Olipa kerran kesäpäivä

Mietin eräänä päivänä viime kesänä, miten tärkeää olisi pystyä taltioimaan palanen omaa ihan tavallista puuhastelua eikä esimerkiksi blogissa keskittyä pelkkiin aikaansaannoksiin. Elämän koko hauskuushan piilee siinä, että nauttii tavallisesta tekemisestä. Isommat työt lomittuvat AINA pienten arkipuuhien sekaan, vaikka näistä jälkimmäisistä vähemmän huomaa kertoa. Olen työstänyt viimeisinä vuosina myös sitä, miten nauttia elämästä juuri nyt, ei joskus tulevaisuudessa. Onni tulee siitä, millaiseksi arkensa tekee – ja ennen kaikkea siitä, miten arkensa kokee.

Ajattelinkin näin keskellä sydäntalvea piipahtaa hetkeksi kesäiseen arkeen. Päivälleen tasan 7 kk sitten päätin yhden päivän ajan kirjata kaikki arkiset askareeni muistiin. Kun nyt palasin tuohon tekstiin, olivat  totta puhuen pienet nyanssit jo osin pyyhkiytyneet mielestäni. Ihan kuin olisi lukenut jonkun toisen tarinaa. Hassua.

Tavallinen päivä

Heräsin ja nousin katsomaan kelloa. Se näytti 8.24. Siinä samassa herätin luonnollisesti myös Mikon. Maurokin vähän lotkautti korviaan. Otin pimennysverhon auringon puolelta pois ja totesin vallitsevan säätilan luomumenetelmin: itätuuli jatkuu edelleen, joskin aavistuksen heikenneenä.

Olin varmaankin herännyt lampaiden ääniin mökin ulkopuolella. Kas, mikä dilemma: mökkipolulla kaksi pässiä pohtii, lähteäkö eri suuntaan kaverista, vaikka onkin laumaeläin ;).

Lähdin hakemaan kahvimaitoa ylhäältä, sillä meillä on jääkaappi päätalolla. Mauro jolpotti kintereilläni. Tänään on minun vuoroni hoitaa aamukahvit. Huomenna taas Mikon. Päivän ensimmäinen nousu ylös talolle. Kuuma päivä tulossa. En ole aiemmin laskenut talolle nousuja per päivä, mutta olemme todenneet jääkaapin sijainnin päätalolla edesauttavan hyötyliikuntaa. Alas tultuani nappasin kupit ja mutteripannut kesäkeittiöstä. Keitämme ja juomme joka aamu kaksi pannullista kahvia - normipäivänä siis koko päiväannos kerralla.

Mikko oli sytyttänyt sillä välin tulen mökin kamiinaan. (Se on jostain syystä hänen pestinsä joka aamu.) Latasin kahvipannut ja emalikupit maitoineen liedelle. Aamukahvihetki on päivän kiireettömin luksushetkemme. Tavalliseen tapaan höpisimme ja filosofoimme jonninjoutavia itseämme viihdyttääksemme - aamulehden puuttuessa.

Mökin ovi oli auki ja aamutuuli tasasi kamiinan lämpöä. Mauro asettui mökin rappusille aamuaurinkoon ja kuunteli meitä. Kohta olisi niin kuuma, että koira välttelisi aurinkoa.

Mistä tänään aamukahvilla puhuimme?

- suunnittelimme halkopinon sijaintia lopullisen ratkaisun vielä odottaessa tuloaan

- pohdimme paljun hankintaa sisääntuloaukolle, josta olisi avoin merinäköala (tietäen, että paljua tuskin koskaan hankittaisiin).

- filosofoimme saaristolaiselomme ja purjehtimisen välisiä eroja miettien, sopivatko nämä kaksi asiaa elämässämme vielä joskus yhteen: alkaisivatko saviset saappaat ja multa kynsien alla häiritä, jos olisi purkkari lahdella lillumassa ja pääsisimme tekemään sillä reissuja valkeissa puuvilla-asuissa...

...heh heh. Ja sen sellaista. Katsos vaan, aamutuokioon vierähti puolitoista tuntia - tavallista sekin.

Mikko ryhdistäyi ja lähti hommiin. Minä järjestin rantamökin vähäiset tavarat paikoilleen. Julkaisin illalla luonnostelemani blogipäivityksen, käväisin lukemassa ja kommentoimassa parissa blogissa. Vein maidon jääkaappiin: toinen nousu päätalolle. Kurkistin poikien kamariin. Juniori oli herännyt ja luki akkareita kuulokkeet päässään. Moikkasimme. Seniori veti vieressä syvää unta.

