Miten on asia Idurin kanssa, pärjäisinkö sen kanssa yksin? Niin pelottava kuin ajatus onkin, olen kysynyt itseltäni: Jos menettäisin Mikon, olisiko minun luovuttava Idurista? Osaisinko tehdä tilalla yksin yhtään mitään?
Pahoin pelkään, etten kykenisi ottamaan haltuun hänen rooliaan omani lisäksi. Paljon olen oppinut ja paljon olisi opittavissa, mutta mistä ihmeestä se johtuu, että tietyt asiat vain ovat miehille luontaisia ilman, että he ovat välttämättä kertaakaan sellaisia asioita itsekään tehneet?
Idurin pito yksin tulisi naiselle mahdottomaksi, tai vastavuoroisesti tarvitsisin tukun lisää rahaa, jotta voisin tilata erinäisiin asioihin ulkopuolista apua. Lihasvoimassa auttaisivat pojat, mutta tietotaidossa tulisi tenkkapoo vastaan varmasti nopeaan: en ainakaan lähtisi tunkkaamaan vajojen kurkihirsiä, vaihtamaan alushirsiä ja niin edelleen. Huussin tyhjentäisin, veneen noston trailerille opettelisin ja karitsatkin kuljettaisin saareen peräkärryllä ja lautalla poikien avustamana. Mutta siinä se tekemisen raja kai sitten tulisikin vastaan. Haluaisinko tehdä tämän kaiken yksin, on toinen kysymys.
Viihtyisinkö yksin? Helposti tulee arkipäivässä todettua, että minähän olen erakko, mutta olenko sitä todella? Olenko vain erakko, jos saan olla erakko kumppanini kanssa? Viettäisinkö kesälomaa Idurissa silloin, jos Mikkoa ei olisi ja pojat olisivat jossain muualla? Ilta toisensa jälkeen, lämmittäisinkö siellä yksikseni saunaa ja laittaisin itselleni ruokaa? Tuskin pidemmän päälle. Oleiluni ainakin vähenisi saaressa, niin paljon kuin siellä haluankin olla.
Tätä on ihan terveellistä miettiä. En ole kertaakaan mennyt yksin Iduriin ja yöpynyt siellä yksin, mutta se pitäisi tehdä. Miksi en tekisi? Eihän minulla siellä mitään hätää olisi yksin. Kertaluonteisesti ajatus kiehtoo ja voisi olla hienoa tuntea hiljaisuus, tyhjyys ja yksinäisyys.
Mutta pidemmän päälle koen, että projektimme on tässä suhteessa haavoittuvainen. Se perustuu ainakin tällä hetkellä miehen työpanokseen, vaikka kuinka olenkin apuna ja edistämässä asioita omalta osaltani. Ja se perustuu haluun tehdä ja kokea tämä yhdessä. Tätä kun miettii, nousee terve kunnioitus; onnellisuus ja kiitollisuus siitä, että meillä on tällainen yhteinen matka kuljettavana ja työstettävänä. Tämä ei ole meidän kummankaan yksilösuoritus vaan yhteinen elämänprojekti.
En tarkoita tällä pohdinnalla pelotella itseäni. Praktisissa kysymyksissä olen aina elämäni eri tilanteissa analysoinut omia rajojani, itsellisyyttäni ja rippuvuuttani muista. En pidä riippuvuutta pieninä annoksina huonona asiana tai heikkoutena, mutta asian pohtiminen saa minut toteamaan, ettei ole hyvä heittää elämässään vastuuta koskaan kokonaan kenenkään muun harteille. Olenhan myös alaikäisten lasten äiti, joten kaikissa olosuhteissa minun tehtäväni on pystyä huolehtimaan paitsi itsestäni, myös heistä - muista riippumatta.
Tulevaisuudessa kun Idurissa työt etenevät vuosi vuodelta, on varmasti minunkin syytä ottaa pieninä annoksina oppia niistä miesten töistä ja kehittää itsellisyyttäni, vaikka etenemmekin rinta rinnan. Aina on muutenkin hyvä, ettei liiaksi urauduta omiin tehtäviin. Toiselle voi sattua jotain vähemmänkin dramaattista - jotain sellaista, että on niin sanotusti pois pelistä omien tehtäviensä osalta hetkellisesti.
