sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Utua monella rintamalla


Lauantai tuntui kuin ensimmäiseltä oikealta kesäpäivältä. Halusin maalata nopsaa aamusta rantamökin lattian viimeisen kerroksen, koska päätimme ottaa kauniista päivästä kaiken irti pienen retkeilyn merkeissä. Kävimme ihailemassa ulkomerta Jussarön maisemissa. Teimme kävelylenkin upeilla rannoilla, jonka jälkeen jälkeen kiersimme hiljaksiltaan veneellä Jussarön ympäri ihaillen aurinkoutua ja pieniä luotoja.



Tämänkin saaren ympäröivät karikot ovat näyttäytyneet meille joskus ihan erilaisissa tunnelmissa. Viitisen vuotta sitten palasimme purjeveneellä Viron puolelta aivan kaameassa myrskyssä. Rankkasateen ja korkeiden aaltojen läpi ei meinannut merimerkkejä erottaa, joten tunnelma silloin oli varsin uhkaava. Siinäpä on myös saariston upeus - hetkessä se muuttuu muuksi siitä, mitä on juuri ollut. Tänään kun taas tuuli tuiversi syysmyrksyn lailla, muistui tämäkin kokemus mieleeni.



Retkellä mietin, miltäköhän sillä aikaa kuivuva rantamökin lattia mahtaakaan kotiin palattuamme näyttää. Maalasin sen utuisen savunharmaalla ja palattuamme kuiva lattia kiilsi upeasti auringossa. Tässä kuvat ennen ja jälkeen.


Olen oikein tyytyväinen, lisää utua vaikka kaikkiin tuleviin lattioihin! :)


Viikonloppu meni muutenkin vähän utuisissa mietteissä. Juniori oli seurakavereiden kanssa kisamatkalla Sveriges Mästerskapissa Lidingössä ja jännittelimme koko viikonlopun tuloksia aina tähän iltaan saakka. Vain hetki sitten saapui puhelu, ja toisessa päässä iloisen pojan ääni. Alkusarjojen pettymysten kautta hän oli tipahtanut gold-fleetistä silver-fleetiin, mutta kasannut itsensä finaalipäivän lähtöihin. Hän oli voittanut sarjassaan tänään purjehditun ainukaisen lähdön ja sen myötä voittanut myös lopputuloksissa oman sarjansa. Palkintojenjakoseremonia oli juuri suoritettu. Maltan tuskin odottaa, minkälainen pokaali sieltä tulee kotiin. Elämänsä ensimmäisen lähtövoiton hän muistaa varmasti aikuisenakin!

Nyt on käperryttävä villasukat jalassa vällyihin ja annettava tuulten tuivertaa ulkona. Jospa huomenna se jo taas väsyisi.

Mukavaa viikonalkua!

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Liian itselliset lampaat


Lampaat ovat erilaisia. Tai tarkemmin sanottuna, laumat ovat. Meillä on tänäkin kesänä samaa Kainuun harmaa -rotua, mutta eri luonteenpiirteillä varustettu lauma kuin viimekesäinen. Olen alkanut miettiä, johtuisiko ero lauman koosta. Viime vuonna meillä oli kolme pässiä, tänä vuonna kuusi.

Tämänhetkiset eivät ole yhtään kiinnostuneita meidän seurasta. Ajatelkaa, vaikka näinkin hyvää olisi tarjolla! Sen sijaan Mauron kanssa ne ovat hyvää pataa ja seurustelevat useita kertoja päivässä. Viimekesäiset puolestaan olivat ihan varuillaan Mauron suhteen ja meiltä taas halusivat rapsutuksia.

Pitäisikö tämän kesän poikien suhteen oikein loukkaantua vai vain tuhahtaa, että ei väkisin, jos ei seura kelpaa, onhan pääasia, että teette hommanne mukisematta ja kasvatatte lihaa luiden ympärille.