Mikko kantoi tyhjillä maaliämpäreillä veto-ojasta maata lahjaksi saamaani istutuslaatikkoon, "Strömsö-lådaan", joksi sitä kutsumme. Mauro totta kai auttoi ojan kaivamisessa. Itse haravoin rantapolulta lampaiden papanat niitylle; tämä on jokapäiväinen lampurin homma, jos lampaat saavat juosta ihmisten pihapiirissä. Laitoin tiskiveden kiehumaan ja otin sillä välin esille Mikon äidin viime viikolla tuomat vanhat pitsilakanat. Sovittelin niitä uudelle ruokapöydälle ja mietin eri vaihtoehtoja pöytäliinan ompelemiseksi niistä.

Tekstailin äitini kanssa hänen tänne tulemisestaan. Tiskasin eilisillalta jääneitä astioita.

Soitin seniorin rippipapille muutamasta tulevan leirin käytännön asiasta. Muistin, että tänään on edesmenneen isäni syntymäpäivä.

Juniori käveli alas aamiaista odottaen. Otin korin ja läksin hakemaan aamupalatarvikkeita jääkaapista: kolmas nousu talolle. Kurkistin kamariin, seniori nukkui edelleen. Alas tullessani poimin muutaman kissankellon näköisen kukan rinteestä kannuun ruokapöydälle. Eivät taida olla kissankelloja…

Söimme kolmistaan aamupalaa, joka on muodostunut vakioksi: ruisleipää, tuoremehua, maustamatonta jugurttia, mysliä ja hunajaa. Ihastelin kukkia ja mietin, että tänä vuonna olen poiminut niitä maljakkoon laiskemmin kuin viime vuonna. Juniori häipyi riippumattoon akkareiden ja kuulokkeiden kanssa. Makuupussi oli lentänyt ulkopuolelle, koska alkoi jo olla tosi kuuma. Ah, kesä!

Vein aamiaistarvikkeet jääkaappiin: neljäs nousu. Seuraavaksi saa luvan olla Mikon vuoro. Vilkaisin kelloa: jo yli 12. Yritin herättää senioria ja sanoin, että joutuu nyt tekemään aamiaisensa itse, koska se on jo korjattu pois. Vastausta ei kuulunut. Totesin mielessäni, että onpa kuuma päivä talsia tätä väliä. Alhaalla vaihdoin mekon alle bikinit odottamaan päivän hikisintä hetkeä.

Mikko ja Mauro saivat Strömsö-lådan täytettyä niin, että siihen mahtuu vielä muutama säkillinen kunnon multaa päälle. Siirryimme sortteeraamaan ja kantamaan viimeisiä venevajassa olevia tavaroita muualle. Jaksoin kantaa venevajan purettavan eteislattian kivibetonimassaa pari keikkaa pikkulaan johtavan polun viereen, jonne teemme pengerrystä. Mikko jaksoi muutaman legin minua enemmän.

Huomasin seniorin livahtaneen kesäkeittiöön syömään aamiaismuroja. Hmm, kello oli jo yli yksi. 

Kävin ehdottamassa juniorille, että hän tulisi kanssani uimaan, mutta ei hän lähtenyt, joten pulahdin yksikseni vilpoisaan veteen. Huomasin, että viime päivien kova tuuli oli tuonut kylmempää vettä lahdelle, mutta hyvä niin – vesi vaihtuu. Näin Mikon olevan nousemassa talolle päin, joten huusin hänelle, että tuo samalla kalakeittotarpeet jääkaapista.

Kävin pesemässä perunat meressä ja juniori auttoi sipulin ja porkkanan pilkkomisessa. Keitto oli hetkessä liedellä porisemassa. Katoimme juniorin kanssa pöydän ja pahus, huomasin, että voirasia puuttui, joten lähdin hakemaan sitä talolta: viides nousu. Talolla maanittelin senioria lounaalle, vaikka hän olikin vastikään syönyt. 

Mikko lopetteli purkuhommiaan venevajassa, kävi uimassa ja vaihtoi siistimmät vaatteet ylleen, koska he olivat poikien kanssa lähdössä mantereelle kauppaan.

Söimme ja kävimme läpi Mikon kanssa kaupasta tarvittavat ostokset. Miehet ottivat mukaan neljä jätesäkillistä sekajätettä (huh, taas päästiin eroon roskista, mietin) ja tyhjät vesikanisterit. Mauro meinasi hypätä myös veneeseen ja oli silmin nähden pettynyt, kun joutui jäämään kanssani saarelle. Komensin Mauron perääni, mutta hän ei totellut millään ja jäi venevajan kulmalle pitkäksi aikaa katsomaan lähteneiden perään.

Tiskasin tiskit ja mietin, että voisin tehdä jotain omaa juttua nyt, kun olen kerrankin yksin - harvinaista!

Huikkasin Mauron väkipakolla mukaani ja nousin talolle. Oliko tämä jo kuudes nousu vai meninkö laskuissa sekaisin? Ai että, kun on kuuma. Olisin voinut jäädä puuhaamaan uloskin, mutta ajattelin pysytellä välillä varjossa. Mauro jäi edelleen portaille katselemaan alas muun perheen perään, vaikka heidän menostaan oli jo yli puoli tuntia!

