sunnuntai 24. elokuuta 2014

Valmista

Saada jokin asia valmiiksi, on varsin suhteellinen käsite. Noin vuosi sitten iloitsin, että saimme rantamökin meille asuttavaan kuntoon ja valmiiksi. Pikkuhiljaa syksyn mittaan huomasin, että höh, sehän onkin vasta viittä vaille valmis. Siitä alkoi Mikon pitkä piina, kun alkukeväästä kesään kärtin, että milloin hän saa tehtyä viimestelyn: "huomennako?", "no milloin sitten??", "eikö muka tänäänkään?!!!".

Kyseessä oli vain pari riviä kattolautaa ja venttiilit, mitä odotin valmistuvaksi, jotta pääsisin maalaamaan katon loppuun ja sen jälkeen lattian. Joskus remonttituska kai aiheuttaa sen, että jokin pieni asia muuttuu vuoren kokoiseksi eikä sitä saa tehtyä. Silloin energiaa löytyy helposti kyllä vaikka mihin muuhun kohteeseen ja niin meilläkin taisi käydä. (Huomatkaa, yritän ymmärtää.)

Mutta, heinäkuun aikana 14-neliöinen rantamökki on lopulta valmistunut viimeistä piirtoa myöten. Täysin valmis. Ei enää millään muotoa keskeneräinen. Case closed. Piste sille. Punkt, slut!


Mökki on ollut alunperin vanha pieni lato, joka on 70-luvun tienoilla kunnostettu muovisin materiaalein ja lastulevyin asuinkäyttöön.

Tältä mökissä näytti, kun hankimme paikan:



Siinä oli ulkokautta mentävä pieni vintti:


Avasimme katon, lämpöeristimme mökin ja lautavuorasimme sisätilat. Uuden ilmeen rantamökille sinetöi yksinkertainen, höyläämätön raakalauta ja luonnonmateriaalit. Johtoajatus oli, että mökkiä ei laiteta liian kliinisen oloiseksi. Lattialistoja yms. täällä ei esimerkiksi ole lainkaan ja päätykolmiot jätimme maalaamattomiksi.



Olen halunnut tuoda mökkiin pieniä yksityiskohtia kertomaan kalastajatilasta, kuten tuon yllä näkyvän vanhan kalanmyyntikyltin, kalastusverkot, laatikoita ja sen sellaista. Alla oleva kallo löytyi metsästä. Jokin näätäeläin ehkä.




Pyöreä köysillä reunustettu peili ylempänä kuvassa on oma DIY-juttuni vuoden takaa. Mikko puolestaan viritteli kattoon tällaisen omalaatuisen valaisinjärjestelmän: kahden kynttelikön korkeutta voi säädellä katossa plokien kautta kulkevien nyörien avulla. Seinässä on knaapi, johon narut kiinnitetään. Kun ei ole purjevenettä, näköjään jossain pitää päästä trimmaamaan naruja :).



Ajatella, ei tarvitse nukkua patjoilla lattialla vaan ihan oikealla sängyllä. Sänky on Mikon isänsä avustuksella tekemä. Sen liimapuupalkki-konstruktion hän bongasi jostain ruotsalaisesta sisustuslehdestä. Kuvista sängyn runko ei tosin näy. Sängyllä on käsin painettu puuvillapäiväpeite, joka löytyi alennusmyynnistä. Verhot ja tyynynpäälliset ovat harmaata pellavaa. Seinällä oleva Porkkalafjärd-Jussarö -merikartta on tämän mökin ainoa alkuperäinen asia, mikä sai jäädä. 



Pöytä ja tuolit ovat päätalon vintiltä. Ne ovat vilahtaneet blogissa aiemminkin, mutta sängyn valmistuttua järjestys meni uusiksi. Ainoa asia, mikä möksässä aavistuksen häiritsee, ovat 50-luvun ikkunat. Ne pitäisi joskus vaihtaa vanhoihin ruutuikkunoihin samaan tyyliin kuin saunassa.