Elämässä monet asiat ovat pienestä kiinni. Mitään ei pidä ottaa itsestäänselvyytenä. Yhdessä olemme enemmän kuin kaksi ihmistä erikseen. Siinä on voimaa. Mihin itse voi vaikuttaa on se, ettei omin toimin päästä tätä tuhoutumaan. Ja lisäksi sopii vain tähänastisesta kiitollisena toivoa, ettei mikään itsestä riippumatonkaan tätä hajota, jotta kaikki voi jatkua niinkuin nyt.
Elämän nuoralla tanssien,
Pohdintaa, jota jokaisen pitäisi silloin tällöin harrastaa!
VastaaPoistaJa kiitollisuutta siitä, että on joku, jolla on samat intohimon kohteet, joku jonka kanssa jakaa harrastukset - ja joku, joka antaa erakoiden välillä erakoitua;)
Minä en vaan ainakaan itselleni mitään voi, että välillä pysähdyn tällaisia miettimään. Mutta kyllä olen tosi tosi kiitollinen siitä, että saan jakaa tällaiset suuret, tärkeät asiat.
PoistaSamaa mieltä olen. Ja voisi sen kääntää toisinpäin, pärjääkö mies ilman minua, talon, lasten ja kaiken muun kanssa? Varmaan pärjäisi, mutta heikommin kuin toisen huoltajan kanssa. Pyykinpesun joutuisi opetella ihan alusta :) Ja minä taas joutuisin todennäköisesti opettelemana niin monta asiaa talon kanssa yksin jäädessä, että pois olisi lähdettävä. En osaa käynnistää traktoria, saati sitten aurata sillä teitä, lihasvoima loppuisi heti alkuunsa, polttopuita ei ehtisi tehdä kukaan jne.
VastaaPoistaIhan totta, voi kääntää toisinpäin. Samassa veneessä ollaan :)
PoistaEhkä tärkeintä olisikin yksinjäämisen edessä ensin rauhassa pohtia, mistä itse saa iloa ja voimaa, mitä haluaa tuttuna säilyttää lapsille, mitä uusia omia unelmia kohti haluaa lähteä. Voi olla että se onkin juuri Idur. Oltuani kauan ennen tätä elämää yksin lasten kanssa, hoitaen isoa taloa, vaativaa työtä, huomasin alun pelkojen ja tuskan hälvettyä että uusia ajatuksia ja unelmia alkoi itää, ilo myös omasta vahvuudesta ja pärjäämisen, oppimisen kokemuksista. Kyllä me naiset vaan aika moneen pystymme, ja apuakin saa. Älä murehdi liikaa, Pilvi! Elämä kantaa.
VastaaPoistaUskon kyllä, että elämä kantaa. Enkä murehdi ennakkoon, tapahtumatonta - pohdin vain, sille en mitään voi. Uskon myös, että tiukan paikan tullen sitä löytyisi uskomattomia voimavaroja ja kykyjä, mutta toivon silti, etten joudu kyseiseen tilanteeseen. Monen olen nähnyt selviävän ihan mahdottomasta! Kaikille yksinhuoltajille nostan hattua korkealle.
PoistaTutun oloisia pohdintoja. Minäkin olen mielessäni järkeillyt, että kaiken varalta pitäisi tutustua talon teknisiin laitteisiin paremmin. Ja reippaasti vaan hoitaa noita ikäviä ulkotöitä, edes seuralaisena ;). Isojen asioiden äärellä, suurissa taloudellisissa ratkaisuissa tuollaiset pärjäämisen pohdinnat nostavat helposti päätään. Kaikkea kun ei voi vakuuttaa. Toivotaan onnea ja elämän kantavuutta tulevaisuudessakin. Ja nautitaan tästä hetkestä, kun saamme yhdessä puolison kanssa elää ja toteuttaa unelmiamme :).