Nämä ottavat toisiinsa nähden enemmän etäisyyttä, eivät siis kulje koko ajan kylki kyljessä, kuten edelliset. Nämä ovat myöskin huolimattomampia: yhtäkkiä joku onkin jäänyt niitylle yksin, kun muut ovat hilpaisseet metsään. Sitten alkaa hätäinen etsintä. Kaikkein vähiten kelpaa tässäkään tapauksessa ihmisseura. Viime vuonna yksikään kolmesta ei kertaakaan - EI KERTAAKAAN - menettänyt katsekontaktia kahteen muuhun.

Ehkä kuuden laumassa ne saavat nyt henkistä tukea toisistaan enemmän ja voivat levittäytyä luottavaisemmin etäämmälle toisistaan, vaikka sitten tällaisen edellä kuvatun vahingonkin uhalla. Luulevat, että niitä on vieläkin enemmän. Laumaidentiteetti on niin sanotusti kohdillaan.

Yksikään ihminen ei ole toistaiseksi päässyt näitä viittä metriä lähemmäs.

Tämä pässi jo vähän miettii, pitäisikö tulla vastaan ja tehdä tuttavuutta. 


Kun tästä asetelmasta yrittää hivuttautua lähemmäs, niin jos ne nyt eivät ihan lähde pinkomalla pakoon, niin kuitenkin kääntävät selkänsä ja alkavat vaivihkaa suunnata poispäin. Meille ne esittävät vain siirtyvänsä parempaan ruokailukohtaan. Kyllä tällaisesta torjuvasta käytöksestä lapsetkin turhautuvat!

Päätän mennä kerrankin perässä.


Valkoinen on laumanjohtaja. Se yritää tulkita vieressä olevan, minua tuijottavan mohikaanipään ilmettä. Kaveria vähän ihmisen tutkiminen kiinnostaisi.



Mutta ei onnistu. Aina on porukassa vähintään yksi, jota ei kiinnosta jäädä tuijottelemaan ihmisiä. Laumanjohtaja toteaa, että on vaan parempi lähteä pois.


Siinä vaiheessa, kun joku pässeistä päättää pistää juoksuksi havaitessaan ystävällismielisen ihmisen alle viiden metrin etäisyydellä (lue: pelästyttäen muut juoksullaan ja saaden aikaan joukkohysterian), on laumanjohtaja menettänyt otteensa ja joutuu juoksemaan etujoukkonsa kiinni, mohikaanipää ja mustalammas kintereillään. 


Sen vertaa individualistia näissä yksilöissä ei ole, että voisivat tehdä omia ratkaisuja ja jäädä. Viime vuonna asiaa helpotti vahva johtajuus: kun laumanjohtaja oli utelias ja tuli rapsutuksille, seurasivat muut perässä. Nyt ei johtaja uskalla ottaa laumastaan eriävää kantaa. Heikkoa päätöksentekoa.

Alennuin jo lahjontayritykseenkin. Leipä oli viimekesäisten herkkua. Jo yhden leipätarjoilun jälkeen ne nimittäin alkoivat kävellä perässäni leipää pyytämässä. No, näille heittelin leivänpaloja viiden metrin päähän nokan eteen. Kukin käänsi leivälle takapuolensa ja siirtyi rouskuttamaan niittyleinikkejä tai jotain, mitä ei ainakaan ihminen ollut tarjoillut. Koe toistettu kaksi kertaa samalla lopputuloksella.

Eikä tässä vielä kaikki. Olin alunperin sopinut, että ystävämme naapurisaaresta tulevat katsomaan pässien päälle sillä aikaa, kun olemme heinäkuussa Norjan reissulla. Nyt jouduin ilmoittamaan, että ei tarvitsekaan tulla, kun ei meidän lampaat halua. Naapurinkin varmaan saivat loukkaantumaan ja tuntemaan olonsa tarpeettomaksi.

