maanantai 20. lokakuuta 2014

Sopimaton senkki

Viikonloppuun osuivat sekä syksyn parhaat että pahimmat säät: lauantaina pelkkää aurinkoa ja sunnuntaina kaameaa kaatosadetta. Meillä ei ollut työn alla onneksi sen enempää mitään sääaltista ja muutenkin puuhailtiin enemmän fiiliksen mukaan. Aloitin kuistin sisäoven maalauksen (mutta unohdin ottaa siitä kuvia), tunnelmoitiin, pelailtiin poikien kanssa ja oltiin vaan. Se tekee kyllä hyvää.

Mauroa muistettiin onnitella: se täytti lauantaina 6 vuotta! Muuten Mauron synttäreitä ei juuri vietetty. Sehän sai olla lempipuuhissaan, eli juosta eessuntaassun koko viikonlopun ja päästä lämpöiseen mökkiin illan tullen nukkumaan. Eli ihan täydellinen syntymäpäivä Maurolle.

Yksi poseerauskuva oli otettava


- No okei, otetaan vielä toinenkin emännän kanssa, kun se ei ikinä pääse itse esille blogissaan.


Joko pöytä olisi patinoitunut ulkona riittävästi? Kyllä, se pitää siirtää suojaan, mutta kas, nyt ei jaksettu.


Mikko savusti lohta


Poikien vene vedettiin ylös ja he tekivät haavan rungoista sille pressutelineen.


Sisällä nautin tunnelmasta





Aamulla, kun nousin, sytytin taas heti kynttilät. Se on ihana hetki.


Ja kun keittelin aamukahvia, kukas se valtasikaan heti paikkani ja loihti kasvoilleen raukean ilmeen!? 


Pojat alkoivat aamulla jupista, että tarvitsevat uudet sängyt. Jos joku muistaa, että he aloittivat päätalon kamarissa nukkumisen hetekoilla, niin ne vaihtuivat jo jossain vaiheessa kesää näihin talonpoikaissänkyihin. No, nyt nekään eivät kuulemma enää kelpaa, vaan ovat heidän mukaansa liian lyhyet. Kumpikaan ei mielestäni ole kasvanut vielä yli kaksimetriseksi… Eikö ulkonäkö muka merkkaa mitään vai onko se juuri se ongelma? Taidan ratkoa asiaa vasta ensi keväänä.


Toiseen probleemiin kaipaisin sen sijaan kipeästi vinkkejä teiltä lukijoilta: mitä ihmettä teen tälle senkille?  


Pelkään, että senkki ei tule koskaan löytämään pääatalosta paikkaansa. Minne muuallekaan se sopisi? Nyt se on tuvassa rojun keskellä, mutta mittasuhteiltaan sinne sopimaton. Ehkä tyyliltäänkin sopimaton? Se on ihan liian iso ja tumma, se imee kaiken tilan ympäriltään. Pitäisikö se maalata, polttaa tai myydä? Jälkimmäinen olisi kamala työ eikä tulisi välttämättä myyntihinnalla katetuksi, mutta sanokaa rehellisesti mielipiteenne. Nyt olen pohtinut asiaa omin voimin jo kaksi vuotta tuloksetta. Fasettihiottu peili siinä on tosi kaunis.


Eipä muuta tällä kertaa. Toivottavasti viikkonne on alkanut kivasti,


perjantai 17. lokakuuta 2014

Heavy duty

Olen halunnut käpertyä omiin oloihini viime viikot ja huomaan jopa vähän vältelleeni tänne kirjoittamista. Kaikenlaista syksyn mukanaan tuomaa ankeutta on vähän ilmassa ja haasteita työrintamalla. Välillä asiat tuntuvat ylitsepääsemättömiltä.

Mutta, en ole luonteeltani pessimismiin taipuvainen, tai ainakaan luovuttaja, joten tiedän kyllä tämän menevän ohi. Tavallaan on hyvä, että samaan syssyyn osui myös lampaiden päivien päätös. Huoh,  kurjuuden maksimointia.


Niin. Viime viikonloppuna Idurin yllä leijui taas raskas tunnelma. Lähdin Mikon mukaan avuksi, koska en ole oikein koskaan arvostanut ajatusta "poissa silmistä, poissa mielestä".  Ajattelin, että kohdattava tämä teurastushetki on, jotta sitten taas "muistaisin" entistä paremmin, millä tavalla se liharuoka lautaselle päätyy.