VastaaPoistaSe on juuri niin, tulevaisuuttaan ei voi loppujen lopuksi vakuuttaa. Siksi on hyvä näitä pohtia ja säilyttää realismi siitäkin, että missä nyt pääsee helpommalla, ei tulisi itsestäänselvyys, vaan osaisi arvostaa.
PoistaEn lukenut tekstiä loppuun, sillä jo alkumetreillä tiesin mitä tulen jokatapauksessa kommentoimaan. :) ja kyllä, mikäli asiat eivät ole taloudellista asioista kiinni (niihinkin voi saada aikaan järjestelyn jos on valmis ja rohkea jakamaan omansa jonkun vieraan kanssa) niin kyllä sinä pärjäät kaikissa asioissa ihan samalla tavalla kuin miehesi. Siis jos haluat! En ole koskaan ymmärtänyt tätä jaottelua siihen että nainen ei johonkin pystyisi. Fysiikan rajat tulevat toki ehkä nopeammin vastaan, mutta niin ne tulevat tavis miehilläkin. Siksi on nykyään koneita ;) tämä asenne minulla on ollut pienestä tytöstä asti, en ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä jotka ripustanut unelmansa riippuvaiseksi jonkun toisen työhön tai rahaan. Kaikki lähti kai liikkeelle siitä, kun naapurinrouva yksin hiljalleen rakensi oman talonsa. Silloin pienenä sitä katsoessa totesin, että kyllä naiset pärjäävät siinä kuin miehetkin, jos vain haluavat!
VastaaPoistaToisaalta itse olen aina ajatellut, tai no, oppinut tämän viimevuosina, että etukäteen ei voi tietää mitä haluaa sellaisella hetkellä. Voi olla että syntyy uusi oma unelma, jota haluaa lähteä toteuttamaan.
Toki tämä on ihmisen perisynti, tämä kerran saavutetun säilyttäminen. Mutta asiat asettuvat mittasuhteisiin nopeasti, jos jotain kamalaa tapahtuu!
Nauti nyt, murehdi myöhemmin! :) vaikka pidän todella hienona tätä pohdintaa, varsinkin jos se siirtyy myös konkreettisina kunnianosoituksina suoraan miehelle. :) mutta uskon että sulla on se vähän paremmin hyppysissä kuin minulla. ;)
Nyt luen postauksen loppuun.
En myöskään ajattele, että selviytyminen olisi mies-nais -kysymys. Oikeastaan pohdin sitä, että kun asia on ollut yhteinen alusta asti, projekti on varsin iso ja kun vielä lisää siihen, että tunnepuolella se on niin yhteinen juttu, että jos jotain tapahtuisi, olisinko kykenevä pitämään Iduria yksin ja haluaisinko edes. Tämänhetkisen työmäärän edessä olen sitä mieltä, etten kykenisi. Haluaisinko - en tiedä, en ole varma. Mutta näihin kysymyksiin ei onneksi tarvitse löytyäkään nyt vastausta ja toivottavasti ei koskaan.
PoistaKyllä, nautin nyt - se olikin oikeastaan tämän postauksen tarkoitus eli message itselleni!
Mulla on nyt Pilvi kommentointitaidot hiuskarvan varassa. Ne tuntosarvet, jo tovin.
VastaaPoistaMutta se kryptisyydestä ja itse aiheeseen :) Todella hienoa pohdintaa, moni itsellekin tuttuja. Useasti on tullut kiiteltyä sitä, että ollaan alusta lähtien tehty molemmat kaikkea. Minäkin jääräpää opetellut miesten hommat ja työkalut :) Se on myöhemmin tosi paikkojen tullen ollut myös aitoon tarpeeseen, koska emme ole suostuneet ottamaan ulkopuolista apua (ai miten niin outoja erakoita ;). Miestä en peloista huolimatta ole menettänyt (kop kop), mutta moneen kertaan tuli mietittyä sitäkin jäisinkö tänne yksin. Kiitos kaiken kokemuksen, se olisi kyllä ollut mahdollista.
Missähän se mun pointti nyt on? Höh. Siinä, että peukkua kaikkien hommien kokeiluun :) Sillä varauksella, että tee ihmeessä vain sitä mikä tuntuu mukavalta.