Mökissä ei ole lainkaan turhaa tavaraa - paitsi ehkä tuo rekvisiitta, mutta se on kuitenkin tärkeä mielenvirittäjä :).

Tänä viikonloppuna ripustin salviat katonrajaan kuivumaan.

 

Tuntuu hyvältä asustella täällä. Toivotan kaikille upeaa alkavaa viikkoa!


torstai 21. elokuuta 2014

Aloitteleva lampuri pohtii


Kuukauden takaisen lääkintäoperaation ja edellisviikolla kuolleena löytyneen karitsan myötä heräsimme siihen, että perushyvät olosuhteet eivät välttämättä riitä ylläpitämään elämää, jos matkassa on myös huonoa tuuria. Mikä onni, että viime vuonna, ensimmäisenä lammaskesänämme, ei tullut tällaisia takaiskuja! Kuka tietää, vaikka olisimme pelästyneet enemmänkin ja harkinneet luovuttamista. Ensimmäiselle kesälle oli kuulkaa ihan tarpeeksi opetella perushoitoa, teurastusta ja tunteiden käsittelyä. Tällaisia me kaupungissa pyörähtämässä käyneet, uudestaan "maalaisuutta" opettelevat sukupolvet olemme: jotain näin luonnollista ja ennen itsestään selvää pitää nyt varta vasten työstää. Tekoineen ja tunteineen koko lammasjuttu on hyvä haaste minulle - Mikolla näyttää pötpöttävän ihan luonnostaan jokin ikiaikainen geeni :) ...

Emme syytä itseämme karitsan kuolemasta, mutta jäimme tapahtuman seurauksena pohtimaan, onko jotain, millä voisimme yrittää ehkäistä yksittäisen pienen karitsan jäämisen pieneksi ja heikoksi, jolloin eläin ei olisi ehkä niin suuressa riskiryhmässä saada erilaisia virustauteja tai vaikkapa loisia. Lampaiden pidosta on myös toivottu juttua, joten ajattelin kirjata pohdintoja tänne. Täytyy kuitenkin muistuttaa, että niin tässäkin touhussa kuin muissakin on paljon koulukuntaeroja. Asiat, jotka me haluamme tehdä juuri tällä tavalla, eivät ole välttämättä toisin tehtynä väärin! Valinnoissamme kyse on paljolti myös niistä olosuhteista, joissa lampaita pidämme.


Laitumen laatu on maalaisjärjellä ajateltuna ja lukemanikin perusteella kaiken a ja o. Koska meillä se on suht suuri tälle karitsamäärälle, se ehtii myös hyvin toipua loppusyksyllä ja alkukeväällä. Olemme isuttaneet niitylle valkoapilaa, mutta istutuksia olisi hyvä edelleen jatkaa. Apila on valkuaisainepitoinen, laadukas luomurehu. Syksyllä, kun kasvillisuuden kasvukausi hidastuu, kaadamme puita (koska tarve karsintaan on suuri) yksi kerrallaan siten, että lampaat saavat kaatopuiden lehdistä tasaisesti syksyn mittaan lisäravintoa. 

Lampaat ovat kestäviä otuksia, kunhan saavat kasvunsa käyntiin. Kesäaikana ne eivät tarvitse lisäravintoa, jos laidun riittää. Laitumen lisäksi pitää olla vettä ja mineraalikivi. Lampaat juovat myös merivettä. Koiranomistajan näkökulmasta kuusi lammasta yhteensä juo älyttömän vähän verrattuna yhteen koiraan :).

Koirasta puheenollen, tässä hän vahtii laumaa elementissään


Ensi vuonna aiomme ihan pikkuisen buustata karitsojemme kasvua juuri alkuvaiheessa, jotta ne saavat nopeammin elämänlankansa vahvistumaan. Haasteena on, että tuolloin ne eivät ole vielä kesyjä eivätkä taatusti syö tuputtamaamme ruokaa varauksetta. Siitä huolimatta aion nähdä vaivaa kasvun käynnistymiseen ja vaikka uhrata useampia päiviä kontaktin saamiseen ja luonnonmukaisen lisäruokinnan järjestämiseen (lampaille tarkoitettua valkuaisainerehua, jossa on mineraaleja ja vitamiineja). Kun pässimme miehistyisivät vähän nopeammin, ne tulisivat myös vastustuskykyisemmiksi.