Näin jälkikäteen analysoituna otin kaksipäiväisen operaation mielestäni niin hyvin kuin mahdollista. Kivaa se ei ollut - totta puhuen oli kova paikka. Ja huomaan kyllä, miten kova paikka tämä Mikollekin on. Hän oli myös aidosti huolissaan, miten kestän asian, kun on nähnyt viime vuotisen prosessini. Sain kiitosta, että olin mukana ja tukena, joten en kadu. Ei tämä mitään pelkkää miesten hommaa mielestäni ole, joten päätin jopa opetella lihan paloittelua ja olin Mikolla opissa. Tämmöinen raakalainen täällä siis kirjoittelee! Mutta raakalainen on ollut taas myös tunteidensa kourissa ja viisi päivää meni ennen kuin saatoin asiasta tänne mitään kirjoittaa.


Tämän kauden lampaista muistuttaa riipaisevalla tavalla enää tyhjä laidun ja avoin portti. Niiden olemassaoloon ehtii niin tottua tämän 5-6 kuukauden aikana ja kiintymistä en voi näköjään estää.



Mietin sitäkin, että meillä lihoiksi laittamisen tekee erityisen vaikeaksi se, että joudumme aina kertaheitolla luopumaan koko laumasta. Väitän, että useita satoja omistava lampuri ei joudu käymään samanlaisia tunnontuskia, jos teurastukseen menee kerralla vain pieni osa lampaista (joihin ei ehkä myöskään ole yksilökohtaista suhdetta) ja loppu lauma jää jäljelle. Me menetämme aina kaiken ja vieläpä yksilöityneet ja personoituneet eläimet. Tämän tajutessani annan myös omille tunteilleni enemmän oikeutta. Turha on edes yrittää, ettei tulevinakaan vuosina tuntuisi missään. Ei tähän voi paatua.

On siis hyväksyttävä tunteet otsa kirkaana, jos haluaa lihaa itse tuottaa. Ei voi mitään.


Paradoksaalisesti ikävöin lampaitamme. Odotan alkavaa viikonloppua. Nyt paistaa aurinko.


sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Kasvikuvat seinälle

Kiitos ihanista kommenteista, joita olette jättäneet edelliseen arvontapostaukseeni! 


Vein Englannin tuliaiset, kasvilitografiat, kehystykseen Turkuun. Tiedän siellä yhden hyvän ja edullisen kehystämön (lue: edullisemman kuin pääkaupungissa). Eilen hain valmiit taulut ja tänään pääsin ripustelemaan niitä aiotulle paikalle, kuistin punamullatulle seinälle, joka on kaistale talon vanhaa pontattua ulkoseinää.

Tuon vihertävän oven olen ripustanut seinälle peittämään sähköjohtoa, joka tulee kuistille hassusta paikasta keskeltä seinää. Oveenkin voisi ripustaa jotain, niin se ei näyttäisi niin orvolta.



Tauluista tuli hyvät; valitsin hopeanhohtoisen kehyksen, paspiksen ja mattalasin. 




Lampailla alkavat kohta loppua syötävät. Ruoho on vielä vihreää, mutta lehdet tippuilevat jo puista. Olen viime aikoina syöttänyt niille kuivatettuja leivänkannikoita ja tänään katkoin syreenin oksia - ne säilyttävät viimeisimpinä lehtensä vihreänä. Taitaa olla kohta lähtö lähellä, lampailla siis. Pitäisi saada vain Mikko kotiin pitkältä reissultaan toiselta mantereelta: täällä olisi hommia. Kovasti mietin, pystyisinkö tänä vuonna jo olemaan apuna lampaiden päiviltä päättämisessä. Sitä ei vielä tiedä, mutta suunnittelen asiaa, koska lihan käsittelyn työmäärä on aika iso yksin hoidettavaksi. 

Viikon alkuja kaikille tasapuolisesti!


keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Vuosipäivän arvonta

Oho, vuosipäivä 27.9. meni ihan vahingossa ohi! Mutta siitä huolimatta Villa Idur -blogi on täyttänyt 2 vuotta. Uhmaikää riittää edelleen, eli samalla tyylillä jatkettaneen, ellette muuta toivo ;).

Vuosipäivää ei nyt juhlittu, mutta lukijoita pitää muistaa kiittää! Ja kiitos myös uusille, vasta viime aikoina mukaan liittyneille lukijoille.

Vaikka Idur ei olekaan pelkkä kesäkoti, arvon 2-vuotiaan kunniaksi Kesäkoteja-kirjan, jossa annetaan toteuttamiskelpoisia - kukkarosta riippumattomia - jokamiehen ja -naisen tuunaus- ja stailausvinkkejä. Jos kiinnoistuit, ilmoittaudu mukaan arvontaan. Toivottavasti kirjasta on iloa voittajalle, joka arvotaan 25.10! (Anonyymit, laittakaahan vastausviestiin sähköpostiosoitteenne).


