Venevajan kevätsiivous ja ei-niin-kiva sotku

 
Keskitin viikonloppuna kaiken siivousenergiani venevajaan. Aloitin helpoimmasta päästä, eli vintiltä. Luuttusin lattiat, tuuletin tekstiilit ja pesin ikkunaruudut. Tässä ensin pari kuvaa yläkerrasta ennen kuin pääsen kertomaan alakerran murheenkryynistä.



Vanhaan arkkuun on kertynyt tavaroita, joiden huomasin sopivan sinne ikään kuin arkun aarteet -hengessä. 

Alakerrassa minua odottelikin varsinainen pommi: hyönteisten sotkemat ikkunat, joiden peseminen jäi vuosi sitten väliin. Kärpäset ja hämähäkit pesiytyvät sisäpuolen ikkunalaseihin ja vain pari vuotta vanhat karmit ovat niiden jäljiltä täynnä p%&#aa! Grrr!!. 

Valittaessani ongelmaa eräälle tuttavalleni, hän sanoi, että "äläs nyt, pari kärpästä kuuluvat asiaan". Piti siis minua sievistelijänä, mutta nähtyään pari inhorealistista lähikuvaa, hänkin ymmärsi, että joo... EI KIVA!

Sapetti niin, että koko suihkupullollinen sappisaippuaa upposi venevajan kuuteen ikkunaan. Jynssäsin karmeja melkein kaksi kokonaista päivää!! Pöly ja peruslika lähti helposti, mutta vaivan aiheutti nimenomaan ne jätökset. Ja vaikka alla oleva jälkeen-kuva näyttää huikean eron, ja homma tuli tehtyä, sappeni kiehuu edelleen, koska jätösjäljet eivät lähde kaikilta osin kokonaan pois. 

 

Pelkkä ikkunanpesu ei ole mitään verrattuna jynssäysurakkaani. Kuvasta päätellen olenkin pyyhkäissyt nuo lasiosat raivon vallassa vähän sinne päin. (Ihan sama, karmit kiiltävät).
 

Vaikka mieli tekisikin antaa kaikkien satojen hyönteisten elää, en voi aintaa niiden tuhota omaisuuttamme enkä suostu samaan vaivannäköön enää toistamiseen: kärpäspaperi kokeiluun. 

Ei aikaakaan, kun sain ensimmäinen uhrini.

Vaikka kyse on vain hyönteisistä, aloin silti miettiä, olisiko niille kärpäspaperin sijaan jokin luonnollinen karkotuskeino, jolloin ne voisivat jatkaa elämäänsä venevajan ulkopuolella päätyen mieluummin vaikka pääskysten ruuaksi...?

Kaikesta huolimatta viikonlopun jälkeen on tyytyväinen olo: tappiot on kohdattu ja käsitelty & sain ikävän työn pois alta ja auringonsäteet saavat taas osua pinnoille juuri niin paljastavasti kuin ne keväisin tekevät.

  

Seuraavaksi pitää kyllä ottaa työn alle jotain kivampaa! 

 

Vanha astiakaappi

Lupasin viimeksi kertoa meitä kohdanneesta yllätyksestä, joka onkin melkoinen ilouutinen. Saimme kutsun pistäytyä naapurissa ja katsoa samalla, kiinnostaisiko meitä heidän vanha astiakaappinsa, josta he olivat päättäneet luopua. Paitsi että oli kiva saada kahvittelukutsu ja pitkästä aikaa rupatella naapureiden kanssa, ajatus kaapista kutkutti kovasti. Päätalon tulevan tuvan sisustus on suunniteltu jo lukemattomissa päiväunissa ja yksi on varmaa: sinne tulee vanha astiakaappi. Olisiko se tämä?

Kaapin nähtyäni ei ollut kahta kysymystäkään, ettemmekö lähtisi seuraavana päivänä noutamaan sitä meille. Koska Mauro oli tiedustelukerralla joutunut jäämään yksin kotiin odottamaan, hyppäsi se nyt varmuuden vuoksi heti kuljetuspaattiin. 

- Joko mennään?

Massiivipuinen kaappi saatiin neljän hengen voimin nostettua veneeseen ja eikun kotimatkalle.