Laitoin Maurolle makuupaikan tuvan lattialle,  komensin koiran sisälle, ja hieman vastahankaisesti hän makuupaikalle asettui. Oli selvästi edelleen mieli maassa, kun ei päässyt muiden matkaan.

Otin esille tuvassa säilytyksessä olevat valokuvakehykset ja jostain kirpparilta mukaan tarttuneen kasvikirjan. Olin jo pitkään suunnitellut parin kivannäköisen sivun kehystystä. Otin kuvat keskiaukeamalta, jotten joutuisi leikkaamaan kirjaa. Tämä DIY valmistuikin nopeasti, muutamassa minuutissa. Vein kehystetyt kuvat kuistin ikkunalle odottamaan jotain mahdollista myöhempää sijoituspaikkaa.

Ainiin, muistin, että kuistin punainen seinä kaipasi korjausmaalausta ja nyt siihen olisi sopiva aika. Punamultaa oli purkinpohjallinen jäljellä navetan maalauksen jäljiltä. Maalasin huonot kohdat suht kuivalla pensselillä, niin säästyin ympäristön suojaamiselta. Sekin tuli valmiiksi muutamassa minuutissa.

Tuvassa oleva peilipiironki pisti silmääni, niinkuin monen monta kertaa aiemminkin. Lähes joka päivä sen nähdessäni mietin, mitä ihmettä tälle pitäisi tehdä? Piironki on liian iso tähän torppaan. Ja liian tumma. Otin siitä kuvan ja ajattelin jossain vaiheessa kysyä viisailta blogilukijoilta mielipidettä. (Kiitos kommenteista, joita keräsin viime syksynä!)

Mauro heräsi lyhyestä unestaan ja juoksi ulos haukkumaan kirkuvia lokkeja. Huomasin, että koira oli vähän savinen veto-ojan kaivuuprojektin jäljiltä, joten päätin lähteä uittamaan sitä. Laskeuduin alas varovasti kuokka kädessäni, sillä olemme nähneet polulla käärmeitä. Nyt, kun siinä oli ollut hiljaista jonkin aikaa, saattaisi käärme olla uskaltautunut esiin. Komensin Mauron pysymään takanani, kunnes reitti olisi selvä. Ei käärmeitä, joten jatkoimme rantaan. Mauro hyppäsi mereen ja minä tein saman perässä.

Uituamme näin venepaikalta, että rantamökin ovi oli jäänyt auki ja kaukaa katsottuna näytti ihan siltä kuin lampaat tepastelisivat mökin portailla. Ei kai ne hyvänen aika sisälle mökkiin ole menneet?! Otin mekkoni kiveltä ja pinkaisin katsomaan. Mauroonkin tuli eloa ja iloa, kun alkoi tapahtua. Mauro oli paikalla ensimmäisenä ja villiintyi nähdessään kenkäni hujan hajan maassa. Mitä ihmettä, ovatko lampaat leikkineet niillä?? Ihan järjestykseen kyllä mielestäni olin kenkäni jättänyt mökin portaille. Maurokin otti yhden suuhunsa ja hyppeli ympäriinsä. Minun ehdittyä paikalle lampaat ottivat pari askelta poispäin ja sain kurkattua sisälle. Huh, ei papanoita siellä.

Kenkä ja papanat

Hus lampaat mökin edustalta! Hain haravan ja siivosin papanat kauemmas mökin edustalta. Mietin, että kuuden lampaan kanssa voisi olla viisaampaa, etteivät ne pääse ihan asumusten viereen. No, ensi vuonna mietitään aitausasia uudestaan.

Otin mökistä mukaani pari lehteä, jotka olin lukenut jo moneen kertaan. Päätin jatkaa rauhassa "elämästä nauttimista", kun ei tarvitsisi huolehtia muista, mitä nyt kuudesta lampaasta ja koiran viihtymisestä näin kaksin minun kanssani.

Otin pienen lasillisen viinin ja veden sekoitusta (Italiasta opittu janojuoma) ja nostin jalat pöydälle. Ajatelkaa - keskellä päivää! Selasin kolme lehteä, mutta huoh, tunsin, että on liian kuuma istua suorassa auringossa. "Mennään Mauro sittenkin mökkiin lepäämään ja viilentymään", sanoin. Tällaistakaan ei ole ennen tehty keskellä päivää, mietin. Me radikaalit.

Miten tämä päivä tuntuu nyt niin pitkältä, kun on päättänyt kiinnittää huomiota kaikkiin pieniin yksityiskohtiin? Ehkä siksi, etten ole tänään tehnyt mitään sellaista isompaa urakkaa, kuten talojen maalausta tai muuta. Aikaa jää silloin lukuisiin pikkuaskareisiin ja edes takas juoksenteluun. Mietin, että on poikkeuksellista olla yksin näin pitkään, mutta se tekee hyvää.