Ilolla ja antaumuksella seurassanne,


sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Ei tässä mikään kiire...



En millään suostuisi jättämään kesää taakse ja tänään onneksi sää salli hetkeksi unohtaa, että elellään syyskuun loppua.

Sen verran annoin periksi talventuloajatuksille, että käväisin katsomassa, pitääkö kuistilla laittaa jotain talviteloille. No eipä kai enempiä. Huomasin, ettei siellä ole istuskeltu enää aikoihin. Ikkunan takaa kun katsoi, näytti siltä kuin tunnelma oli pysähtynyt edelliseen kertaan, jonnekin elokuulle. Aurinko roikkui alhaalla.




Hyvällä tuurilla, jos syksy etenee lämpimänä, voisin joku viikonloppu vielä hoitaa kuistin sisäoven maalauksen. Kuvissa yllä ja alla näkyvä 50-luvun koivuvaneriovi ei ihan sovi tyyliin; jotain muutosta se kaipaa. Onko ideoita?


Yrttimaan jatkuvasta ylituotannosta päätellen ei uskoisi syksyn edes alkaneen. Kerään joka viikko näitä talteen, minkä kerkeän.


Lampaat voivat pulleasti - se tosin on selvä syksyn merkki. 



Yleensä nokkoset kerätään alkukaudesta, mutta tänään otin nuoria latvuksia vielä yhden satsin talteen. Jännä juttu, mutta pojat ovat niin tykästyneet kaikkiin nokkosruokiin, että täytyyhän sitä kuunnella!


Nyt nokkoslettuja paistamaan, ei kai muu auta.

Lisää aurinkoa alkavaan viikkoon!





sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Epätoivoa ja toiveikkuutta



Sitten Idurin hankinnan emme ole pähkäilleet ja jaaritelleet mistään muusta niin paljon kuin venevajasta. Miten ihmeessä se saadaan nostettua? Mitä sille pitäisi tehdä? Missä määrin sitä pitäisi purkaa? Miten se tuetaan perustuksia vaihdettaessa? Alun alkaen tiesimme, että lahonneista perustuksista ja romahtaneesta vajasta tulisi valtava koetinkivi ja stressin aihe jos jostain. Ja niinhän siitä tulikin. Kaikki muu tuntuu ihan lasten leikiltä. 



Vajan korjaamiseen olemme tienneet tarvitsevamme ulkopuolista apua, mutta siinä vaiheessa, kun olemme itse kokeneet olevamme enemmän perillä veden päällä seisovan talon nostamisesta kuin jotkut paikalla käyneet ammattilaiset, voinette ymmärtää, että oikea epätoivo iskee. Ja mitä me muka oikeasti tällaisista operaatioista tiedämme?! Muuta kuin, että se on hemmetin vaativa juttu, tai ettei siinä voi oikaista korjaamalla pientä osaa eikä kosmeettinen kunnostus riitä.

 

Olemme tutkineet vedenalaista maaperää: 3 metriä savea ennen peruskalliota. Olemme purkaneet mahdollisimman paljon huonokuntoisia rakenteita. Olemme ottaneet talteen käyttökelpoisia materiaaleja. Olemme kuorineet rungon näkyville. Olemme säilöneet senkin, mikä on vain näyttänyt kulahtaneen kauniilta, vaikkei sillä mitään käyttöä olisikaan. Olemme opetelleet rakennuksen konstruktiota kuin palapeliä ja yrittäneet laatia erilaisia pelastussuunnitelmia.


Se, mitä on selvinnyt tämän kaiken seurauksena, ei siltikään ole kovin lupaavaa. Mutta olemme tehneet johtopäätöksen: ainoa oikeasti arvokas asia nykykuntoisessa vajassamme on sen rakennuspaikka. Ja koska rakennuspaikka on arvokas, joudumme tietenkin vaihtelemaan osat kuin strategiapelissä, vaikkei jäljellä jääneessä aineistossa paljoakaan muuta arvoa enää ole. On päivänselvää, että venevajan osalta saavuimme tilalle aivan liian myöhään.


Melkein kaikki ei-teolliset, ns. luonnonpuumateriaalit, ovat lahoja. Vedessä olevat perustukset on uusittava. Tarvitaan uusi katto. Ja pintalaudoitus. Ja uudet laiturit kiertämään vajaa ulkopuolelta. Varsinkaan niistä ei ollut juuri mitään jäljellä, joten vaarallisen laiturin purimme ensi töiksemme jo kaksi vuotta sitten.