Erilaisia yllättäviä nuutumistilanteita varten tulen kokoamaan ns. ensiapupaketin, joka koostuu eri aineksista, kuten hiivasta, pellavarouheesta yms. Myös kuivarehu kuuluu tähän hätävara-osastoon. Näistä olen lukenut lampola-palstoilta käytettäneen vaikkapa tilanteissa, jossa lammas ei märehdi. Eli tällaisiakin ongelmia varten on varauduttava samoin kuin ripulia varten. Siihen lääkkeeksi sopivat samat menetelmät kuin ihmislapsen hoidossa - poislukien jaffa ;) - kuten suolan saanti tai vaikkapa kauravelli. Reagointi poikkeustapauksiin tulee tulevina vuosina olemaan aivan taatusti tarkkanäköisempää.

Lampaiden pito kaukana saaressa (mielestäni) edellyttää eläimen lopetusvalmiutta. Kun jouduimme taannoin lääkitsemään yhtä karitsoista, mietin kovin, missä kulkee raja, jossa eläimen sairastelu muuttuu kitumiseksi. Huolestumistani lievittää tieto, että jos ei penisilliini auta, tai eläin kohtaa vaikkapa dramaattisen loukkaantumisen, auttaa ase. Onneksi omistan miehen, joka tällaisessa tilanteessa ajattelisi, että miehen on tehtävä, mitä miehen on tehtävä, jottei eläin joudu kärsimään.

No, takaisin kevyempään aiheeseen, ruokintaan. Lampaille voi heittää ruuaksi melkein mitä tahansa ravintorikasta kasvijätettä, joka jää ihmiseltä hyödyntämättä: nahistuneet kaalinlehdet, porkkanankuoret, herneenpalkojen kuoret jne. Näitä heitimme tyhmyyksissämme ensimmäisenä kesänä kompostiin, kun tänä kesänä olemme vähän valistuneempina ymmärtäneet, että nehän ovat lampaiden herkkua! Leivänkannikat silloin tällöin annettuna ovat joka pässipojan juhla-ateria. Tänä vuonna kuivasimmekin itseltämme vanhaksi jääneitä leipiä talvesta asti säästöön. Ja arvatkaapa mikä on lampaiden herkkujuomaa? Jos edellisenä iltana on sattunut saunalle jäämään puolikas väljähtynyt oluttölkki, niin siitä tulee pässien keskuudessa kova taisto, että kuka sen saa lipittää :). 

Meillä on onneksi lähellä ystävät, jotka mielellään käyvät katsastamassa, että kaikki on ok, jos itse olemme pidempään poissa. Liiketunnistimella toimiva riistakamera korvaa saman asian ja on hyvä apuväline meille. Päivittäistä huolenpitoa eivät normaalit, terveet lampaat tarvitse, mutta omakin mieli pysyy rauhallisempana, jos pystyy tarkistamaan pääluvun kamerasta.

Huomenna pääsemme taas itse laskemaan lampaamme ja kaikki ovat varmasti onnellisesti tallessa. Neljä niistä on muuten jo melko isoja! Lääkitty pienikin pomppii nykyisin niin terhakkaasti vastaan hakemaan rapsutuksia. Niistä on tullut myös kovin äänekkäitä - asiaa riittää :).


Ei syytä huoleen. Nyt pitää taas laskea huolestumiskierroksia alaspäin ja luottaa siihen, että takaiskut ovat tämän kesän katraan kohdalta ohi. 

