keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Vuosipäivän arvonta

Oho, vuosipäivä 27.9. meni ihan vahingossa ohi! Mutta siitä huolimatta Villa Idur -blogi on täyttänyt 2 vuotta. Uhmaikää riittää edelleen, eli samalla tyylillä jatkettaneen, ellette muuta toivo ;).

Vuosipäivää ei nyt juhlittu, mutta lukijoita pitää muistaa kiittää! Ja kiitos myös uusille, vasta viime aikoina mukaan liittyneille lukijoille.

Vaikka Idur ei olekaan pelkkä kesäkoti, arvon 2-vuotiaan kunniaksi Kesäkoteja-kirjan, jossa annetaan toteuttamiskelpoisia - kukkarosta riippumattomia - jokamiehen ja -naisen tuunaus- ja stailausvinkkejä. Jos kiinnoistuit, ilmoittaudu mukaan arvontaan. Toivottavasti kirjasta on iloa voittajalle, joka arvotaan 25.10! (Anonyymit, laittakaahan vastausviestiin sähköpostiosoitteenne).


Ilolla ja antaumuksella seurassanne,


sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Ei tässä mikään kiire...



En millään suostuisi jättämään kesää taakse ja tänään onneksi sää salli hetkeksi unohtaa, että elellään syyskuun loppua.

Sen verran annoin periksi talventuloajatuksille, että käväisin katsomassa, pitääkö kuistilla laittaa jotain talviteloille. No eipä kai enempiä. Huomasin, ettei siellä ole istuskeltu enää aikoihin. Ikkunan takaa kun katsoi, näytti siltä kuin tunnelma oli pysähtynyt edelliseen kertaan, jonnekin elokuulle. Aurinko roikkui alhaalla.




Hyvällä tuurilla, jos syksy etenee lämpimänä, voisin joku viikonloppu vielä hoitaa kuistin sisäoven maalauksen. Kuvissa yllä ja alla näkyvä 50-luvun koivuvaneriovi ei ihan sovi tyyliin; jotain muutosta se kaipaa. Onko ideoita?


Yrttimaan jatkuvasta ylituotannosta päätellen ei uskoisi syksyn edes alkaneen. Kerään joka viikko näitä talteen, minkä kerkeän.


Lampaat voivat pulleasti - se tosin on selvä syksyn merkki. 



Yleensä nokkoset kerätään alkukaudesta, mutta tänään otin nuoria latvuksia vielä yhden satsin talteen. Jännä juttu, mutta pojat ovat niin tykästyneet kaikkiin nokkosruokiin, että täytyyhän sitä kuunnella!


Nyt nokkoslettuja paistamaan, ei kai muu auta.

Lisää aurinkoa alkavaan viikkoon!





sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Epätoivoa ja toiveikkuutta



Sitten Idurin hankinnan emme ole pähkäilleet ja jaaritelleet mistään muusta niin paljon kuin venevajasta. Miten ihmeessä se saadaan nostettua? Mitä sille pitäisi tehdä? Missä määrin sitä pitäisi purkaa? Miten se tuetaan perustuksia vaihdettaessa? Alun alkaen tiesimme, että lahonneista perustuksista ja romahtaneesta vajasta tulisi valtava koetinkivi ja stressin aihe jos jostain. Ja niinhän siitä tulikin. Kaikki muu tuntuu ihan lasten leikiltä. 



Vajan korjaamiseen olemme tienneet tarvitsevamme ulkopuolista apua, mutta siinä vaiheessa, kun olemme itse kokeneet olevamme enemmän perillä veden päällä seisovan talon nostamisesta kuin jotkut paikalla käyneet ammattilaiset, voinette ymmärtää, että oikea epätoivo iskee. Ja mitä me muka oikeasti tällaisista operaatioista tiedämme?! Muuta kuin, että se on hemmetin vaativa juttu, tai ettei siinä voi oikaista korjaamalla pientä osaa eikä kosmeettinen kunnostus riitä.

 

Olemme tutkineet vedenalaista maaperää: 3 metriä savea ennen peruskalliota. Olemme purkaneet mahdollisimman paljon huonokuntoisia rakenteita. Olemme ottaneet talteen käyttökelpoisia materiaaleja. Olemme kuorineet rungon näkyville. Olemme säilöneet senkin, mikä on vain näyttänyt kulahtaneen kauniilta, vaikkei sillä mitään käyttöä olisikaan. Olemme opetelleet rakennuksen konstruktiota kuin palapeliä ja yrittäneet laatia erilaisia pelastussuunnitelmia.


