Pääsin vihdoin käsiksi vanhoihin asiapapereihin, lehtileikkeisiin ja valokuviin, jotka päätalosta olemme löytäneet. Pienistä, irrallisista lähteistä rakentuu taas vähän vahvempi kudelma ja käsitys siitä, milloin mitäkin omistamallamme tilalla ja siellä asuneille ihmisille on tapahtunut ja millaisia vaiheita esimerkiksi rakennuskanta on käynyt läpi. Valokuvat kertovat uskomattoman paljon.
Vaikka elämä joskus 30-luvulla on ollut varmasti ankeaa, sotavuosista puhumattakaan, tämä yllä oleva albumin aukeama piristi todella mieltäni: naiset poseeraavat hauskasti. Tuossa kuvassa, jossa nainen kiikaroi, näkyy saaremme merenlahti - on tainnut olla kaukokaipuuta rinnassa...
Sain myös tietää papereiden perusteella jotakin Idurin ja Augustin elämästä. Molemmilta löytyi lapsuusajan kansakoulutodistuksia ja kyllä oli Idur hyväkäytöksinen kympin oppilas - kuten ajan mukaisesti arvata saattaa. Augustilla taas laulunumero huiteli viitosen pinnassa - tyypillistä sekin : D
Mistään ei kuitenkaan selvinnyt vuotta, jolloin he ovat asettuneet saareen. Sen sijaan ensimmäinen lapsi (jolta ostimme tilan) syntyi vuonna 1922, joten heidän on täytynyt muuttaa saarelle sitä ennen, 1910-luvun lopulla. Hirsistä löytyneiden merkintöjen perusteella talo on kuitenkin tuotu muualta, joten se voi olla vuosituhannen vaihteesta. Pariskunnan toinen lapsi menehtyi 20-luvulla 3 kk:n ikäisenä, mutta sen jälkeen syntyi vielä kaksi muuta sisarusta.
Löysin myös paperin, jossa Suomen valtio myöntää Augustille, tilan omistajalle, korvauksia sodassa sattuneesta kiinteistövahingosta. Mitäköhän on tapahtunut? Saaristo ei todellakaan ole ollut mikään hot spot, mutta joko heiltä on otettu jotakin sodassa tarvittua käyttöön tai sitten rakennuskanta on joiltain osin vaurioitunut rannikon sodankäynnissä. Korvaussumma oli 850 markkaa.
Perheen pojat ovat olleet sodassa, yksi mielenkiintoinen löytynyt dokumentti oli "Kenttäposti" -leimalla varustettu kirje veljeltä sisarelle kotipuoleen, saareen. Se löytyi purkamamme kesähuoneen kattorakenteiden välistä!
Idurin poika oli säästänyt äitinsä kuolinilmoituksen vuodelta 1980 virsikirjan välissä. He olivat siihen mennessä asuneet kaksistaan tilalla parikymmentä vuotta. Nämä kymmenet adressit löytyivät pöytälaatikosta. Näitä selatessa tuli väkisinkin nostalginen tunnelma... Osan löytämistäni henkilökohtaisista muistoesineistä olen luvannut toimittaa jälkeläisille ja mielestäni ne heille kuuluvatkin.
Etsiskellen...
Kiitos kutsusta, tulin visiitille Saaripalstalta! Onpa teilläkin rojua, mutta sellaista tämä on. Rojujen läpikäymiseen kuluu paljon aikaa, ettei tule heittäneeksi arvokasta pois. Itse löysin hiirenpapanaisen matonkudelaatikon pohjalta rakkauskirjeitä yli sadan vuoden takaa. Tilani oli viimeiseksi näiden rakastavaisten pojan kotina (ja sen jälkeen muutaman vuoden yhden nuoren perheen kesämökkinä, mutta osoittautui ilmeisesti liian työlääksi). Vanha, alkoholisoitunut gubbe ei kokenut tärkeäksi ylläpitää rakennusten kuntoa, niinpä tällaiset paikat ovat sitten menneet todella rappiolle. Se on sitä haja-asutusalueen realismia, valitettavasti. Teillä näyttää olevan talo ihan hyvässä kunnossa, vaikka romuahan aina kertyy.
VastaaPoistaMahtavan paikan olette saaneet! Tekemistä varmasti riittää, mutta kaikenlaiset löydöt varmasti palkitsevat ahkerointia - saati sitten se lopputulos!
VastaaPoistaIhastuttava löytö tämä blogisi!! Innokkaana luin kaiken ja olisin lukenut lisää :D
VastaaPoistaVanhoista valokuvista tulee jo itsessään nostalginen olo. Ja ajatella, jollekin tuo kirjekin on ollut arkipäiväinen ja näin jälkikäteen se on pieni aarre, viesti menneistä ajoista...
VastaaPoistaSaila: sinulla ilmeisesti myös ovat rojut ja "aarteet" olleet samassa kasassa. Se tekee siivouksesta myös mielenkiintoista. Talomme on pääosin hyvässä kunnossa, mutta riittää siinäkin hommaa, että lattia- ja ulkolaudioitukset pitää vaihtaa kokonaan. Kuulumisiin!
VastaaPoistaJaana: Kiitos, lopputuloksen voimin mennään!
Nina: Jee, kiva kun tykkäät ja löysit blogiini + lisää on varmasti luvassa : D
Minttumaaria: Näin on, tämän päivän aarteet ovat olleet pelkkää arkea joskus. Tämä pitäisi itsekin osata pitää mielessä omien muistoesineiden kanssa.
Hienoa, että löysit blogini! Tämä näyttää todella mielenkiintoiselta, joten pakko jäädä seuraamaan :)
VastaaPoistaMielenkiintoinen projekti teillä! Pitää jäädä seuraamaan. :) Sain inspiraation tonkia esille omia vanhoja sukuvalokuvia.
VastaaPoistaHienoa, että paikalla on sellainen historia, josta tekin tiedätte jotain. Varsinkin valokuvia on kiva katsella, vaikka ihmisiä niissä ei tunnistaisikaan.
VastaaPoistaKivaa sunnuntaipäivää sinne ! :)
heippa Emiliamaria. Itse mietin samaa, että äkkiä ne omatkin kuvat ovat historiaa ja kullanarvoisia!
VastaaPoistaPetriina, näin se on, paikan historiasta kiva saada tietää edes jotain - siihen sitten kutoutuu oma uusi tulevaisuus.
Mukavaa viikonlopun jatkoa teille!