Päästin Mauron sängylle, koska se oli puhdistunut ja ehtinyt kuivua. Avasin läppärin ja ryhdyin lukemaan blogipäivitykseeni tulleita kommentteja. Tavalliseen tapaan ilahduin, kun kommentteja oli tullut, vastailin niihin ja lukaisin muita blogeja.

Kävin päivittämässä juniorin PM-kisojen facebook-ryhmän sivuilla muille vanhemmille infoa tulevista tiimivaatteista. Olin jossain tarmon puuskassani ottanut joukkueen vaateasian hoitaakseni ja nyt vähän kaduin sitä. 

Surffailin netissä ja aloin toivoa, että Mikko ja pojat tulisivat pian. Vilkaisin kelloon, ja se oli vähän yli kuusi. En ollut viikkoihin ollut näin kauaa koneella. Nälkäkin alkoi vähän kurnia vatsassa. Soitin Mikolle ja he olivatkin jo ajelemassa takaisin päin. Kuten arvelin, he olivat käyneet syömässä matkan varrella. Uutta ruokaa ei siis tarvitsisi laittaa, joten lähdin hakemaan itseäni varten eilistä pastakastiketta jääkaapista. Siitä riittäisikin vain yhdelle, joten hyvä, että muut olivat syöneet mantereella.

Oliko tämä jo seitsemäs nousu päätalolle? Keitin pastat ja söin. Maurokin sai ruokaa.

Odottaessani perhettä kotiin päätin hakea oksasakset ja mennä suuaukon suuntaan harventamaan lepikkoa. Olen suunnitellut tähän kohtaan tonttia parempaa uima- ja auringonottopaikkaa, sillä siitä on avarampi näköala merelle ja vesi syvää ja kirkasta. Sain isoja oksia katkottua ja raahasin ne yhteen kasaan. Ranta avartui hieman, mutta osaan puista tarvittaisiin kyllä moottorisahaa. Kannoin paikalle pari tuolia ja nostelin vedestä pyöreitä kiviä ylös rannalle. Hyvää lihaskuntojumppaa. 

En tarkkaan tiedä, kuinka kauan olin puuhannut oksien ja kivien kanssa, mutta väsyin ja istahdin tuolille, jonka olin tuonut paikalle. Mauro tähysteli kaloja ja minä odottelin perheen miehiä palaavaksi. Lopulta kuulinkin moottoriveneen äänen ja he ajoivat sisään. Tulivat niin yllättäin, etten ehtinyt napata kuvaa. 

Vein Mikon tuomat ostokset ylös jääkaappiin. Kahdeksas nousu, jos laskin oikein. Tulin takaisin ja istahdimme Mikon kanssa pöydän ääreen juttelemaan. Pohdimme - jälleen kerran - venevajan kohtaloa. Katselimme vajaa ja mietimme, mitä purettavaa rakennuksessa vielä on. Ratkaisua, mitä sille tapahtuu, ei vieläkään ole, mutta johtoajatus on rakennuksen tehokas keventäminen ja kuoriminen  nähdäksemme todelliset ongelmakohdat.

Sovimme, että on aika laittaa sauna päälle, vaikka onkin kuuma. Pojat olivat lähteneet ajelemaan jonnekin veneellä. Kun he jonkin ajan päästä tulivat, huokasin, että tajusivat onneksi tulla tällä kertaa sisään hiljaisella vauhdilla, naapureita häiritsemättä.

Saunoimme ja kävimme iltauinnilla päivän jo hämärtäessä. Pojat nousivat kamariinsa ja läksin itse heidän perässään astioiden kanssa (yhdeksäs, ja toivottavasti vihoviimeinen, nousu) tehdäkseni pojille jääkaapilla iltapalaleivät. Myöhemmin alhaalta käsin komensin heitä tekstarilla hammaspesulle. Miten ne eivät vielä tähän ikäänsä mennessä ole itse sitä oppineet pitämään mielessä? Vai kuvittelenko vain? Pyysin Mikkoa vuorostaan menemään ylös viemään heidän tuomaansa tuoretta juomavettä pojille  kamariin. Tuikkasin sillä välin poltettavat roskat tuleen.

Teki jo mieli vetäytyä Mikon ja Mauron kanssa rantamökkiin. Ei mutta voi, vieläkö pitäisi mennä kerran ylös. Mikko oli tankkaamassa venettä, joten päätin hänen nakittamisensa sijaan lähteä itse yläkaivolle täyttämään kaksi ämpäriä – toisen kukille ja toisen lampaille. Kastelin kukat, ja Mikko kävi kaatamassa toisen ämpärin lampaiden juoma-astiaan. Lampaat tosin olivat jo aikaa sitten kaikonneet iltapuhteilleen metsään. Alakaivomme on kovalla käytöllä saunan vuoksi ja ylhäällä on parempi veden laatu, joten siksi tarjoilemme yläkaivon vettä lampaille. 

