Kristallikruunu

Jos yhtä asiaa olen pieteetillä suunnitellut tähän rappioromanttiseen kokonaisuuteemme, niin se on kristallikruunu. Mutta ei minkälainen tahansa, vaan sen pitää olla päärynän muotoinen, pieni ja söpö. Aikaa on kulunut huutokauppojen ja antiikkiliikkeiden tarjontaa ja hintoja ihmetellessä - ja kauhistellessa. Pariin otteeseen olen huutanut nettihuutokaupassa sopivasta kruunusta, mutta jättänyt leikin sikseen, kun hinta on noussut liiaksi.

No mutta sitten kävi niin, että MINUN kattokruununi tuli vastaan Italian matkalla. Totesin sen olevan Mr. Murphyn tekosia, koska a) matkalaukussa ei ollut yhtään tilaa b) eihän sellainen edes sovi matkalaukkuun. 

Ihastuin kuitenkin niin kovasti lamppuun, että kävin pari kertaa katselemassa sitä antiikkiliikkeessä ohi kulkiessani. Lopulta uskaltauduin tiedustelemaan hintaa. Kun kuulin sen, jouduin kysymään vielä kaksi kertaa uudestaan, koska en uskonut kuulemaani: 50 euroa. Mitäh??! Eikä tosiaan ole nollaa perässä?? Aha, lamppu on siis minun.

Ei muuta kuin kruunu kainaloon ja raahaamaan sitä pomppulentoja pitkin kotiin. 

Saanen esitellä: etsimäni Venetsian Muranon pikkukruunu 1930-luvulta  

Eilen kiikutin lampun sähkömiehelle, joka uusii sähköistyksen ja laittaa sen toimintakuntoon. Luulen, että lamppu päätyy keittiövajaan ruokapöydän ylle luomaan hienostunutta tunnelmaa ja haluamaani kontrastia vanhaan latoon, jonne on myös vedetty venevajasta nyt sähköt. 

Kirkasta ja kaunista loppuviikkoa!

Juhlallista

Pitkän viikonlopun aikana teimme kaikenlaista, mutta nyt tärkein: lipputanko nousi paikoilleen, wuhuu! Ensinnäkin, en ollut varma, onnistuuko tämä vähän omin päin aloittamani projekti alkuunkaan; toiseksi, en tiennyt, saanko Mikon innostumaan ja houkuteltua pystytysoperaatioon; kolmanneksi, pysyykö se pystyssä; neljänneksi, näyttääkö se suoralta; viidenneksi, onko se tarpeeksi pitkä.

Lisäksi, olin salaa toivonut, että tanko olisi pystyssä Juhannuksena, joten tämä on varmaan Idurin historian ensimmäinen projekti, joka valmistui etuajassa ;). Asiaa nopeutti alkuperäinen kalliolla ollut betonijalusta.

Pystytysoperaation työnjako oli hyvä: minä veistin rungon jalkaosaan sopivaksi

 Mikko kiinnitti pylpyrän ja knaapin

 Pojat ja Mikko pystyttivät tangon ja minä kerroin sivusta, kun se näytti silmämääräisesti suoralta.

Sitten katselimme, kun viiri juhlallisesti nousi ylös ja alkoi liehua salossa.

Ja tältä se näyttää - ihan täydellinen. Nähtäväksi jää, haluanko edes maalata runkoa.

Ja riittävän pitkäkin - lippu jää talon harjan yläpuolelle. 

Sekä salko että talo ovat oikeasti suorassa ;)

Tämä oli taas hyvä muistutus siitä, että kannattaa yrittää tehdä itse, vaikka olinkin aika skeptinen, kun ei tällaisia tule ihan joka päivä tehneeksi! Hienolta tuntuu, ettei tarvinnut ostaa lipputankoa kaupasta, vaan runko löytyi omasta pihasta. Loppujen lopuksi valmiin jalustan ansiosta tekemiseen ja pystykseen meni yhteensä ehkä kaksi päivää. Jälkikäteen voin todeta: helppo homma! 

Mielestäni lipputanko kuuluu tällaiseen tilaan. Tämä oli jostain syystä minulle aika tärkeä juttu saada - symbolinen asia.

Pitäkäähän tekin lippu korkealla!

Myllerrystä

Meillä on ollut valtavat lautavarannot pitkään sikin sokin niityllä, mutta olen vähitellen saanut niitä lajiteltua ja järjestykseen. Puutavara on ja pysyy vielä pitkään pihapiirimme "koristuksena", mutta nyt on edes piirun verran kivampi katsellä ympäriinsä, kun pinot ovat suorassa. 