Yks juttu vielä: <3
Kiitos Taru, ajattelinkin, että olet ihan varmasti pohtinut tämänsuuntaisia ja useasti. Ja olen huomannut, miten olet puskenut ns. miesten hommia kuin mummo lumessa! Sitä asennetta itsekin haluan ylläpitää - ei hampaat irvessä vaan ihan vapaaehtoisesti ja kiinnostuksesta. Ja vakuuttaakseni itselleni, että selviydyn siitä, mihin olen mukaan lähtenyt, myös itse enkä vain toisen nojaan tuudittautuen. Yhdessä eteenpäin!
PoistaHyviä mietteitä. Ajattelen niitä kotirintaman naisia, jotka jäivät hoitamaan pientiloja alkeellisissa oloissa, kun miehet ja hevosetkin oli viety sotaan. On suomalaisessa naisessa tsemppiä. Mutta totta tuo, mitä sanoit urautumisesta. Meidän taloyhtiössä on selvästi sinun ja minun työt, vaikka eivät ehkä jakaudukaan joka kohdassa ihan perinteisesti. Voisi vähän opetella niitä toisenkin hommia, kaiken varalta. Nyrjähtää nilkka, vaikka.
VastaaPoistaHyvä myös huomata ja sanoakin toiselle, että ilman häntä elämä voisi olla ankeampaa.
Niin ja se yksin Iduriin meno: mene! Pidä retriittiä vaikka, pari hiljaisuuden päivää vain omassa seurassa. Se on ihmiselle hyväksi, jos yhtään kestää omaa seuraansa.
VastaaPoistaArvaa kuinka paljon olen miettinyt samoja tilanteita ja isoäidilläni oli juuri sellainen aivan kaamea tilanne ja tulevaisuus edessä… eivät ole niin kovin kaukaisia juttuja.
PoistaMeillä ihan sama, välttämättä urautuminen ei ole sitä mies-nais -juttua vaan enemmänkin sinun ja minun -tyylillä. Siitä olisi hyvä oppia edes vähän poispäin, askare kerrallaan. Siinä voisi olla hyvä uudenvuoden lupaus, että opettelee jotain ns. toisen töistä.
Menen taatusti jossain vaiheessa (koiran kanssa :) ) yksin yön yli vuorokaudeksi tai pariksi Iduriin, kaipaisinkin sitä. Päivän olen ollut ja nauttinut yksinolosta. Asioita havaitsee silloin ihan eri tavalla.
Upeista, yllättävääkin pohiskelua...minäkin vasta nyt yli viiskymppisenä olen oppinut olemaan yksin ja jopa hetkittäin nauttimaan siitä. Asiat ovat niin pienestä kiinni ja tilanteet muuttuvat nopiasti. Kauniisti kirjotat miehestäsi :)
VastaaPoistaKiitos Lovviisa kommentistasi. Kuten tässä muutkin ovat todenneet, suuret elämäntilanteet ja siirrot pakottavat kai pitämään nämä asiat ja realismin mielessä. Siinä vaiheessa kun lapset lentävät pesästä on viimeistään hyvä opetella olemaan yksinkin nykyistä enemmän. Minulla ei ole mitään sitä ajatusta vastaan, vaikka olenkin kai luontaisesti mieluummin erakko kahdestaan :)
PoistaOlen miettinyt ihan samoja asioita, kun Airisranta hankittiin ja tehtiin suuria elämänmuutoksia. Haluaisinko enää olla täällä yksin, jos toiselle jotain sattuisi? Osaisinko? Hm, ehkä, mutta haluaisinko? Useimmiten tulen siihen lopputulokseen, että tämä paikka = meidän elämämme, ja yksin jäädessäni minulle on olemassa ehkä jokin toisenlaisen ratkaisu. En tiedä, vaikea asia kaiken kaikkiaan, joten ymmärrän hyvin pohdiskeluasi.