Katsoin kelloa: 22.10. Oliko tämä ollut tavallinen päivä Idurissa? Ei sitten sinne päinkään. Tai tavallaan kyllä. Pitäisikö kirjoittaa huomennakin kaikki ylös? Josko se olisi tuiki tavallinen päivä? Voisi vaikka pyykätä tai jotain… Ei, huomasin, että ei minulla kuitenkaan ole kahta samanlaista päivää. Ja toisaalta nautin niin siitä, että päivillä kuitenkin on jokin tietty samankaltainen rytmi. 

Illalla mökissä sytytimme kynttilät ja tartuimme hetkiseksi kirjoihimme. Kuten tavallisesti, en montaakaan sivua ehtinyt lukea, kun alkoi jo uni painaa silmää. Ai niin, valoverhot vielä ikkunoiden eteen. "Rakas, jaksaisitko nousta ja laittaa verhot?" Mikko jaksoi. Päivän kuumuus väsytti koko kropassa. Ajattelin: jes, huomen aamulla se olisin minä, joka saan loikoilla sängyllä hetkisen pidempään, sillä on Mikon talolle nousu- ja kahvinkeittovuoro. 

Tänään kesää muistellen,

Ja mitä sanoi perhe?

Ennen leivoin paljonkin, mutta viime aikoina olen harmitellut ajan riittämättömyyttä tähän puuhaan. Eilen puuhasin pitkästä aikaa kaikenlaista, mitä vain sattui mieleen juolahtamaan, ja niinpä päätin ryhtyä ensimmäistä kertaa raakakakun valmistukseen. Saaressa ei ole uunia, kun on vain tuo kesäkeittiö, joten kypsennettävät leivonnaiset eivät tule siellä kyseeseen. Kokeilu liittyy siis tavoitteeseen saada vähän isompi kylkiäisrepertuaari kahvitteluhetkiin.

Asiassa kuin asiassa inhoan pilkuntarkkojen ohjeiden noudattamista, joten päädyin tässäkin tapauksessa soveltamaan useammista netistä löytämistäni raakakakkuresepteistä omani: pohjaksi tein manteli-taateli-kaurahiutale -massan; välikerrokseen laitoin cashew-pähkinöitä, hunajaa, avocadoa ja banaania; päälikerrokseen 1/3-osan välikerroksesta lisäten siihen mustikoita, kookossokeria ja aavistuksen rahkaa. 

Kakku oli 2,5 tuntia jähmettymässä pakkasessa, ja maistui ihan sikahyvältä!

Valitettavasti kakkupala lautasella ehti hieman sulaa, koska unohdin kuvata sen heti, heh heh ;)) Pahoittelut!  

Ne, jotka syövät kypsentämätöntä ja kuumentamatonta raakaruokaa ideologisista syistä, välttävät myös maitotuotteita raaka-aineena. Itse sallin mieluusti kakun koristukseksi ja täydennykseksi nokareen kermavaahtoa. Minulle tärkeintä ovat kakun superterveelliset, puhtaat raaka-aineet ja valmistus ilman uunia. Tulen varmasti tekemään näitä jatkossakin, sillä valmistus oli yllättävän helppoa!

Sivukommentti: Arabian lautanen on jokin aika sitten 1,70 eurolla tekemäni löydös kirpparilta.

Ja mitä sanoi perhe yhdestä suusta, kun huusin heitä syömään terveyskakkua? 

- Onks meidän pakko syödä tota? (Ilmeitä on harmi kyllä mahdoton kuvailla.)

- On. 

Ja mitä sanoivat, kun olivat varovasti hivuttaneet yhden lusikallisen kakkua suuhunsa? 

- Yllättävän raikas! (tämä useaan kertaan toistettuna) 

- Todella hyvää! (ja niin edelleen) 

Kyllä äiti taas tiesi ja sai käännytettyä kaikista trendeistä tyhmän tietämättömän perheensä ajan hermolle :).

Mitä parasta sunnuntaita kaikille!

Vanha öljylamppu

Piipahdan lähikirpparilla aina silloin tällöin katselemassa tavaroita. Enemmänkin viihdykkeeksi kuin tosi etsintä päällä. Hauskinta on bongata vanhoja ja uniikkeja juttuja; harvinaisuuksia, joita voi ihailla. Yleensä sellaiset esineet ovat liian kalliita tai muutoin itselle tarpeettomia.

Mutta nyt tärppäsi! Pari viikkoa sitten näin myynnissä messinkisen öljylampun. Sellaisen hankkimisesta olemme puhuneet, koska tykkäämme käyttää lyhtyjä mieluummin kuin sähkövaloa. Eri rakennuksista on myös löytynyt öljylamppujen rikkoutuneita lasikupuja ja osia, muttei yhtään ehjää lamppua, joten tätä osastoa on ajateltu siksikin täydentää. 