Tuossa aidan takana on vielä yksi iso kasa lajittelematta.

Tämä poltettava kasa on parissa vuodessa pienentynyt puolella, joten siitä päästäneen eroon grillikauden taas alettua.

Mutta, mutta. Venevajan arkkujen vaihto ja reunalaitureiden rakennus aiheutti valtavan myllerryksen vajan ympäristössä. Piha tässä kohtaa on nyt ihan kaamean näköinen. Se ei tietenkään tullut yllätyksenä.  

Lisää myllerrystä aiheutti se, että Mikko kaivoi esiin vanhan sähköjohdon, koska päätimme kunnostustöiden yhteydessä vaihtaa sen kunnolliseen maakaapeliin. Nyt ei kannata riskeerata uusittua vajaa huonokuntoisilla johdoilla! No, inhottava roilo, jota saatetaan joutua vielä syventämään, menee nyt vajalta pihan poikki aina ylös navetalle saakka :(. En tykkää tästä näystä yhtään, voin kertoa.

Ensi viikolla venevajaan asennetaan uudet sähköt, vastavalmistuneet ikkunat ja sisätilojen lamput. Kivaa! Sillä välin onkin syytä syventyä pohtimaan, miten pihamaa ympäriltä saataisiin myös mahdollisimman nopeasti kuntoon.

Hauskaa helatorstaita!

Lapsia ja latoja

Saavuin yömyöhään kevään toiseksi viimeiseltä työmatkalta. Italiassa oli jo kuuma kesä, mutta onneksi pääsin äitienpäiväksi kotiin! Juniorilla alkoi aamusta kisat, mutta perheen miehet olivat varhain aamulla minun nukkuessani loihtineet ihanan, ylenpalttisen aamiaisen, jota en tässä kohtaa yhtään osannut odottaa: valkovuokkokimppu, kortti, lahja, kakku, halaukset (jopa teinipojilta) ja lattemuki muistuttivat, että olen maailman onnellisin äiti ja vaimo. Heräsin lyhyiltä yöuniltani tähän päivään ilolla. Maurokin villiintyi, kun yhtäkkiä kaikki tulivat halailemaan minua sänkyyn. Se antoikin mojovimmat pusut.

Lahjakirja meinasi hämätä. Päivän teemana ovat toki lapset, mutta tämä kirja lääkitsee latokuumetta. 

Kävin aamiaisen jälkeen ihailemassa pihalla valkovuokkomerta.

Pihoilla liehuvat tänään Suomen liput. Viime viikonloppuna katsastinkin juuri Idurissa siniristilipun ja Länsi-Uudenmaan viirin kunnon: siistit ja puhtaat.

Toivotan kaikille aurinkoa, iloa ja onnea äitienpäivän viettoon! Minä syvennyn lukemaan blogeja ja latokirjaa. Siinä sivussa jännitän pojan kisoja ja nautin ihanasta päivästä!

Ihan älytöntä

Lauantaina päätin nousta taas vintille fiilistelemään (lue: sadetta pakoon). Olen penkonut vinttiä moneen kertaan ja kantanut sieltä kiinnostavaa tavaraa pois. Edelleen siellä on paljon sikin sokin, mm. lehtiä ja muuta paperijätettä. Lähdin tonkimaan yhtä vähemmän koluamaani nurkkaa ihan sillä ajatuksella, josko sieltä löytyisi jotain asiakirjoja tai muuta tilan elinkeinoon liittyviä papereita. Samasta kohdasta sahanpurun seasta olen aiemmin löytänyt tilan kirjanpitokirjan.

Tungin käteni yhden ison ja painavan laatikon taakse. Sen sisältö on minulle jo tuttu (pulloja ja mattoja), mutta sen taakse käsi mahtui nipinnapin. Ilman taskulamppua en pystynyt erottamaan paljaalla silmällä mitään.

Ensin käteni osui pariin kenkään ja rikkoutuneisiin ikkunalaseihin, jotka vedin esiin. Työnsin käden takaisin koloon ja kappas, sieltäpä alkoi löytyä aarteita - yksi toisensa jälkeen.

Ensin löytyi vanha kardemumma-pussi ja ajattelin, että hyvä, vastaan voi tulla muitakin kirjallisia viitteitä viime vuosituhannelta.