VastaaPoistaVälillä huomaan ajattelevani, että pitäisi opetella maalämmöt sun muut nippelit ja nappelit, mutta sitten huomaan unohtaneeni koko miettimisen. Nyt, kun otit asian esiin, voin tyytyväisenä todeta, etten näköjään liikoja sittenkään murehdi. Siitä minulle on kyllä elämäni aikana huomautettu aika monta kertaa. Ehkä Airisranta on opettanut sen, että päivä kerrallaan mennään eteen päin, ja se mitä on tullakseen järjestyy sitten aikanaan. Uskoisin, että näin on myös sinun kohdallasi.
Kiitos Päivi. Sekin on kyllä totta, että ei näitä kannata liikaa jäädä märehtimään. Se mitä tulee eteen, otetaan ja sitten katsotaan reitti eteenpäin. Ja sillä oletuksella mennään, että mitään tienhaaraa ei edes tule.
PoistaMinulla on kyllä ihan sama tunne kuin sinulla tämän suuren hankkeen kanssa: luulen, että yksin minulla olisi ehkä jokin toinen tie odottamassa mieluummin. Ristiriitaista, joten onneksi ei tarvitse tätä oikeasti pohtia.
Näitä on hyvä pysähtyä aina välillä pohdiskelemaan, harrastan tuota itsekin. Tietynlainen itsenäisyys ja tietoisuus siitä, että pärjää monissa asioissa itsekseen nostaa itseluottamusta. Samalla toisen arvostus kohoaa. Olen monesti matkustaessani tuntemattomissa uusissa ja pelottavissakin paikoissa ollut iloinen huomatessani, että selviän tilanteista yksin ja jopa nautin niistä. Sinulle saattaisi käydä samalla tavalla Idurin kanssa. Teillä on yhteinen polku kuljettavana miehesi, perheesi ja Idurin kanssa, joten nauttikaa siitä ja uskotaan, että elämä menee kuten sen on tarkoitus mennä.
VastaaPoistaSamaa mieltä: itseluottamus ja toisen arvostus kulkevat käsi kädessä, hyvin sanottu. Matkat ovat tästä tosiaan hyvä esimerkki, kyllä sitä selviytyy sellaisestakin, mihin ei haluaisi joutua tai ennakolta ei edes uskoisi pärjäävänsä.
PoistaUskonkin, että kaikki menee hyvin ja niinkuin on tarkoitus. Oikeastaan tämäkin pohdinta vain lisää varmuutta siitä!
Hyviä pohdintoja. Jos ajattelen omalle kohdalle tuota, niin ison vanhan talon ja pihan kanssa pärjäisin, jep, mutta haluaisinko yksin... Siinäpä se, kaksin aina kaunihimpi :) Mutta ehkäpä elämä opettaa tosi paikan tullessa?
VastaaPoistaNiinpä, lyhyesti ja ytimekkäästi sanottu. Kyllähän ihminen pakon edessä sopeutuu varmasti vaikka mihin, mutta unelmoin kyllä siitä että vanhoilla päivillämme saamme yhdessä ihailla ja muistella nuoruuden uurastuksiamme :))
PoistaEirtyisen mielenkiintosta pohdintaa. Luin blogin, enkä siihen heti voinut kommentoida mitään, niin paljon se herätti ajatuksia. Mietin asiaa kohdallani ja pohdin, haluaisinko edes siinä tilanteessa selviytyä kaikesta siitä, mitä ollaan yhdessä tehty. Yhteiselo on kuitenkin kestänyt jo yli 26 vuotta.
VastaaPoistaTiedän, että selviäisin. Siihen minut on kasvatettu. Meillä ei ollut perheessä poikia, niin kaikki ns miestenkin työt piti opetella, halusi tai ei. Ja oppihan ne. Ei tämä elämä kuitenkaan mitään avaruustiedettä ole. Kyse on vain halusta ja tahtotilasta. Jos toinen poistuisi rinnalta, niin iso pala minustakin poistuu. Voisin kuvitella, että siinä vaiheessa elämä olisi laitettava uuteen moodiin.
Jos jotain olen tähän mennessä menetyksistä oppinut, on se, että muistot säilyvät mielessä ja sydämessä, ei irtaimessa ja omaisuudessa.