Torstaiterveisin kohti viikonloppua,


sunnuntai 17. elokuuta 2014

Pieniä asioita

Minua on vaivannut pienenpieni alakulo. Yhtä syytä ei ole, vaan monta pientä, kuten karitsan menettäminen, ajatusten kääntyminen kesästä syksyyn, työmaan pienoinen junnaaminen paikallaan ja niin edelleen ja niin edelleen. Venevajan kunnostuksessa vallitsee pikemminkin organisointi- kuin tekemisvaihe, mikä ei ole kaikkein mielekkäintä. Tuntuu, että päivätöissä saan organisoida ihan riittävästi, joten muuna aikana tekisin mieluummin jotain muuta.

Mutta. Tällaisten ajatusten vallatessa mielialaani yritän kääntää katseen pieniin asioihin, jotka tuottavat iloa. Moni pienistä kivoista jutuista ansaitsee tulla huomioiduksi. Villa Idurin taival kun ei ole isojen asioiden ilotulitusta, vaan pieniä askelia, ulkopuolelta tullut pieni apu, jokin hetkellinen tunnelma tai isossa kuvassa pikkuinenkin eteneminen.

Kuten vaikkapa Mikon äidin tuoma uusi kuparipannu,


Mikon isän rikkoutuneen tilalle tekemä uusi kaivokauha,


Siisti halkopino,


Kahden vuoden aikana rakentunut kesäkeittiön porraskivetys


Maalatut ikkunanpokat paahteisella etelärinteellä,


Poisheittämiseltä säästynyt, kitsinen metsotarjotin kuistilla,


Ruuanlaitto ystävien kanssa ja mojitot omista mintuista,


Aamiainen vadelmilla,


Katse merelle,


Pienikin sato,


"Uusi" säilytyshäkkyrä emalikupeille,


Tikanheitto vailla paineita :)


Pienistä puroista sitä syntyy vaikka mitä…

Iloa sunnuntaihin,



sunnuntai 10. elokuuta 2014

Suru-uutinen

Lisää huolia lampaiden kanssa. Eilen se huolen tunne realisoitui todeksi, mitä tuntee jatkuvasti, kun on eläimiä huollettavanaan. Kun lampaat ilmestyivät metsästä alas niitylle, huomasin, että niitä olikin vain viisi. Kaikkein pienin karitsa puuttui. Joka kerta lampaita laskiessa pelkää alitajuisesti juuri tätä tilannetta, että ei pääsekään laskussaan loppuun.

Lähdin etsimään sitä ja huusin Mikon töistään mukaan etsintään, kun en heti itse sitä löytänyt. Mikko sitten löysikin sen puun alta tuupertuneena ja jo kuolleena. Edellisen kerran olimme nähneet sen  puolitoista vuorokautta sitten muun lauman mukana, joten äkillisesti ja yllättäin se meni.

Välittömästi alkoi spekulointi, mikä sillä oli ja jälkikäteen myös soimaa itseään, että olisiko sen kuoleman voinut jotenkin estää. Mitään ulkoisia merkkejä ei ollut - mikä on hyvä. Eli mikään petoeläin tai loukkaantuminen ei sitä tappanut. Sen sijaan nyt kun asiaa jälkikäteen mietimme, tajuamme, että se jäi aivan liian pieneksi eikä kasvanut muun lauman tapaan. Kyse on mustasta pienimmästä lampaasta, ei siitä toiseksi pienimmästä, jota lääkitsimme tuossa kuukausi takaperin. Se puolestaan on nyt ihan virkeä ja otti tähän pienimpään nähden myös kasvussa jo harppauksen eteenpäin.

Olemme selvittäneet asiaa netin keskustelupalstoilta ja Eviran sivuilta. Mitä todennäköisimmin sillä oli syystä tai toisesta anemia. Mahdollisesti jokin loinen, minkä vuoksi ravinto ei imeytynyt ja se nääntyi. Kuollessaan se oli pelkkää luuta ja nahkaa, vaikka ruokaa ja vettä on ollut yllinkyllin, sillä töihin palattuammekin olemme helteen vuoksi käyneet antamassa vettä ja saaneet siihen myös ulkopuolisilta apua. Syytän kokemattomuuttamme, ettemme osanneet huolestua sen pienuudesta aiemmin. Olisimme ehkä lisäravinnolla tai matokuurilla tai jollain voineet sen pelastaa.