Lamppu oli kaunis ja toimiva, hintaa 25 euroa ja korkeutta hyvät 40 cm. Vähän liian kallis siltä seisomalta ostettavaksi, mutta painoin valmistajan mieleeni ja googlettelin tietoja kotona useampanakin iltana. Saksalainen Kosmos-Brenner -niminen yritys on perustettu vuonna 1899. Lamppu lienee peräisin 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Vastaavia on myyty antiikki- ja huutokaupoissa 70-200 eurolla. 

Viime viikonloppuna lähdin katsomaan, onko lamppu vielä tallella myyntipaikalla. Toivoin ja melkein rukoilin, että olisi. Ja olihan se. Mitään alennusta ei ollut siihen ilmestynyt, mutta maksoin mukisematta pyydetyn hinnan. Nyt olen ihastellut sitä tässä muutaman päivän ja keksinyt jo monta hyvää seinää, mihin sen kiinnittäisin pysyvästi.  

Kaunista keskiviikkoa!

Talvinen pihapiiri

Tällä kertaa vähemmän tekstiä, enemmän kuvia. Talven harson laskeutuessa pihapiiriin ei paljon sanoja tarvita kuvailemaan sitä tunnetta, joka mieleeni laskeutuu. Kuvista voitte ehkä myös päätellä, miksi niin kovasti haikailen sen ajatuksen perään, että voisimme viettää täällä enemmän aikaa talvella. Tämä edellyttäisi lähinnä toisenlaista kulkupeliä, jota kylläkään ei ole näköpiirissä (lasikuituvene on huonoin mahdollinen vaihtoehto). Nyt juuri on kelirikko pahimmillaan. Lähinnä odottelemme, tuleeko tänä talvena lainkaan paksua jäätä päästäksemme kulkemaan jalkaisin.

Viime käynnillä kuvasin talvista navettaa, päätaloa ja niittyä. Iltapäivä oli muuttumassa hiljalleen siniseksi. 

 

Kunnon talvi tai kunnon kevät - välimuodoista en niin perusta. Mutta täällä etelässä talvet ovat nykyjään kyllä kumman epävakaisia, mikä meidänkin kulkuamme häiritsee. Onneksi pääsimme edes kerran näihin talvisiin maisemiin!

 Kiitos vielä mielettömän hyvältä tuntuvista kannustuksista, joita sain edelliseeen venevaja-postaukseen.

♥

Ja kaunista viikonloppua kaikille!

Varmoilla vesillä

Venevajassa työt etenevät. Kiitos säiden, meri on auki kulkemiselle. Ennen kuin ennätin raportoida viime viikonloppuna nähdystä, vastaanotimme viikon päätteeksi uusia kuvia. Ymmärtääkö kukaan, kuinka upealta tuntuu, kun työtaakka omilla harteilla on suuri, aika kortilla ja nyt saakin yhden osa-alueen näin helposti ja nopeasti edistymään? Tämähän on pian valmis, hyvänen aika!

Siinä se seisoo, neljän samankokoisen lautaverhoillun hirsiarkun päällä. Aiemmin arkkuja oli kaksi erikokoista, nyt symmetriset arkut kantavat rakennusta tasaisesti.

Arkut on täytetty kivillä ja vanhan savustuspönttömme purkutiilillä. Laiturikatteet vielä puuttuvat.

Sisäpuolella. Aiemmin toisella sivulla ollut veneen paikka siirrettiin symmetrisen kantavuuden vuoksi keskelle. 

Rannanpuoleista päätyseinää sisäpuolelta.

Nyt kaiken kunnian saa paikallinen yritys, Oy Bygg Ale Ab - tietotaidosta perinteisen saaristorakentamisen ja modernien ratkaisujen yhdistämisessä. Juuri sitä tässä kohtaa halusimme, kun kävi ilmi vajan alkuperäisten materiaalien todellinen kunto. Menetelmissä, materiaaleissa ja työn jäljessä, jota pääsimme viime viikonloppuna itsekin tarkastelmaan, ei ole tingitty. Materiaalivalintoihin  vaikutimme paljolti itse, mutta mihin ei vaikutettu, on käytetty jykevämpiä vaihtoehtoja kuin mitä odotimme.

Tässä tärkeimmät:

- perinteinen mustaksi maalattu saumapeltikatto

- punamultaus ja karmeissa pellavaöljymaalaus

- ikkuna-aukkojen koko sama kuin aiemmin, mutta karmit aavistuksen leveämmät

Kuvat yllä ja alla: Oy Bygg Ale Ab

Viimeistään tämän viikon työmaa- ja kuvaraporttien myötä lakkaan pidättämästä hengitystäni projektin kanssa. Odotin ja toivoin niin, että jonain päivänä oltaisiin tässä. Nyt ollaan täysin varmoilla vesillä - kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti. Vaikka tehtävää ja viimeisteltävää toki vielä on, voi sanoa, että projektissa onnistuttiin. Aikamoista.