Olin raivannut kaappia varten tilaa keittiövajasta, sillä päätaloon ei enää tällä hetkellä sovi säilöä mitään vaan päinvastoin se pitää tyhjentää kaikesta. Kaappi on itse asiassa vanhan antiikkikaapin yläosa, joten siihen voisi hyvinkin rakentaa alaosan hyllyineen. Sain naapurilta myös luvan  myöhemmän maalikerroksen poistamiseen. Tummassa vajassa kaappi toimii nyt hyvin vaaleanakin, mutta luulen, että poistan vaalean maalin myöhemmin ja katson, mitä alta tulee vastaan.

Vaikken ollut missään vaiheessa ajatellut hankkia tänne keittiövajaan astiakaappia, huomasin yhtäkkiä, että sellaista tarvittiinkin kipeästi: hyllyt täyttyivät olemassa olevista astioista, joita olen säilönyt avohyllyillä. Vajaan tulee kuitenkin paljon seinälautojen raoista luonnonpölyä, joten tuntui kivalta saada lasit ja posliinit kaappiin. 



En ainakaan muista, että olisin nähnyt tällaista hyllyn reunaan koverrettua lusikkatelinettä aiemmin. Hieno.

Upea kaappi kyllä tämä. Vaikka minulle sanottiinkin, että minkäänlaista kiitollisuudenvelkaa ei tarvitse tuntea, niin ainakin tunnen kiitollisuutta. Toivottavasti meille joskus tulee tilaisuus tehdä naapureille vastapalvelus tai jotain! Kaapin tulo sai myös itseni tekemään päätalossa lojuvan senkin osalta päätöksen: se saisi lähteä. Jos tavaralle ei löydy käyttöä tai paikkaa, sen tulevaisuus on jossain muualla.

Kiitollisena,

Sänky lähti, tuoli tuli

Kirjoitin keväällä harmissani, ettei vanhalla talonpoikaissängyllä ole meillä enää käyttöä näköpiirissä, minkä jälkeen sain blogituttava Hannikselta yhteydenoton, että hän olisi halukas ostamaan sen. (Hanniksen blogi löytyy täältä.) Yhteydenottoa seurasi yli kuukauden mietintäjakso, raaskinko luopua. Lopulta järki voitti. Viime viikonloppuna lähdimme kuljettamaan sänkyä uudelle omistajalle. Päätöksen jälkeen tuntui niin kivalta, että oma ongelmani poistui ja sänky ilahduttaa nyt toisaalla. Kuljetusvaivakaan ei ottanut koville. Ja olipa kiva tavata Hannis!



Tilasin auringon sängyn kuljetuspäivälle, kun taas erään sadepäivän käytimme muiden asioiden hoitoon mantereella. Pistäydyimme samalla paikallisessa vanhantavaran myymälässä ja iskin silmäni yhteen tuoliin. Kävi ilmi, että se oli tullut myymälään vasta tunti sitten ja oli siksi vielä hinnoittelematon. Päivä oli kai ollut hiljainen, sillä aistin, että omistaja ilahtui jo pelkästä juttelusta. Tiedustelin hintaa ja hieman höveli vastaus kuului "nooh, onkos kymppi liikaa?". Mielestäni minulla kävi tuuri, koska en ole aiemmin ihan noin halvalla vastaaviin törmännyt. Ehkä se oli tullut omistajalle jonkun isomman tuottoisan kaupan mukana, jolloin vähempikin riitti :). Tuoli sujahti oitis autoomme.

Rautakaupassa etsin käsiini maalinpoiston. Päädyin biohajoavaan Biocomp-maalinpoistoon. Litrahinta oli vain pari euroa kalliimpi kuin tavallinen liuottimia sisältävä. Tältä tuotteelta ei tarvitse suojautua samoin kuin perusmaalinpoistoaineilta. Myöskään palovaaraa ei ole, mikä on mielestäni harmillinen, huolehdittava asia liuottimien kanssa! Tästä siis plussat ympäristöystävällisyyden lisäksi.

Päätin kokeilla ainetta ensin tuolin istuinpinnalle, jossa oli neljä kerrosta: lakka, tummanvihreä maali, valkoinen maali ja alimpana vanha turkoosi.