Se, mitä on selvinnyt tämän kaiken seurauksena, ei siltikään ole kovin lupaavaa. Mutta olemme tehneet johtopäätöksen: ainoa oikeasti arvokas asia nykykuntoisessa vajassamme on sen rakennuspaikka. Ja koska rakennuspaikka on arvokas, joudumme tietenkin vaihtelemaan osat kuin strategiapelissä, vaikkei jäljellä jääneessä aineistossa paljoakaan muuta arvoa enää ole. On päivänselvää, että venevajan osalta saavuimme tilalle aivan liian myöhään.


Melkein kaikki ei-teolliset, ns. luonnonpuumateriaalit, ovat lahoja. Vedessä olevat perustukset on uusittava. Tarvitaan uusi katto. Ja pintalaudoitus. Ja uudet laiturit kiertämään vajaa ulkopuolelta. Varsinkaan niistä ei ollut juuri mitään jäljellä, joten vaarallisen laiturin purimme ensi töiksemme jo kaksi vuotta sitten.


Rakennus on ylipäänsä paikallaan Mikon hätäratkaisuna vuosi sitten poraamien paalujen ansiosta. Ne olivat väliaikaisratkaisu, mutta välttämätön sellainen, sillä niiden ansiosta olemme saaneet pitää arvokkaan rakennuspaikan - ajatuksen venevajasta. Vaja on kuitenkin tänäkin kesänä jatkanut painumistaan. Joka kerta lahteen sisään ajaessamme pelkäämme, onko rakennus vielä paikoillaan vai meren pohjassa. Toistaiseksi se on huterasti pystyssä, mutta aikaa ei enää ole.


No, vihdoin löysimme paikallisen urakoitsijan, joka on rakentanut ja korjannut useita venevajoja. Täsmälleen vastaavaa kohdetta ei kai voi olla toista, mutta he tietävät, miten korjausrakentaminen on tehtävä pala palalta ja itse saamme määritellä, miten korjaus tehdään tai minkä verran tilaamme heiltä ja mitä taas teemme itse.


Olemme päätyneet siihen, että teemme tässä kohtaa mahdollisimman vähän itse. Tuntuu, että jos jossain käytämme ulkopuolista apua, nyt on sen paikka. On ollut huojentavaa saada kuulla asiantuntevalta taholta eri vaihtoehdoista vajan kunnostamiseksi ja käydä keskustelua ammattilaisten kanssa siitä, mikä on minkäkin vaihtoehdon hyvä tai huono puoli. Vihdoinkin!


Vyyhti alkaa avautua ja se on huojentavaa, vaikka se samalla tarkoittaa kukkaronkin avautumista. Se kirpaisee kovasti ja tekee jatkoremontoinnin finanssien puolesta äärimmäisen haastavaksi, mutta odotettavissahan tämä oli. Silti tulee väistämättäkin sellainen olo, että venevajan uuden vaiheen alku on nykyisten olosuhteidemme loppu. Aikaisempi tunne siitä, että taloudelliset huolet eivät paina, on nyt mennyttä.


Olen surkutellut mielessäni paljon sitä, että talosta on niin vähän säästettävissä ja hyödynnettävissä. Olen ajatellut, että kun uutta rakennetta tulee paljon tilalle ja vain vähän jää vanhaa, menetämme venevajan hengen. Jossain vaiheessa totesin itselleni, että tämä on ihan naurettavaa puhetta. On ja ei ole. Naurettavaa siksi, että lahoava vaja ei sentään ole kuoleva ihminen vaan talo, joka voidaan vanhaa mukaillen eheyttää uusin materiaalein. Niin entisaikoinakin on toimittu. Fakta on, että venevaja on huolto- ja käyttörakennus. Sen tärkein tehtävä on toimia siinä käytössä, mihin se on tarkoitettu. Lahoon lautakasaan ei voi rakastua siksi, että tuo lautakasa palveli hyvin 20 vuotta sitten. Sen on palveltava nyt meitä, Idurin uusia asukkaita, myös hyvin.


Siispä, urakoitsijan kanssa suunnittelemme nyt projektia. Korjaamisessa on muistettava The henki: millä elementeillä se saadaan säilymään. Aika paljon uusitaan, mutta peruskonstruktio pysyy samana ja materiaalit ovat perinteiset. Leveää lautaa, päälle punamultaa ja niin edelleen. Rakennus säilytetään ulkorakennuksena eikä siltä osin muutu luonteeltaan. Lopputulos tulee tavallaan olemaan tämän venevajan "kolmas" elämä. Nykyinen vaja on nimittäin laajennettu versio ensimmäisestä. Ei kahta ilman kolmatta.