Olen ehdottomasti samaa mieltä kansasi siitä, että yhteistä elämää ja olemista kannattaa vaalia, hoitaa ja kasvattaa. Se on sitä arvokkainta.
Meidän yhteiselo on kestänyt alle 20 vuotta ja toivottavasti on vielä matkaa edessä paljon yli sen mitä on takana :). Sanot niin kauniisti ja osuvasti: "jos toinen poistuisi rinnalta, niin iso pala minustakin poistuu". Juuri näin tunnen minäkin, mutten osannut ilmaista tätä ajatusta noin hienosti!
PoistaViisaita mietteitä. Elämä voi tuoda niin monia asioita eteen.
VastaaPoistaKiitos Sussi. Niinpä, sitä ei voi itse itselleen käsikirjoittaa valmiiksi!
PoistaJoskus on ihan hyvä pysähtyä miettimään suuria ja vaikeitakin asioita, eikä se tarkoita sitä, että pelkäisi vaan pahinta, eikä osaisi nauttia tästä hetkestä. Tällainen pohdiskelu auttaa ainakin itseäni laittamaan asioita oikeisiin mittasuhteisiin ja herättää huomaamaan kaikki ne tärkeät ja hyvät asiat tämänhetkisessä elämässäni.
VastaaPoistaVoin kai tässä samalla tunnustaa, että olen jo aloittanut työstämään kuopukseni mahdollisesti vielä tänä vuonna tapahtuvaa kotoa poismuuttoa, ettei "tyhjän pesän syndrooma" pääsisi yllättämään. Minkäs sitä pohdiskelevalle luonteenlaadulleen voi? ;)
Jatketaan kiitollisina ja tyytyväisinä miestemme rinnalla kohti tulevaa "erakoina kahdestaan" elämää ♥
Juuri näin, hyvä slogan: erakkona kahdestaan! :)). Vaikka kyllä pieninä annoksina tykkään yksinolostakin ja niin kauan kun lapset asuvat kotona, yksinoloon saa oikein hakemalla hakea mahdollisuuksia. Lasten poismuuttoa on varmasti hyvä työstää etukäteen, se on sinulta fiksu veto. Eiväthän lapsetkaan halua, että äiti jää nyyhkyttämään perään. Vaikka pala voi siinä yhteydessä noustakin kurkkuun. Toivon, että itse siinä vaiheessa kaihoisista tunteistani riippumatta vilkuttelen heille iloisesti ja innoissani, jotta heille tulee myös usko siihen, että luotan heihin.
PoistaMeillä elämän tärkeimmät rakentuvat myös yhteiseen: lapset, koti, veneily, mökkeily ym... Yhdessä puuhailtuna, rakkaudella tehtynä. Veneily jäisi ensimmäisenä pois, mikäli mieheni ei olisi kuvioissa mukana...myös mökkeily saattaisi olla uhan alla. Saareen kun on pieni venematka sinnekin. Vanha talo kotina saattaisi olla ihan tarpeeksi iso haaste yksin hoidettuna...
VastaaPoistaYhdessäolossa on kyllä huimaa voimaa - sen turvin toivottavasti mennään tästäkin eteenpäin♥
Kummallakin on omat roolinsa ja vastuunsa yhteisissä projekteissa - puolin ja toisin tukeudutaan toisiinsa ja se on hienoa. Jos yhteiseloa ei olisi, pitäisi elämänmuotokin skaalata sen mukaan, mihin yksinään pystyisi. Mutta samat sanat täällä - toivottavasti tämä kaikki saa jäädä pelkäksi spekulaatioksi!
PoistaKurkkua kuristi lukiessa. Kyllä meilläkin niin paljon on miehen varassa. Varsinkin remonttiasioissa. Liikaakin. Toisaalta mies on kausiluonteiseti matkustellut paljon, tämän kodin aikana vähemmän. Olen kuitenkin täälläkin ollut välillä se ainoa aikuinen. Kantanut puita, sytyttänyt uuneja tai delegoinut sytytyshommia lapsille, laittanut ruokaa lapsille, varmistanut, että kanit saavat ruokaa, kuulustellut läksyjä, silittänyt ja sylittänyt lapsia. Aina kun mies on poissa, multa lähtee kiloja, kun en ehdi laiskotella.