Annoin aineen vaikuttaa tunnin: lakka lähti pois, mutta tummanvihreää maalia jäi reilusti jäljelle. Uusin käsittelyn ja kas, tämän jälkeen vihreä ja alta pilkottava valkoinen maali alkoivat kupruilla viidessä minuutissa. Hyvä!

Kaavin sen pois ja jäljellä oli vielä hitunen valkoista maalia. Laitoin ainetta valkoiselle ja se lähti myös hetkessä pois. Alimpaa paljastui vanha turkoosi, josta on aikanaan hiottu osa pois.

 - Tuoko nyt muka on hyvä? 

- No minusta on: se voi olla noin tai on ainakin käsitelty uutta maalausta varten, Mauroseni.

Aine tehosi siis hyvin, mutta ei poistanut useampia maalikerroksia kerralla vaan kunkin erikseen. Olen jatkanut nyt muiden tuolin osien maalinpoistoa ja antanut aineen vaikuttaa vajaan tunnin. Se, mitä jää jäljelle, lähtee kevyesti rapsuttelemalla.

Turkoosia löytyi alta tämän verran.

Toimiva aine, aion käyttää tätä jatkossakin. Ulkona kun työskentelee ja vaikka keräisi syntyvät jätteet roskiin, on kiva tietää, ettei pihaan jää liuottimia. Jos jollain on kokemuksia tavallisesta maalinpoistosta, kertokaa, toimiiko se samoin. En ole itse kokeillut koskaan aiemmin maalinpoistoja.

Lopuksi näytän vielä kuvan viimeisestä hommasta: teimme ison puusavotan Mikon vanhempien kanssa. Nyt liiteri pääsee oikeuksiinsa :)

Tuolin rapsuttelu ja kenties eräs uusi projekti, jota en vielä paljasta, jatkuvat Kroatian purjehdusten jälkeen. Kesäistä kuun loppua kaikille!

Tavarafilosofiaa

Hyvinvointiin liittyvä pohdintasarjani jatkuu kolmanteen ja toistaiseksi viimeiseen osaan. Kuluttaminen ja säilöminen ovat äärimmäisen kiinnostava aihe, johon arjessaan kukin törmää koko ajan. Minulle aihe linkittyy myös siihen, onko oma ympäristöni viihtyisä ja energisoiva hyvän olon paikka. Painin omien ristiriitaisten ajatusteni kanssa, kun yhtäältä tykkäisin, että kaikki paikat olisivat aina ihan järjestyksessä, tavaroita olisi tosi vähän ja vain käytön kannalta tarpeellisia. Toisaalta välillä olisi niin kiva hankkia jotain uuttakin pieneksi mielen piristykseksi, vaikkei sitä elämänpitimikseen tarvitsisikaan.

Olen vähentänyt taloutemme (koti+saaritila) tavaroita sekä hankintoja systemaattisesti. Tavaravyöry, mikä meitä saaressa viisi vuotta sitten kohtasi, sai kertaheitolla uppoutumaan aiheeseen. Konmari-metodiakin olen käyttänyt apuna, koska välillä valinnan vaikeus - säilyttääkö vaiko poistattaa - on käsinkosketeltavaa.

Paljon tulee säilöttyä velvollisuudesta sellaista, mistä saa jopa huonot fiilikset. Tästä pitäisi päästä eroon. Osa kirjoista, astioista, liinavaatteista ja varastojen perälle päätyneistä vanhoista muistoesineistä on saanut lähteä. Karsiminen on kuitenkin ollut toistaiseksi maltillista, eli sitä pitää jatkaa. Uutta on hankittu sen mukaan, mitä on tarvittu. Uudet hankinnat ovat olleet melko onnistuneita. Sanon "melko", sillä hutejakin on tullut. Hankin mm. vanhan talonpoikaissängyn ilman muun perheen tukea ja hudiksihan se sittemmin osoittautui. Perhe vitsailee, että koskas sen saa laittaa juhannuskokkoon. Eli: haluaisiko joku pelastaa kotiinsa vanhan talonpoikaissängyn?

