielestäni ole, joten päätin jopa opetella lihan paloittelua ja olin Mikolla opissa. Tämmöinen raakalainen täällä siis kirjoittelee! Mutta raakalainen on ollut taas myös tunteidensa kourissa ja viisi päivää meni ennen kuin saatoin asiasta tänne mitään kirjoittaa.

Tämän kauden lampaista muistuttaa riipaisevalla tavalla enää tyhjä laidun ja avoin portti. Niiden olemassaoloon ehtii niin tottua tämän 5-6 kuukauden aikana ja kiintymistä en voi näköjään estää.

Mietin sitäkin, että meillä lihoiksi laittamisen tekee erityisen vaikeaksi se, että joudumme aina kertaheitolla luopumaan koko laumasta. Väitän, että useita satoja omistava lampuri ei joudu käymään samanlaisia tunnontuskia, jos teurastukseen menee kerralla vain pieni osa lampaista (joihin ei ehkä myöskään ole yksilökohtaista suhdetta) ja loppu lauma jää jäljelle. Me menetämme aina kaiken ja vieläpä yksilöityneet ja personoituneet eläimet. Tämän tajutessani annan myös omille tunteilleni enemmän oikeutta. Turha on edes yrittää, ettei tulevinakaan vuosina tuntuisi missään. Ei tähän voi paatua.

On siis hyväksyttävä tunteet otsa kirkaana, jos haluaa lihaa itse tuottaa. Ei voi mitään.

Paradoksaalisesti ikävöin lampaitamme. Odotan alkavaa viikonloppua. Nyt paistaa aurinko.

Syksyn suru

Syksyn tullen saaristossa elämä kuolee. Kylmä tosiasia. Puut tiputtavat lehtensä, niitty kellastuu. Lampailla ei ole enää elinmahdollisuuksia. 

Olen työstänyt tätä hetkeä oikeastaan puoli vuotta. Viime viikot - vaikka olen puhunut muusta - olen vain miettinyt meidän lampaita ja sitä, ettei niistä enää haluaisi luopua. Mutta nyt ne ovat sitten poissa. 

Ei pidetä peijaisia. Enkä pystynyt lähtemään mukaan. Arvostan kyllä, että toinen osapuoli meistä on opiskellut asiaa ja sen kykeni tekemään; niin vähäeleisesti, nopeasti ja asiallisesti kuin vain voi. 

Olen kyllä ylpeä siitä, että tämä tilanne tiedossa uskalsimme kevättalvella tehdä valinnan ottaa omia lampaita kasvatettavaksi. Valinnan siitä, että kolme kotieläintä sai elää hyvän lampaan elämän meillä ja samalla auttaa meitä niittohommissa. Ja siitä, että lampaiden kasvatus on yksi askel lähemmäs omavaraista ruuantuotantoa. 

En suhtautunut niihin kuin lemmikkeihin, mutta hyötyeläimistä muuttui kuitenkin kotieläimiä, jotka kuuluivat pihapiiriin. Vapaana käyskentelevät eläimet elivät ihan meistä riippumatta. Olivat ne varmasti onnellisia, vaikka ehkä on turhaa ja hupsua tällä tavoin edes niitä inhimillistää. Mutta stressittömiä ne olivat ainakin, ja vapaita. Jotain perusteluita haen itselleni. En ainakaan enää syö tehotuotetun, pienissä, ahtaissa ja mahdollisesti likaisissa ja lääkityissä karsinoissa kasvatetun lampaan lihaa. En. 

Vaikka sanon näin, joudun silti miettimään, että meneekö minulta montakin vuotta elämän normaalin kiertokulun hyväksymiseksi. Se on NIIN paradoksaalista, jos muka samaan aikaan voin ostaa tehotuotettujen eläinten lihaa marketista vailla mitään tunteita. Onhan se paljon piittaamattomampaa. Tai ehkä tässä todettakoon, että en oikein enää pidä lihan ostamisajatuksesta kaupasta. Sen tämä on muuttanut. Ja se mietityttää, että lihan syönti kasvaa kasvamistaan yhteiskunnassamme, mikä lisää tehotuotettujen eläinten kasvatusta. 

Keskimäärin itse pyytämistä kummeksitaan ja tappamista pidetään brutaalina. Miksi oman eläimen syöminen olisi väärin ja tehotuotetun syöminen normaalia?? Aiheesta ovat osuvasti kirjoittaneet blogeissaaan sekä Harmaan torpan emäntä: klik että Keskeneräinen: klik 

En tiedä, ymmärrättekö, mutta lihan ja alkuperän arvostus tässä tilanteessa nousee ihan toisiin sfääreihin, kun joutuu itse hankkimaan lihansa ja kokemaan myös eläimen menetyksen. Markettien 'anonyymilta' lihalta tällainen terve arvostus puuttuu kokonaan. Moni tuskin uhraa ajatustakaan eläinten laitoselämälle. En moralisoi vaan pikemminkin totean, etten minä ainakaan näe niissä vacuumeissa enää eläintä. Ehkä on ihan hyvä tuntea näitä tunteita omakohtaisen kokemuksen kautta. 

Entisenä kasvissyöjänä en ole mikään lihan suurkuluttaja ja supersyöjä. Ehkä tämän kokemuksen myötä minulle riittää entistäkin vähemmän? Pitäisikö ryhtyä taas kokonaan kasvissyöjäksi? En edelleenkään moralisoi kaupan hyllyjä hyödyntävää perheenäitiä - sieltä mekin omat lihamme olemme kantaneet ja varmaan edelleenkin, mutta kyllä vähintäänkin lihansyönnin määrästä pitäisi herätellä ihmisiä enemmän. Ja eläinten olosuhteista tietysti. Haluan uskoa, ettei Suomessa olla pahimmasta päästä, mutta kaupan tarjontahan koostuu vaikka mistä tuoduista lihoista. Ehkä perusteluni meidän valinnalle löytyy kuitenkin lopulta siitä varmuudesta, että etiikka on ollut korkea. Lihansyönnin näkökulmasta korkein mahdollinen. 

Tällaisia mietteitä täältä kotoa käsin,