VastaaPoistaRemontissa on niin kätevää, kun on kaksi käsiparia, niissä kevyemmissäkin hommissa. Ja meillä mies on jotenkin niin mies, että tietyt asiat vaan ovat miehen remppahommia. Se ei ole oikein, mutta meillä ajautuu niin.
On kyllä tosi tärkeää miettiä, mitä jos... Molempien.
Juuri näin - tämä pohdinta koskee molempia osapuolia. Tuossa on valtava määrä asioita, joista kirjoitat - jotka kannat harteillasi. Ihan samantyyppinen pitkä lista olisi minulla, jos lähtisin kaiken sen vastuun ylös kirjaamaan, mikä välillä painaa vain omilla harteilla. Niidenkin suhteen onneksi voin olla turvallisin mielin, että jos minua ei olisi, tiedän, että ainakin lapset tulisivat turvallisesti hoidettua ja saatettua täysitsenäiseen elämäänsä. Voih, ei kyllä mikään miellyttävä pohdiskeluaihe kumpaankaan suuntaan!
PoistaMinäkin olen välillä pohtinut samaa ihan vain kesäkotimme suhteen. Ja opetellut joitakin juttuja, jotka ovat perinteisesti olleet mieheni hommia. Lisääkin pitäisi tehdä ja opetella, koska saan selvästi myös hyvän fiiliksen itselleni, kun tartun niihin perinteisiin miesten hommiin. Eikä se tosiaan ole osaamisesta kiinni...
VastaaPoistaMukavaa loppiaista!
Aivan varmasti on paljon sellaista, mikä on vain urautunut itselle tai toiselle, mutta ei ole ns. osaamisesta kiinni. Oot ollut reipas tarttuessasi näihin toisen juttuihin! Sitten on niitäkin hommia, jotka vaan toinen osaa paremmin… ainakin meillä :). Vai olenko vain ennakkoluuloinen ja pitäisi rohkeammin tarttua hommaan kuin hommaan?
PoistaNo ihan kaikkeen en jaksa minäkään tarttua... Likakaivohommat ja talon alle ryömimisen jätän suosiolla miehelle!
PoistaViisasta pohdintaa ja hyvin luonnollista näissä tilanteissa. Ihmisellä on sisäänrakennettu itsesuojeluvaisto ja näin se juuri menee ajatuksen juoksu, kun yhdessä isoon unelmaan ja projektiin lähdetään. Kaikkea ei voi oppia, sitä fyysisyyttä varsinkaan;) Mutta mukana tehden me varmaan opitaan paljon, koko ajan, ajattelen;) Ja lopulta me naiset pärjätään uskomattomissa paikoissa. Ja sanotaanhan, ettei se taito ratkaise, vaan tahto!
VastaaPoistaSitä mitä sitten haluaa, on varmaan asia, jota ei varmaan kukaan pysty sanomaan, luulen näin. Mutta se sydän, se näyttää aina tietä eteenpäin;)
Näin juuri - sydän näyttää tien, niin nyt kuin tulevaisuudessakin, mitä se ikinä tuo tullessaan! Viisaasti sanottu.
PoistaSamaa pohdintaa aika ajoin täälläkin. Oikeasti takuuvarma yöunien kadottaja itselle. En tosiaan tietäisi, jos tuo pahin pelko toteutuisi ja jäisin tähän yksin. Enkä oikeastaan edes halua ajatella koko asiaa, niin hirveältä se tuntuu. Puuh, tuskanhikeä pukkaa.
VastaaPoistaAuts, yön pimeinä tunteina ei pidä tällaisia ainakan ajatella - eikä muutenkaan liikaa!!