Rakennus on ylipäänsä paikallaan Mikon hätäratkaisuna vuosi sitten poraamien paalujen ansiosta. Ne olivat väliaikaisratkaisu, mutta välttämätön sellainen, sillä niiden ansiosta olemme saaneet pitää arvokkaan rakennuspaikan - ajatuksen venevajasta. Vaja on kuitenkin tänäkin kesänä jatkanut painumistaan. Joka kerta lahteen sisään ajaessamme pelkäämme, onko rakennus vielä paikoillaan vai meren pohjassa. Toistaiseksi se on huterasti pystyssä, mutta aikaa ei enää ole.


No, vihdoin löysimme paikallisen urakoitsijan, joka on rakentanut ja korjannut useita venevajoja. Täsmälleen vastaavaa kohdetta ei kai voi olla toista, mutta he tietävät, miten korjausrakentaminen on tehtävä pala palalta ja itse saamme määritellä, miten korjaus tehdään tai minkä verran tilaamme heiltä ja mitä taas teemme itse.


Olemme päätyneet siihen, että teemme tässä kohtaa mahdollisimman vähän itse. Tuntuu, että jos jossain käytämme ulkopuolista apua, nyt on sen paikka. On ollut huojentavaa saada kuulla asiantuntevalta taholta eri vaihtoehdoista vajan kunnostamiseksi ja käydä keskustelua ammattilaisten kanssa siitä, mikä on minkäkin vaihtoehdon hyvä tai huono puoli. Vihdoinkin!


Vyyhti alkaa avautua ja se on huojentavaa, vaikka se samalla tarkoittaa kukkaronkin avautumista. Se kirpaisee kovasti ja tekee jatkoremontoinnin finanssien puolesta äärimmäisen haastavaksi, mutta odotettavissahan tämä oli. Silti tulee väistämättäkin sellainen olo, että venevajan uuden vaiheen alku on nykyisten olosuhteidemme loppu. Aikaisempi tunne siitä, että taloudelliset huolet eivät paina, on nyt mennyttä.


Olen surkutellut mielessäni paljon sitä, että talosta on niin vähän säästettävissä ja hyödynnettävissä. Olen ajatellut, että kun uutta rakennetta tulee paljon tilalle ja vain vähän jää vanhaa, menetämme venevajan hengen. Jossain vaiheessa totesin itselleni, että tämä on ihan naurettavaa puhetta. On ja ei ole. Naurettavaa siksi, että lahoava vaja ei sentään ole kuoleva ihminen vaan talo, joka voidaan vanhaa mukaillen eheyttää uusin materiaalein. Niin entisaikoinakin on toimittu. Fakta on, että venevaja on huolto- ja käyttörakennus. Sen tärkein tehtävä on toimia siinä käytössä, mihin se on tarkoitettu. Lahoon lautakasaan ei voi rakastua siksi, että tuo lautakasa palveli hyvin 20 vuotta sitten. Sen on palveltava nyt meitä, Idurin uusia asukkaita, myös hyvin.


Siispä, urakoitsijan kanssa suunnittelemme nyt projektia. Korjaamisessa on muistettava The henki: millä elementeillä se saadaan säilymään. Aika paljon uusitaan, mutta peruskonstruktio pysyy samana ja materiaalit ovat perinteiset. Leveää lautaa, päälle punamultaa ja niin edelleen. Rakennus säilytetään ulkorakennuksena eikä siltä osin muutu luonteeltaan. Lopputulos tulee tavallaan olemaan tämän venevajan "kolmas" elämä. Nykyinen vaja on nimittäin laajennettu versio ensimmäisestä. Ei kahta ilman kolmatta.


Tällä hetkellä olemme varovaisen odottavaisia. Meneeköhän urakka niin kuin pitää? Mikä on lopputulos? Jos en nyt ihan osaa hihkua asiasta, niin jollain tavalla koen, että kuitenkin teemme tärkeää siirtoa koko paikan kannalta: tilan uuteen kukoistukseen kuuluu ehdottomasti sen erityisluonteen kannalta tärkeimmän rakennuksen saattaminen koko lahden kruunuksi, joka kertoo vanhan kalastustilan edelleen olevan elossa. Niin, meidän uusi, vanha venevajamme ei saa olla enää tuollainen säälittävä rötiskö vaan ylväs ja ryhdikäs rakennus veden päällä, jonka sisään tulija ensimmäisenä kohtaa.

Täytyy myöntää, että olen hieman pelokkaana tästä kaikesta.

Silti toiveikkaana kohti suurta urakkaa,


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...