Kaikki, jotka ovat alihankintana rakentamista ostaneet, tietävät, että pelon siemen itää juuri siinä, onko toimeksisaaja viime kädessä luotettava ja onko jälki sittenkään laadukasta. Pidimme omia standardejamme tämän rakennuksen suhteen hyvin, hyvin korkealla, joten melko varmoja olimme molemmat siitä, että jotain voi jäädä hampaan koloon. Lähtien siitä, miten arkut oli toteutettu, tuntuu ihmeelliseltä, että tänä päivänä on mahdollisuus asiakkaana saada jopa vähän yli toivomansa. On niin ilo katsoa hyvää, perusteellista työn jälkeä.

On tunne siitä, että yksi iso välietappi on saavutettu, juuri nyt. 

Hulluna on hyvä olla

Sanoihan tilan kaksi vuotta sitten myynyt kiinteistövälittäjäkin meitä hulluiksi (ja muutamat parhaimmat ystävät ovat uskaltaneet kertoa saman), joten pitää ihan yrittää elää sen mukaisesti.

Viikonlopun aikana saatiin siihen tilaisuus, kun kovin poltteli päästä saareen katsomaan työmaata ja talven tuloa, joka laskeutuu sinne niitylle aina niin kauniisti.

Päätimme siis lähteä katsomaan, josko ylitys onnistuisi vai mikä siellä on jäätilanne.

Tilanne venerannassa aiheutti, myönnettäköön, pientä empimistä.

Katsotaan laiturin päästä, miltä kauempana näyttää.

Vasemmalla on avovettä. Toiseen suuntaan on reitti jäässä.

Juostaanpa vielä katsomaan sivummalta, mikä on tilanne kapeassa salmessa.

Tjaa. Kapeikossa on muutamien metrien matkalta jäätä, loppumatka näyttäisi olevan auki.

No, yritetään, kun tänne asti tultiin. Siis, voimaharjoittelu ja vesillelasku.

- Mitä ihmettä, kielsivät pulahtamasta jääkylpyyn ja miksi nyt tämmöinen pinkeä, liian pieneksi käynyt asu piti pukea? Hulluiksi ovat tulleet. 

- Mauro tiedätkö mitä, sä oot lihonnut. Ei sovi metsästyskoiralle. Fleece-takista meinas mennä vetoketju rikki kiskoessa ja pelastusliivien alaremmi ei mene enää sun ympäri!

No, matkaan päästiin ja kapeikon jäät saatiin myös hakattua auki. 

Rantaan ei enää pääse, jään raja häämöttää lahdensuulla. 

Ei haittaa, jätetään vene kauemmas.

Tässä vaiheessa matkakertomusta on väliosat editoitu pois :) ja ollaankin jo paluumatkalla.

Pahus, kapeikko on mennyt uudestaan jäähän - toivottavasti se ei ole paksuuntunut ja päästään takaisin.

- Mikko tää ei oo enää hauskaa, no ala hakata, mä ohjaan.

Päästiin lopulta takaisin venerantaan ja autolle. 

- Totuin jo takkiin ja suoristin ryhtini. Hyvin se näyttää joustavan, tässä mitään laihdutuskuureja tarvita. 

Kotimatkan keskusteluja sävytti pohdinnat hydrokopterin hankinnasta - sitten joskus. 

Ei tässä matkassa mitään vaaraa ollut, mutta työlästä vain tuo eteneminen tällä tavalla. Vanha sananlasku sanoo: "Hulluna on hyvä olla kuin ei vain järki puutu". Pidetään se mielessä.

Ja takaisin kotona kynttilöitä polttelemassa. 

Mitä saaressa näimme, siitä lisää jonain toisena päivänä :) 

Lämmintä loppiaisiltaa,

Pärjäisinkö yksin?

Joskus purjehdusten alkuvuosina mietiskelin, että jatkaisinko harrastusta, jos Mikolle sattuisi jotain. Päätin varhain, että jos tapahtuisi jotain niin kauheaa, että menettäisin mieheni, pitäisin sitäkin kovemmin kiinni rakkaasta harrastuksesta ja elämänmuodosta. Jo ihan lastenkin takia. Siitä alkoi kova purjehdustaitojen opettelu. Veneessä täydensimme toisiamme: Mikko oli/on parempi releiden ja fysiikan lakien kanssa, samoin parempi taktikko. Minä olin tunnetusti luotettavampi navigoija ja tarkka ajaja. Trimmaamisessa kehityin mielestäni melko hyväksi siitä mistä lähdettiin liikeelle. Monet asiat, jotka Mikolta sujuivat luontaisesti paremmin, olivat minulla myös jotenkuten hallussa ja sitäkin useampi asia vähintään teoreettisesti hallussa. Tiesin, että pakon edessä pystyisin suoriutumaan oman tutun veneen hallinnasta.