PoistaMinäkin olen joskus pohtinut samaa. Voi olla, etten pystyisi täällä ilman miestäni asumaan, tai vaikka pystyisin, ehkä en enää haluaisi. Sinänsä olen kyllä pyrkinyt ottamaan haltuun ns. miehisiä töitä, koska yritämme muutenkin pitää työnjaon sellaisena, että kumpikin tekee sitä mihin parhaiten soveltuu ja mistä tykkää. Meillä ne eivät tosiaankaan mene aina perinteisten sukupuoliroolien mukaan, mutta toisaalta sitä taas joskus yllättyy, miten itse onkin aina se, joka kokkaa ja miksi miestä kiinnostaa enemmän heilua moottorisahan kanssa pihamaalla :)
VastaaPoistaAivan sama juttu meillä ja samat tunteet minulla. Kohtalotoveri :)
PoistaUskotko kuinka harva oikeasti miettii koskaan sitä "entä jos..."-tilannetta! Kavereiden kanssa on joskus puhuttu, yksi ei osaisi edes laittaa autoon tuulilasinpesunestettä, öljyn mittaamisesta puhumattakaan. Toinen sanoi, ettei omista edes pankkitunnuksia kun puoliso hoitaa kaiken. Yks miespuolinen ei ole ikinä eläissään käyttänyt pesukonetta. Eikä imuria. Uunin/hellan kanssa menis pasmat aivan sekaisin.
VastaaPoistaEli kaikki me ei vissiin ollakaan ihan tekevää sorttia? En tiedä missä menis omat rajat, ei ole tullut tilaisuutta koskaan testata kun kaikki on täytynyt periaatteessa hoitaa pitkälti itse. Nyt ei voi enää edes soittaa PellePelotonta hätiin. Että kai se ens kesänä on mietittävä, että mites se kompura ja naulapyssy oikein toimivatkaan.... :) nimin *yrittänyttä ei laiteta* (kumma sanonta, muuten)
Sinä olet kyllä semmoinen tehopakkaus, että nostan niin hattua yritteliäisyydellesi ja ahkeruudellesi. Vaikka itsekin olen kallellaan sinne aikaansaapaan sorttiin, niin välillä tuntuu, että teikäläinen menee vielä lujempaa eteenpäin.
PoistaSitä on ihmisessä uskomattomia voimavaroja, osalle on täysin luontevaa käyttää sitä, joillekin vaan tekeminen on luontaisesti pakkopullaa.
Kannattaa ehdottomasti kokeilla joskus kesäkodissa yksin oloa. Olen viettänyt viikon Pellingin saaristossa soutuveneen varassa. Kun mies lähti moottoriveneellä, tuli orpo olo mutta pärjäsin. Syrjäisessä metsämökissäkin olen viettänyt aikaa yksin ilman autoa. Teräviä tarkkailuja luonnosta (aistit terästyy yksin), syvällistä mietiskelyä hiljaisuudessa ja tervettä itsetutkistelua. Antaa paljon itseluottamusta ja itsensä voittamisen tunne on huikea! Ja voi sitä jälleen näkemisen onnea kun mies tuli lämmittämääni saunaan tuon yksinolon jälkeen. Rakkaus syvenee ja selviytymistaito kehittyy ;)
VastaaPoistaOlet varmasti oikeassa! Ja aion kyllä tämän retriitin joskus tehdäkin. Tosin sillä erotuksella että heitän ukon maihin ja karautan itse sillä veneellä takaisin :). Olo olisi turvallisempi, että olisin saaressa sen kulkuvälineen kanssa.
PoistaHyvää pohdintaa. Ehkä on ihan hyvä olla asiat johonkin saakka läpi käytynyt päässä, koska niinkuin tiedetään, mitä vaan voi tapahtua. Ja jotenkin uskon, että kun tiedostaa sen, että elämä on muuttuvaista ja kaikki saatu voi kadota, sitä arvostaa enemmän. Tietysti toivomme, ettei mitään käy ja elämä projekteineen jatkuu onnellisena <3
VastaaPoistaKiitos Laura kommentistasi. Jostain kumman syystä mulla on sellainen (taika)usko, että kun vähän näine ajatuksineen varautuu, mitään juuri silloin ei tapahdukaan! :)
Poista