Sitten löytyi tällainen nyytti ja huokaisin: aina täällä penkoessa saa pelätä jotain vaarallista: onkohan nyytistä pöllyävä valkoinen jauhe myrkyllistä lyijyvalkoista… tai jotain muuta myrkkyä. Jätin nyytin sikseen.

Sitten luulin osuneeni ikkunanpokaan, mutta laatikon takaa tuli esiin keraaminen kuva. Se oli kahdessa osassa, mutta huudahdin vau ja tulin iloiseksi tästä hassusta kuvasta. 

Ihan kuin kuvaelma Idurin lahdelta ;) 

Kehysten ornamentiikka on kaunis. Tämä originelli esine pitää kyllä saada jonnekin esille. Olipa hieno löytö, mietin.

No, mutta, aina vain paranee. Seuraavaksi käteni osui täydellisen muotoiseen veneen pienoismalliin. Tästä Mikko tulee pitämään!

Ja sitten: ei voi olla totta - kalanmyyntitosite tilan perustamisvuodelta, 1918. 

Tätä varhaisempia päivämäärämerkintöjä ei periaatteessa edes voi tulla vastaan, joten ihan huikea löytö. Juuri jotain tällaista olin tullut etsimäänkin, joten mietin, voiko tämä tuuri olla edes totta.

No entäs sitten? Aloin jo miettiä, että miten ihmeessä tällaista kaikkea voi mahtua laatikon taakse, kunnes käteni osui paksuun kirjaan. Se oli täysin ehjä, vain hieman pölyinen. 

Hienoa, tämä sopisi iltalukemisiksi vaikkapa myrskyisiin syysiltoihin (aloitin tosin heti illalla).

Olin niin innoissani kirjasta, että olin ihan varma, ettei laatikon takana enää ole yhtään mitään.

…kunnes… 

käteni osui johonkin kovaan ja metalliseen…

Kun näin, mitä vedin esiin, totesin itsekseni: "nyt tämä aarteen etsintä alkaa saada jo ihan älyttömät mittasuhteet: ei tällaista jättitarjotinta voi tuosta vain joku löytää!"

Nostin päivänvaloon kauniin, patinoituneen tarjottimen. 

Huh huh. 

Ja tämän jälkeen löytyi vielä osastoa "vaarallinen" pieni nyytti, jossa oli noin teelusikallisen verran superpunaista pigmenttiä tai jauhetta. Suljin nyytin nopeaa. Mitä ihmettä se voi olla? 

Lähdin tärkeimpien löytöjen kera kävelemään alas rantaan. Mukaan otin tositteen, pienoismallin, kirjan ja tarjottimen näyttääkseni niitä Mikolle. 

Pesin tarjottimen, tutkailin sitä ja asettelin ruokapöydälle. Halkaisija hienot 55 cm. Näen silmissäni, kuinka se lepää valkealla pöytäliinalla ja että siihen voisi laittaa vaikkapa hopeisia kynttilänjalkoja.

Tarjottimesta en löytänyt hopeanmerkkiä. Varmaankin Venäjän keisarinna on vain unohtanut painattaa siihen merkkinsä ;)

Tässä kattaus ja alpakkatarjotin tulevat joskus olemaan, kunhan saamme vajan lattian tehtyä ja juhlat laitettua pystyyn. Sitten joskus. Tänä viikonloppuna lattiatyöt menivät taas piirun verran eteenpäin.

Mietin, että kun lauantain löydöistäni teen blogipäivityksen, ette millään voi uskoa näiden löytyneen yhden romulaatikon takaa hetkessä. En minä ainakaan uskoisi - niin älytön, överiksi mennyt aarteenetsintätuokio tämä nimittäin oli.

Älyttömän kivaa viikon alkua kaikille!

Rauhallista ja yksinkertaista

Vappu on yksi parhaista urbaaneista juhlista, joten se vietettiin mannerkodissa. Mutta heti sen jälkeen, mars Iduriin. Kaipaan kroonisesti yksinkertaista elämänmenoa. Olo ja elo täällä on aika askeettista, ainakin toistaiseksi. Kun ei ole kaikkia mukavuuksia eikä kaikki käy yhtä helposti kuin täydellisessä kaupunkikodissa, kaikki maistuu ja tuntuukin täydemmältä, hienommalta, arvokkaammalta. Nautin, jos voin ilostuttaa ja yllättää poikia (jotka sinänsä ovat oppineet olemaan missä vaan oloissa) vaikkapa jollain pienellä ekstralla: lämpimään kaakaoon saattaa ilmestyä äidiltä täydennykseksi kermavaahtoa tai muuta vastaavaa. Näissä oloissa pienten eleiden arvoa ja ihanuutta ei voi liioitella. Pidän siitä, että täällä mitään ei oteta itsestäänselvyytenä.