Annoimme niille ihan liian hyvät oltavat, koska ne luulevat olevansa vapaita villieläimiä. Korostimme myös liikaa hyötyaspekteja ja unohdimme edellyttää seurallisuutta ja viihdykettä.

Joten, lähikuvia ei ole toistaiseksi luvassa, ja sen myötä aika moni lukijakin on pettynyt meidän pässeihin. Tämä oli sitten viimeinen postaus näistä pässeistä, ellei sitten jotain liennytystä ja lähentymistä kesän aikana tapahdu. Ei tee mieli antaa niille enää ilmaista mediatilaa. Pallo on nyt heitetty pässeille lähtevätkö vielä blogiyhteistyöhön.

Päättäväistä päivänjatkoa,



tiistai 24. kesäkuuta 2014

Rumaa ja kaunista


Mietin tasan vuoden takaisia tunnelmiani ja jotenkin siihen verrattuna olo on aika paljon keveämpi. Tämä fiilis-asia tuli mieleen, kun katselin taas rantaan kerääntyneitä sortteerattuja jätevuoria ja huomasin, etten ole ihan yhtä tuskastunut ne nähdessäni kuin vuosi sitten, vaikka suunnattomia jätemääriä kertyy edelleen. Edellinen isompi kuljetus tehtiin viimeksi syksyllä. Eilen lähti taas yksi iso lasti ja samalla mieli keveni tuon tonnin verran.




Pikkuhiljaa kun saisi rannan siistiksi, niin se olisi jo paljon se. Ei mutta ihan totta, kyllähän sen jätteen jossain vaiheessa on loputtava!

Suhtautuminen roskiin ja niiden asteittainen hupeneminen on kai vain metafora. Räpiköivä alkuvaihe on myös ylitetty. Tekemisen tahti on käynyt selville ja mieli rauhoittunut. Ollaan asetuttu taloksi ja vuoden kierto koettu. Nyt eteen tulevat asiat eivät ole kaikki enää uusia. Uhkarohkea hyppy tuntemattomaan otettiin, mutta laskeuduttiin onnellisesti jaloillemme kuin puusta pudonneet kissat. Tässä sitä vaan tallustellaan eteenpäin.

Mieltä keventää tietenkin se, että on pakopaikkoja, jossa työmaa ei näy. Vastakohdat täydentävät toisiaan: roskien ansiosta nautin muusta ympäristöstä sitäkin enemmän!



Saimme juhannuspäivänä yllätysvieraita naapurisaaresta ja sunnuntaina pistäytyi ohi seilaava tuttavaperhe. Istuimme iltaa yhdessä ja venekunta yöpyi lahdella. 


Kesäyötä kun katselee, voi valaa itseensä uskoa, että jätevuorten alle en ainakaan henkisesti lyhisty. Pikkuhiljaa ne eliminoidaan nurkista ja siltä osin, kun yhteiselomme niiden kanssa vielä jatkuu, ei niitä kannata hirveästi tuijotella. Eihän ne katseen voimalla mihinkään liiku.

Kaunista kesää!

torstai 19. kesäkuuta 2014

Edessä ihana elämä

Tuntuu melkein samantekevältä, mitkä ovat kelit, kunhan vain saan vihdoin sulkea työkiireet pois ajatuksistani. Naps! Tämä oli ääni, joka kuului, kun suljin aivoni off-line -tilaan. Nämä viimeiset päivät töissä ovat olleet aika eläimelliset.

Kuulosti ihanalta, kun Mikko pari päivää sitten ehdotti, että viettäisimme vain rauhallisesti keskikesän juhlaa istuskelemalla kurjia säitä paossa "kauniilla kuistillani", tehtäisiin kesäiset drinkit, katselisimme "metsäpuutarhaamme" ja nauttisimme vain yhdessäolosta ja elämästä. Melkein meinaan purskahtaa onnen itkuun, kun tajuan kuinka yksiin meidän ajatukset nyt kulkevatkaan, ja että voimme tosiaankin jo - edes vähän - nauttia käsien jäljestäkin. Tosi kivaa, kun on yksi fiini paikka (lähes) valmiina! Tähän asti on puurrettu aika määrätietoisesti, joten nyt olemme kyllä tämän ansainneet.