Toisaalta netin keskustelupalstoilta vastaavista tilanteista lukiessani huomaan, että pienten heikkojen karitsojen nopea heikkeneminen ja kuolema tuntemattoasta syystä näyttää olevan varsin yleistä. Ehkä tämä oli väistämätöntä, jos se oli jotenkin heikko pahnanpohjimmainen jo alunperin. Tiedä häntä, varovaisemmaksi tämän kokemuksen myötä tulen ainakin jatkossa… Haikea ja surullinen olo on pienen kärsimyksistä, vaikka onneksi loppu tuli kuitenkin nopeasti.


Rekisteriin lähtee viikolla sitten ilmoitus, otin numeron talteen, en muuta kuvaa. 

Meille karitsat eivät ole vain numerosarjoja. Sillä oli nimi, jolla me sitä kutsuimme. 

Surullista sunnuntaita,


lauantai 2. elokuuta 2014

Hirsihommia ja pikapurjehdus

Välillä kummastelen sitä, miten jokainen kesäpäivä voikaan olla niin erilainen, vaikka toisaalta ne soljuvat tietyn samankaltaisen yleisrytmin mukaan. No, pakko kirjata muistiin yksi tehokas & hauska päivä tältä viikolta; pölyä ja puhdasta tuulta samassa paketissa.


Ensin työosuus: Aamupäivä alkoi tavalliseen tapaan. Teimme hommia Mikon kanssa kesäkeittiövajan rakenteiden ja maapohjan parissa. Työstettävään päätyyn tulee lattia ja iso ruokapöytä, mutta sitä ennen rakennus on tuettava ja maa tästä päädystä muokattava. Näillä helteillä oli iso urakka hakata, sahata ja repiä tällainen juurakkomäärä tulevan lattian alta pois. Sama juurakko on lahottanut seinärakenteita, joten puunkaatoa on taas syksyllä tiedossa, kun tuhon aiheuttajat eliminoidaan.


Katto oli notkollaan huteran tukirakenteen vuoksi. Tässä kaksi kuvaa lähtötilanteesta:


Poikkihirsi on katki ja alaosassa riskaabeli viritys. Pystyhirsi on koostettu useammasta palasta ja tuettu alhaalta vain yhdellä laudalla. Tällainen tukipilari ei ole kaikkein turvallisin, kun vanha rakennus voi jostain päästä muualta elää.


Vaihdoimme kurkihirttä kannattelevan tukihirren noin 5 cm pidempään, eli tunkkasimme kurkihirttä sen verran ylöspäin saavuttaaksemme alkuperäisen korkeuden. Etualalla on väliaikainen tukiparru ja tulevan pystyhirren edessä tunkattu tuki. Tuleva pystyhirsi nojaa odottamassa asennusta.


Tässä pystyhirsi on saatu paikoilleen ja tukipuut on poistettu. Pystyhirsi on lovettu ylhäältä ja alhaalta sivuttaisliikkeen varalta.


Vaativimman tuennan jälkeen vaihdoimme myös pari tukihirttä seiniin ja poistimme kulmahirrestä lahonneet osat. Uudet osat ovat hyväkuntoista kierrätysmateriaalia venevajasta. Voi, miten huonoja kuvia otinkaan tästä työvaiheesta - no ei voi mitään…



Tässä vaiheessa puhelin piippasi tekstarin. S/y Bianca ilmoitti purjehtivansa ohi ja kutsui lasillelle kuohuvaa noin tunnin päästä. Olimme hikimärkiä ja pölyisiä, joten ehdotus kuulosti meitä säälivän, hyvän haltijattaren yllätyslahjalta. Työhanskat lensivät tiskiin välittömästi, hirsityöt saisivat jatkua huomenna tai viikon päästä tai vaikka ensi kuussa, ihan sama :). Pulahdimme uimaan, söimme pikalounaan ja hyppäsimme ribiin. Mars ulkoväylälle!