Valkoinen sänky on tilalta ja se - kai - pidetään, mutta maalaamattomasta pitäisi - kai - turhana päästä eroon, vaikka siitä pidän jopa enemmän kuin valkoisesta...

Tavaran vähyyden nimiin liputtamisesta huolimatta tykkään tehdä löytöjä antiikkikaupoista ja kirppareilta. Koska karsimisessa on kuitenkin ollut aika iso työ, useimmiten nihilistisesti kävelen pois kaupasta tuntien mielihyvää siitä, ettei mikään ollut riittävän erityistä juuri minulle. Olen tullut valikoivaksi, mutta välillä oma tiukkapipoisuuteni myös ärsyttää. Onko aina pakko olla järkevä?

Tästä pääsenkin tavarafilosofiaani: minusta on hienoa, jos tavaralla on jokin tarina ja se on täysin ainutlaatuinen. Ehkä siksikin vanhat esineet kiehtovat. Viimeksi löysin tosi edullisesti upean tuolin, jonka esittelen jossain tulevassa postauksessa. Kaikki sellainen, mitä näkee tusinana kaupoissa tai lehdissä, ei oikein enää sytytä. Plussaa tulee siitä, jos tavara päätyy ahkeraan käyttöön. Vielä hienommalta tuntuu, jos osaan itse tuunata jonkun esineen käyttökelpoiseksi. Siinä tärkein syy ompelu- ja verhoilumotivaatiooni.

Alla oleva divaani-laveri oli ensimmäisiä pelastuksiani tilan esineistä. Se sai uudet fyllingit ja päälikankaan. Nyt katsottuna alareunan niittiriviin voisi lisätä koristenauhan, mutta kyllä tuo käyttöön kelpaa. Vai mitä Mauro?

Virkattu peite on tilalta ja kovassa käytössä. Vasemmalla näkyy ompelemani tyynynpäällinen. 

Olen kranttuilusta loppupeleissä aika tyytyväinen, koska kranttuilu johtaa viihtyisään ympäristöön. Kirpparilla pohdin kiinnostavan tavaran edessä, onko se todella erityinen, mihin sen laitan ja mihin sitä käyttäisin. En ole enää pitkään aikaan antanut itselleni lupaa hankkia mitään sellaista, millä olisi vain koriste-esineen arvo. Tylsää, mutta toimivaa.

Tällainen komean kokoinen (40 cm) kalavati löytyi talvella Kierrätyskeskuksesta. Kesäisiin kala-aterioihin on kaivattu kannellista astiaa. 

Mietin tavarafilosofiaani pitkälti sen vuoksi, että kotona tulevat neliöt vastaan ja saaressa joudumme vielä karsimaan paljon. Tekee pahaa poistattaa jotain sellaista, mikä on sieltä löytynyt. Pitäisi pystyä kunkin esineen kohdalla arvioimaan a) tavaran ainutlaatuisuus ja b) käyttötarve sekä ajatella, etteivät ne mitään pyhiä ole. No, ensi kädessä täytyy järjestää ylijäämätavaroiden säilytys paremmin, jotta luopuminen tapahtuu harkinta-ajalla. Olen tietysti arka laittamaan tavaroita juuri nyt kiertoon, koska enhän vielä tiedä, millaiseksi päätalon sisustus muodostuu...

Alla oleva kitsinen metsotaulu oli aluksi poistettavien listalla. Miten ihmeessä olen nyt kiintynyt siihen, kun se on muutaman vuoden ollut kuistin ikkunalla?? Ja vieläpä kyse on pelkästä koriste-esineestä, joten se siitä tarkoituksenmukaisuuden filosofiasta! Ääh, ei tästä tule mitään.

Kevät on koittamassa, joten meillä alkaakin pian saaressa navettarakennuksen siivous. Sinne ryhdymme sullomaan sitten päätalosta tavaraa, remontin alta pois. Sullominen on vain väliaikaisratkaisu, mutta vaikuttaa tällä hetkellä ainoalta oikealta metodilta. Luvassa on varsinainen järjestelykevät! Voisikohan inventaarion yhteydessä kehittää vaikka jonkinlaisen pisteytysjärjestelmän päätalon tavaroille…?

Missä ihmeessä kulkee tavaroista mielihyvän saamisen ja vääränlaisen hamstraamisen välinen raja?