Tällä hetkellä olemme varovaisen odottavaisia. Meneeköhän urakka niin kuin pitää? Mikä on lopputulos? Jos en nyt ihan osaa hihkua asiasta, niin jollain tavalla koen, että kuitenkin teemme tärkeää siirtoa koko paikan kannalta: tilan uuteen kukoistukseen kuuluu ehdottomasti sen erityisluonteen kannalta tärkeimmän rakennuksen saattaminen koko lahden kruunuksi, joka kertoo vanhan kalastustilan edelleen olevan elossa. Niin, meidän uusi, vanha venevajamme ei saa olla enää tuollainen säälittävä rötiskö vaan ylväs ja ryhdikäs rakennus veden päällä, jonka sisään tulija ensimmäisenä kohtaa.

Täytyy myöntää, että olen hieman pelokkaana tästä kaikesta.

Silti toiveikkaana kohti suurta urakkaa,


maanantai 15. syyskuuta 2014

Aavistamatonta avuliaisuutta

Maailmassa kuulkaas on avuliaita ihmisiä. Nyt se on tullut todistettua, nimittäin Helinä blogista Höttiäisen höpötelmiä luki taannoisen postaukseni suunnattomasta mattotarpeestamme (lue: Räsymaton metsästys). Tuosta noin vain hän otti minuun yhteyttä ja kertoi, että tuntee erään matontekijän, joka voisi tehdä edullisesti kunnon maton minulle. Totta kai halusin tarttua tilaisuuteen.

Esitin toiveeni: sekavärinen, ohutraitainen ja raikkailla väriyhdistelmillä tehty räsymatto olisi juuri minua varten. Hinnan ollessa huokea päätin lopulta tilata ruokavajan lattialle kaksi pitkää mattoa.





Toissa viikolla matot saapuivat Matkahuoltoon ja Idurissa pääsin avaamaan paketit. Olen tosi tyytyväinen lopputulokseen. Matot ovat perinteiset, paksut ja laadukkaat, joten kaikki mattoja tarvitsevat vain Helinän juttusille, mars! Helinälle superiso kiitos siitä, että kommunikoit matontekijän suuntaan ja hoidit lähetyksen minulle. Olit tärkeänä linkkinä välissä takaamassa sen, että saan juuri sellaiset kuin toivoin.

Konsulttia pitää toki myös muistaa, joten tänään hankin pienen yllätyslahjan. Ehei, en voi paljastaa, mitä paketissa on, jos vaikka Helinä näkee postauksen. Lahja on yllätys :)


Ajatella, että blogista on tällaistakin hyötyä, että kun vähän avaa suunsa, niin apu löytyy uskomattomien ihanien lukijoiden joukosta. Vau, olen vaikuttunut! Nyt on hyvä syy kiitellä kaikkia muitakin lukijoita kommenteista ja kannustuksista, joiden avulla projektia on työstetty eteenpäin jo kohta kaksi vuotta! 

On ihan huippua, kun pysytte kuulolla,



sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Tuliaisia

Minusta on kiehtovaa ajatella, että sitten kun kaikki on valmista Villa Idurissa (siis koska?), on jokaisella tarkoin harkitulla tavaralla oma tarinansa: osa on paikan päältä, osa mistäkin hankittu. Nyt olen tehnyt muutamia hankintoja ulkomailta.

Kävin toissaviikolla työmatkalla Lontoossa ja minulla oli tulopäivän iltapäivä vapaana. Camden Passagen vintage- ja antiikkialue oli kojuineen ja putiikkeineen avoinna. Koska aikaa ei ollut paljon, jouduin tekemään löydöksieni suhteen normaalia pikaisemmat ostopäätökset.


Olen etsiskellyt kuistille isohkoa kasvijulistetta, mutta jotenkin julisteen/opetustaulun hankinta on tökkinyt, vaikka jotain kivoja kuva-aiheita onkin tullut vastaan. Kun näin pienen puodin täynnä käsin maalattuja litografioita jo vähän niinkuin ovelta tiesin, että olisin valmis maksamaan sopivasta rykelmästä vaikka vähän enemmänkin. Kotiin hankkimiini krysanteemeihin nämä sointuivat ihan vahingossa :) 


Myyjä kertoili pitkät tarinat kuvien tekijästä, Joseph Paxton-nimisestä puutarhurista, joka suunnitteli suuren Crystal Palace -kasvihuoneen Lontoon maailmannäyttelyyn vuonna 1851. Tätä ennen hän oli saanut työstään puutarhurina kimmokkeen julkaista lehteä, jossa kertoi eri kasveista.