Sitten pikkuhiljaa Juhannuksen jälkeen alan hissukseen viimeistelemään kuistin sisustusta lamppujen ja seinille kiinnitettävien juttujen osalta. Luonnollisestikin avittelen Mikkoa isommissa hommissa ja paistelen pojille lettuja. Kelloa ja päiviä ei tarvi laskea, paitsi mitä nyt sen verran, että saadaan tipautettua seniori rippileiribussiin ja juniorin kanssa ehditään oikeaan Oslon koneeseen myöhemmin kesällä.
















Yötöntä yötä ja kaunista kesää toivotellen,


maanantai 9. kesäkuuta 2014

Kuistin verhot

Sen jälkeen, kun kuistille kaipailemani tunnelma jotenkin loksahti mielessäni paikoilleen, olen pannut aika paljon iltaisin aikaa, vaivaa ja kärsivällisyyttä sinne tuleviin verhoihin. Ompelen kyllä inspiraation tullen, mutta yleensä otan vain nopeita juttuja työn alle, koska kyseessä ei ole ykköslempijuttuni. Tässä kohtaa kerrankin päätin, että tehdään nämä nyt sitten IHAN SIKAHUOLELLISESTI, jotta verhoista tulisi hienostuneet ja viimeistellyt. Näitä attribuutteja eivät ompelukseni yleensä täytä. Pieniä 'persoonallisuuksia' kyllä verhoissani havaitsin, kun niitä ripustelin, mutta parhaani olin yrittänyt :). Ei siis takerruta tässä vaiheessa enää pikkuseikkoihin.


Juoksumetrejä on toistakymmentä, mutta sain toteutettua kunnianhimoisen idean: ompelin verhot  vanhoja käsintehtyjä pitsejä hyödyntäen. Osan otin vanhasta pöytäliinasta (hankittu kirpparilta), osan kursin talon vanhoista lakanoista. Lopullisen riittävyyden takasivat lopulta Mikon äidiltä saamani pitsit, jotka hän on nuorena tyttönä itse tehnyt. Arvostan!

Vanhat pitsinpalat saivat uuden elämän ja verhoihin latautui tällä tavalla aika paljon arvoa. Nyt niissä on  sekä suvun että Idurin historiaa, ja itse pääsin siihen osalliseksi hikoiltuani koristereunusten parissa varmaan yhtä kauan kuin on mennyt pitsinnypläykseen aikanaan aikaa.






Kyllähän pitsikollaasi-idea kivasti toimii ja on lähellä ajateltua lopputulosta. Mutta on tämä - tekstiilityöt vain yksi esimerkki - vaan semmoista ensi kertaa tekemistä meikäläiselle kaikki, eli koko ajan pieni epävarmuuden tunne jäytää. No minkäs teet, kun tulee hyvä idea niin toteuttaa se vaan pitää! Palkinto on tietenkin siinä, että voi ihmetellä tehneensä jotain, mitä ei tiennyt osaavansa.


Yhdeltä seinustalta on vielä ikkunanpuitteet maalaamatta, joten viimeinen kappa odottelee tässä.


Verhotangot tilasin Verholine-nimisestä nettifirmasta. Päädyissä on vähän tuota samaa pitsiajatusta...



Enää en harmittele, että väkertämiseen vähän kului aikaa. Olenkohan tällaisten oppituntien myötä myös tulossa kärsivällisemmäksi? Ehkä, mutta IHAN KIVA on laittaa taas ompelukone vähäksi aikaa kaappiin. (Taidan omata viha-rakkaus -suhteen ompelemiseen.) 