Kaikki keinot käytössä ja välillä periaatteet hukassa,

Tyylitietoutta

Kyllä sosiaalinen media on vaan niin mahtava juttu! Laitoin Instagramin puolelle yhden kuvan tuoleistani, joita esittelin viime postauksessa. Villa Idurilla on instassa ruotsalaisseuraajia ja eiköhän sieltä tullut heti tietoa tuolieni tyylistä ja ruotsalaisalkuperästä. Vihjeen perusteella etsin lisätietoa.

Kuva: Grannas A Olssons Hemslöjd AB

Tuolit edustavat ns. kurpitsamaalausta. (Hauska nimi tyylisuunnalla.) Talonpoikainen koristemaalaustyyli kukoisti Taalainmaalla Ruotsissa 1770-luvulta lähtien. Perusperiaatteena on fantasiakasvien kuvaaminen tyylitellysti. Kaikki tuntevat myös taalainmaanhevosen ja niiden koristelutapa, dalmåleri, on syntynyt kurbitsmåleri-kruusauksen pohjalta.

Poimin netistä tuolejani muistuttavia kurpitsamaalauskuviointeja: 

Kuva: Stockholms auktionsverk

Kuva: c.i.a_cederbergs_interiors

Kuva: Anita Gyllkrans

Kuva: hanro17

Lukemani pohjalta sain myös selville, että olen kuulemma aivan trendin huipulla: kurpitsamaalaus elää taas uutta kukoistuskauttaan, heh! Sitä opiskellaan Ruotsissa laajasti, koska tyyliä hyödynnetään nyt kaikenlaisten tuotteiden kuvioinneissa, kuvituksessa ja jopa tatuoinneissa. Olen havainnut jo aiemmin, että taalainmaanhevoset, etenkin vanhat sellaiset, ovat antiikki- ja huutokaupoissa kovissa hinnoissa.

Niin että tuolit nousivat ehkä vähän arvossaan silmissäni. Niiden karkea muotokieli, siinä missä värimaailma saivat selityksensä, kuvioinnista puhumattakaan. Alkuperäinen tyylidilemma, josta viimeksi kirjoitin, on toki yhä olemassa. Tuolien tarina jatkunee jossain vaiheessa Juhannuksen tienoilla!

Taas hitusen viisaampana,

Myrkyn lykkäsin

Tempaisin aikalailla överituolit meille huutokaupasta. Kesään mennessä nähdään, mentiinkö yli rajan vai löytääkö tällainen tyyli paikkansa venevajan vintiltä. Tuolit olivat kohtuuhintaiset, joten uskalsin huutaa ne ajatuksella, että eiköhän näistä eroonkin tarvittaessa päästä. En ole siis mitenkään rakastunut näihin - enkä edes viitsi kertoa, mikä oli Mikon ensireaktio ;). Jotenkin minulla vain on silti sellainen tutina, että nämä myrkyllisen vihreät, kuluneet klohmot koukeroineen ovat kiehtovat ja voisivat tuoda venevajaan tiettyä tunnelmaa.

Jokaisen yksilöllisesti kuluneen tuolin selkänojaan on maalattu toisistaan poikkeava koristekuva. 

Tyyli on outo: barokki meets pirttikaluste. Eli tuonne terassille ne jäivät nyt yöpymään, ettei kukaan erehdy perheessä luulemaan, että hankin ne meidän uusiksi keittiökalusteiksi :D. Kuulisin kyllä tosi mielelläni, mitä mieltä näistä siellä ruudun toisella puolella ollaan. Ja ihan rehellisen ja intuitiivisen mielipiteen saa antaa, koska TIEDÄN, että nämä ovat tavallaan rumat, mutta sittenkin joiltain osin kauniit. Pohdin vielä mielessäni, mihin suuntaan lopullinen oma mielipiteeni näistä kääntyy vai ilmestyykö Huuto.net:iin pian neljä 1900-luvun taitteen ruotsalaistuolia. Sitä ei nyt tosiaan vielä tiedä!

(Näen kyllä, mitä mieltä Mauro tästä kaikesta taas on)

Tällaisen myrkyn lykkäsin itselleni pohdittavaksi,