Halusin jollain tavalla muistaa myös Mikkoa kaikesta tähänastisesta uurastuksesta. Meriantiikkiliikkeestä tarttui mukaan sopiva tuliainen. Voikohan ostostani kutsua ihan antiikiksi, en tiedä, mutta meri-vintageksi ainakin. Keksin tällaisen termin kuvaamaan sitä, että kyseessä on mahdollisesti noin 40-luvun kaukoputki ja sen kotelo.





Lahja oli mieluinen ja messinkinen kaukoputki toimintakunnossa. Tästedes sen voi napata mukaansa, jos haluaa tähystää aavalle saaren korkeimmilta kallioilta. Sitten kun venevaja on valmis, Mikko voi asetella tämän siellä jollekin nätille pöydälle ikkunan alle.

Täytyy myöntää, että tuliaiseni eivät olleet ihan ilmaisia, mutta tajusin sentään tinkiä molemmista ostoksista! Sain pyyntihintoihin nähden aika mojovat alennukset. Jälkikäteen olen tyytyväinen ratkaisuuni köyhtyä näiden takia Lontoossa yhteensä noin 140 euron verran, vaikka se minun kategoriassani onkin paljon. Ajattelin, että ostamatta jättäminen jäisi harmittamaan.   

Kesämatkallamme Norjassa olin tehnyt Hortenin pikkukaupungista onneksi huomattavasti huokeamman löydön: tina-salaattiottimet. Arvatkaapa, mitä maksoivat. Ihan kokonaiset 1,20 €!


Olinkin toivonut, että jonain päivä eteeni kävelisivät keskikokoiset, mutta tukevat salaattiottimet, koska Idurissa meillä on käytössä vain modernit ja vähän liian pitkät. Nyt sain sinne täydellisesti niin arki- kuin juhlakäyttöön sopivat salaattiottimet käytännössä ilmaiseksi. Ja mukavan muiston matkalta. Nämä ovat oikeastaan aika persoonalliset - koristelu tuo minulle mieleen vähän kalan suomut.



Kotona vasta googlasin ottimissa olevan valmistajan kaiverruksen. On niin hauskaa, kun netistä löytyy käden käänteessä tietoja: nämä ovat norjalaista tinaa, valmistaja on Brodrene Mylius ja ajoitus on 1950-luku. Eli aitoa vintagea nämäkin. Siitä ei ollut tosin ostohetkellä tietoa. Etsyssä oli tällaiset myynnissäkin 22 euron hintaan per aterin, joten taisin tehdä ihan hyvät kaupat.


Pojille toin Lontoosta tavanomaisemmat matkamuistot, Lontoon bussi -aiheiset kolikkolippaat.

Näistä muista on meille iloa loppuelämäksi. Nyt en kuitenkaan toivota vielä teille mukavaa loppuelämää vaan ihan vain mukavaa viikonlopun jatkoa ja uuden viikon alkua! 


sunnuntai 31. elokuuta 2014

Win-win

Meillä on tsiljoona puuta kaadettavana ruokavajan takaa: joka vuosi tippuvat lehdet ja puunjuurakot lahottavat seinää pilalle. Tänään aloitimme syksyn kaatourakan. Kaadamme 1-2 puuta kerralla ja syötämme lehdet niitä himoitseville lampaille. Nyt ruokalistalla oli haapa ja pihlaja. Nam.



Taustalla näkyy kuorittu venevajamme.


"Mitäs täällä on, jättäkää jotain mullekin. Kyllähän suurimman täytyy saada eniten."




"Mitä ihmettä nuo ahmivat… onko tuo muka hyvää??"


- "Älä tule lähemmäs. Nää on meidän ruokia." - "Eiei, tässä vaan katselen maisemia"


"Huh, se meni rantaan kalastamaan, saadaan syödä oikeat ruuat itse."










Tässä kuva eliminoitavasta puualueesta. Siinä riittää syötävää, jos kaikki saadaan kaadetuksi ennen lehtien tippumista!


Makoisaa viikkoa!


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...