Ihan kaikkea emme kuitenkaan kuvittele osaavamme/ehtivämme/jaksavamme itse. Muistanette, että tilasimme eräältä vanhemmalta puusepältä ison ruokapöydän. Raskaan pöydän kuljetus oli oma operaationsa, mutta siellä se nyt odottaa pihalla pääsyä kesäkeittiövajan toiseen päätyyn. Pieni auringon polttama patina ei tee sille pahaa. 



Aurinkoa alkaneeseen viikkoon,


sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Villa Idur esittelyssä

Ilahduin, kun Tarja blogista Tarja's Snowland otti yhteyttä halusi tehdä kesän kynnyksellä haastattelun Villa Idurista toiseen sisustusblogiinsa. Kiitos vielä Tarja osuvista ja laaja-alaisista kysymyksistä, joiden myötä itsekin tuli pohdittua omia tavoitteita ja motivaatiota tähän kaikkeen, ei pelkästään sisustukseen liittyen.

Tarjan juttuun otsikolla 'Kesäviikonloppu ja Villa Idur' pääset täältä: klik.


Täällä ropsuttelee vähän sadetta näin sunnuntaiaamuna, mutta kivaa kesäistä päivää kuitenkin kaikille!


perjantai 6. kesäkuuta 2014

Taisteluvalmiudessa

Noniin, nyt alkoi sodankäynti. Siltä se ihan tuntuu, kun on sotavarustelu tehty, kaluston käyttöönotto suoritettu ja strategia mietitty.

Vihollisemme on sitkeä ja laajentumishaluinen, noin 100 m leveä ja 30 m syvä, kaislikkoalue.

Tässä sotakalustomme, tadaa, ruotsalainen Wasse-leikkuri! :)


kuva ja tiedot: www.kaislaleikkuri.fi

Päädyimme kalliiden ruoppaustarjousten jälkeen tilaamaan tämän leikkurin. Sitä tuo maahan vaasalainen yritys (ks. linkki yllä) ja toimitus tapahtui jopa vähän liian nopeasti niin, että seisotimme sitä kuukauden päivät pihallamme. Otimme leikkuriin myös tuollaisen kuvassa näkyvän, maalla käytettävän pyörällisen telineen, kun naapurillamme oli kokemusta samanlaisesta ja hän sitä suositteli koneen painon vuoksi.

Mikko oli aluksi aavistuksen skeptinen, ottaen huomioon ongelmamme laajuuden, mutta kokeiltuaan laitetta, hän oli aivan innoissaan ja huomattavasti optimistisempi paremman tulevaisuuden puolesta. Jes, ehkä se tästä!

Tässä käydään surutta kevään ensimmäisen, vielä hennon kaislan kimppuun. 


Kun hiljattain luin lehdestä, että Jacques Cousteau -pipot ovat muotia, lakkasin kritisoimasta Mikon punaista tavaramerkkiä.


Vähän tuo leikkuri pitää kovaa ääntä, mutta kun tietää, mitä se tekee, on ääni vain musiikkia korvilleni! Muiden on ehkä vaikea ymmärtää laitteen meille tuottamaa mielihyvää :). Esimerkiksi viime kesänä meiltä katosi jo alkukesästä kokonaan merinäköala kolmimetrisen kaislamuurin taakse. Ei kiva.

Nyt on suunnitelmana se, että aina kun vähänkään näyttää järviruoko puskevan pinnasta ylöspäin, on meillä valmius lähettää sota-alus alueelle. (Tämähän on sitäpaitsi meri, ei täällä järviruokoa kaivata.) Armoa ei tunneta; täällä vallitsee täydellinen nollatoleranssi pahamaineista maanvaltaajaa vastaan! Kesän jälkeen sitten nähdään, vieläkö juurakoissa henki pihisee.

Jos ei nyt ihan veren-, niin ainakin juurakonhimoisena,



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...