Pojat siellä seilasivat serkkujensa ja heidän isänsä kanssa. Väylälle päästyämme näimme jo hyvän matkan päästä kuinka miehistö tuuletti ensimmäistä kertaa uuden veneen sinistä spinaakkeria. 

Olin ajatellut, että meidän kyytiin tulon ajaksi pitäisi laskea purjeet (tai ainakin spinnu) ja ottaa meidät hinaukseen moottorivoimin, mutta meno oli sen verran tyylikästä, että sitä oli päästävä testaamaan. Mikko ajoi ribin paatin perään, hinausköysi kiinnitettiin ja me hyppäsimme alukseen. Ikävä kyllä hidastimme matkanopeutta kahden solmun verran, öhöm, mutta matkanteko jatkui edelleen 6 solmun vauhdilla. Hieman hilpeyttä tietenkin vastaantulijoissa herätti tämän kokoinen, 50 hv:n perämoottorilla varustettu kumivene purjeveneen perässä. Että tällainen vara-alus tällä kertaa jollakin purjehdusvarusteena… 

Pahoittelimme aiheuttamaamme tyylin laskua kokonaisuudesssa.


Sain kipparilta komennon täyttää pikaisesti lasit, jos emme meinaisi seilata koko iltaa mukana ja tein työtä käskettyä. 


Vastapalvelukseksi Mikko joutui (lue: pääsi) mukaan suorittamaan useamman manööverin, kun tuulen hieman kääntyillessä saimme jiipata useamman kerran muutaman minuutin välein. Virsikirjalla vauhti voimistui melkein solmun verran. Veneen miehistö oli sitä mieltä, että toimme mukanamme tällaisen aktiivisen ilmapiirin, kun siihen asti oltiin selvitty vähemmillä jiipeillä. 



Noin 8 mailin matkan taituttua päätimme jättää aluksen ja kääntyä kotia kohti. Vauhti oli sen verran kova, että ribin vetäminen vierelle ei enää onnistunut. Näin ollen poistuminen tapahtui vauhdikkaalla tavalla. Kumppari irrotettiin ja Mikko hyppäsi mereen samaan aikaan. Purjeveneen vauhti kiihtyi taas ja Mikko jäi loittoneviin peräaaltoihin. Kun hän selviytyi veneeseen ja sai sen käyntiin, ajoi hän purjeveneen kylkeen ajaen samaa nopeutta. Purjeveneen kipparia vähän mietitytti, että onnistuuko minulta tässä vauhdissa tapahtuva siirtyminen kumppariin, mutta juniorini kommentoi siihen, että: "no ei se nyt mikään vanhus ole". Näin ollen ajattelin, että nyt on vain toimittava mukisematta ja hyppäsin vauhdissa veneen laidalta Mikon kyytiin pienen pelkokertoimenkin uhalla. Kaarsimme ulos, huusimme kiitokset ja vilkutimme veneistä toisillemme hyvästiksi. 

Puksutimme kotiin aivan hiljaista vauhtia ja nautimme iltapäivän laskevasta auringosta. Jotenkin päiväunissani olin ajatellut, että olisimme saaneet hiemen pidemmän legin tänä kesänä myös purjehtia, mutta tästäkin vähästä olen onnellinen. Miten vähään sitä onkaan ihminen tyytyväinen, kun herkkua annostellaan pienissä paloissa. Yllätysmomentista tuli tietysti täydet fiiliksenkohotuspisteet!


Nyt on enää yksi lomapäivä jäljellä ja sitten taas töihin. Tällä kertaa en ole siitä haikea eikä töihinpaluu ahdista. Tunnen, että loma on tehnyt tarvittavan tehtävänsä - on ollut fyysistä, aurinkoista, onnellista ja vaihtelevaa. Työmaastamme oppineena yritän ajatella niin, että pitää vain aloittaa työt leppoisasti ja muistaa nauttia tekemästään. Hötkyily ja stressaus eivät auta. Pois ne minusta! Nyt vielä pitää elää niinkuin opettaa. Mahdankohan onnistua..?

Lomaltapaluulupauksin,



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...