Miten on asia Idurin kanssa, pärjäisinkö sen kanssa yksin? Niin pelottava kuin ajatus onkin, olen kysynyt itseltäni: Jos menettäisin Mikon, olisiko minun luovuttava Idurista? Osaisinko tehdä tilalla yksin yhtään mitään?

Pahoin pelkään, etten kykenisi ottamaan haltuun hänen rooliaan omani lisäksi. Paljon olen oppinut ja paljon olisi opittavissa, mutta mistä ihmeestä se johtuu, että tietyt asiat vain ovat miehille luontaisia ilman, että he ovat välttämättä kertaakaan sellaisia asioita itsekään tehneet?

Idurin pito yksin tulisi naiselle mahdottomaksi, tai vastavuoroisesti tarvitsisin tukun lisää rahaa, jotta voisin tilata erinäisiin asioihin ulkopuolista apua. Lihasvoimassa auttaisivat pojat, mutta tietotaidossa tulisi tenkkapoo vastaan varmasti nopeaan: en ainakaan lähtisi tunkkaamaan vajojen kurkihirsiä, vaihtamaan alushirsiä ja niin edelleen. Huussin tyhjentäisin, veneen noston trailerille opettelisin ja karitsatkin kuljettaisin saareen peräkärryllä ja lautalla poikien avustamana. Mutta siinä se tekemisen raja kai sitten tulisikin vastaan. Haluaisinko tehdä tämän kaiken yksin, on toinen kysymys.

Viihtyisinkö yksin? Helposti tulee arkipäivässä todettua, että minähän olen erakko, mutta olenko sitä todella? Olenko vain erakko, jos saan olla erakko kumppanini kanssa? Viettäisinkö kesälomaa Idurissa silloin, jos Mikkoa ei olisi ja pojat olisivat jossain muualla? Ilta toisensa jälkeen, lämmittäisinkö siellä yksikseni saunaa ja laittaisin itselleni ruokaa? Tuskin pidemmän päälle. Oleiluni ainakin vähenisi saaressa, niin paljon kuin siellä haluankin olla.

Tätä on ihan terveellistä miettiä. En ole kertaakaan mennyt yksin Iduriin ja yöpynyt siellä yksin, mutta se pitäisi tehdä. Miksi en tekisi? Eihän minulla siellä mitään hätää olisi yksin. Kertaluonteisesti ajatus kiehtoo ja voisi olla hienoa tuntea hiljaisuus, tyhjyys ja yksinäisyys.

Mutta pidemmän päälle koen, että projektimme on tässä suhteessa haavoittuvainen. Se perustuu ainakin tällä hetkellä miehen työpanokseen, vaikka kuinka olenkin apuna ja edistämässä asioita omalta osaltani. Ja se perustuu haluun tehdä ja kokea tämä yhdessä. Tätä kun miettii, nousee terve kunnioitus; onnellisuus ja kiitollisuus siitä, että meillä on tällainen yhteinen matka kuljettavana ja työstettävänä. Tämä ei ole meidän kummankaan yksilösuoritus vaan yhteinen elämänprojekti.

En tarkoita tällä pohdinnalla pelotella itseäni. Praktisissa kysymyksissä olen aina elämäni eri tilanteissa analysoinut omia rajojani, itsellisyyttäni ja rippuvuuttani muista. En pidä riippuvuutta pieninä annoksina huonona asiana tai heikkoutena, mutta asian pohtiminen saa minut toteamaan, ettei ole hyvä heittää elämässään vastuuta koskaan kokonaan kenenkään muun harteille. Olenhan myös alaikäisten lasten äiti, joten kaikissa olosuhteissa minun tehtäväni on pystyä huolehtimaan paitsi itsestäni, myös heistä - muista riippumatta.

Tulevaisuudessa kun Idurissa työt etenevät vuosi vuodelta, on varmasti minunkin syytä ottaa pieninä annoksina oppia niistä miesten töistä ja kehittää itsellisyyttäni, vaikka etenemmekin rinta rinnan. Aina on muutenkin hyvä, ettei liiaksi urauduta omiin tehtäviin. Toiselle voi sattua jotain vähemmänkin dramaattista - jotain sellaista, että on niin sanotusti pois pelistä omien tehtäviensä osalta hetkellisesti.

Elämässä monet asiat ovat pienestä kiinni. Mitään ei pidä ottaa itsestäänselvyytenä. Yhdessä olemme enemmän kuin kaksi ihmistä erikseen. Siinä on voimaa. Mihin itse voi vaikuttaa on se, ettei omin toimin päästä tätä tuhoutumaan. Ja lisäksi sopii vain tähänastisesta kiitollisena toivoa, ettei mikään itsestä riippumatonkaan tätä hajota, jotta kaikki voi jatkua niinkuin nyt.

Elämän nuoralla tanssien,