Olipa sää tyyni tai myrkyisä, rauha on taattu. Jotenkin saavutan tilalla aina sellaisen harmonisen ja luonnonmukaisen rytmin. Kun saavumme saarelle, sitä tekee tietyt rutiiniksi muodostuneet jutut ja tuntuu heti kuin ei olisi koskaan pois ollutkaan. Juuri tällaista mielenrauhaa paikalta hain ja ilokseni sitä olen todellakin saanut.

Aina kun saavumme, oma rituaalini on sytyttää työskentelyvalaistus kesäkeittiöön - joka ei muuten sanana enää ehkä niin hyvin kuvasta paikan käyttötarkoitusta, kun kokkaan siellä kylminä ja pimeinäkin talvikuukausina! 

Ja yleensä tarve kokkaukselle onkin heti matkanteon jälkeen.

Saunan lämmittäminen on meidän perheessä tiheästi toistuva, mutta arkea kohottava rutiini mannerkodissakin. Puusauna meillä on molemmissa, mutta täällä saunonta on erityisen tärkeä, jopa meditatiivinen juttu aina lämmittämisestä itse saunomiseen.  

Uskomatonta on saaren hiljaisuus. Se ei ole enää itsestäänselvyys saaristossakaan kaikkina vuodenaikoina. Hiljaisuutta jaksamme havainnoida loputtomiin - se on ihmeellistä. Joskus istumme hiljaa rannassa ja toteamme vain ääneen, että kyllä on hiljaista. Kuuluu vain luonnon ääniä: meri pauhaa ehkä jossain riippuen tuulen suunnasta, linnut ääntelevät. Väyläkin menee kauempaa. Lähimpien mökkinaapureiden vähäinen veneliikenne lähinnä kesäaikaan kuuluu. Suurimman osan vuotta ei siis kuulu mitään.

Syksystä kevääseen on öisin aivan säkkipimeää. Siis ei vain "pimeää", vaan täysin säkkipimeää. Ei ole minkäänlaista kaupunkiheijastusta tai valon kajoa, ellei sitten ole kuunpaiste. Pimeys tuntuu välillä pelottavaltakin. Miksi? Ehkä juuri siksi, ettei mantereella ole koskaan täysin pimeää ja ei vain oikeasti ole tottunut. Tai ehkä siksi, että kerran mustasta yöstä minua katsoivat kiiluvat silmät, kun astuin pimeällä ulos mökistä. Hui! Pimeys on ollut Idurissa ihan jotain uutta. Meillä kun ei ole ikinä ollut mökkiä. Olemme aiemmin liikkuneet merellä vain kesäöinä purjehtien - hämärässä. Saariston pimeys on saanut mielessäni ihan uuden määritelmän.

(Tässäkään kuvassa ei ole sitä säkkipimeää, vaan hämärää, mutta täyspimeää on tietysti mahdoton kuvata…)

Toisaalta lisääntyvä valon määrä näin keväisin tuntuu upealta. Sitä on taas odotettu! Luonnon valon ansiosta ei kesäaikana sähkövaloa tarvitsekaan. Yksinkertaisuus tässäkin on ihan parasta; mennään töiden ja puuhastelujen kanssa ihan päivä- ja luonnonrytmin mukaan. Nukutaan, kun alkaa hämärtää, ja ryhdytään puuhiin, kun taas näkee tehdä.

Kun elää luonnon rytmin mukaan ja yksinkertaisesti, löytyy tilaa pohdiskella kaikenlaista. Usein ajattelen, että Idur kouluttaa minua meditoimaan, kun koen asioiden olevan tasapainossa keskenään. Täältä yritän siirtää oppimaani myös niihin hetkiin, kun sinkoilen arjen sirkkelissä sinne tänne. Tänäkin keväänä ryntäilen työmatkalta toiseen, mikä hieman rauhallisemmalla tahdilla olisi kivaa vaihtelua, mutta nyt jonkinmoinen rasite. 

Tänne on kuitenkin hyvä palata rauhoittumaan, ja koska joudun täältä aina välillä lähtemään, pysyy arvostuskin korkealla. Kyllä saan olla onnekas. 

Toivotan teille ihanille ihmisille yksinkertaisen ihanaa viikonloppua!