sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Kruusattu kamiina

Meillä on päätalon vintillä pieni sievä uuni. Se on pikkuruisessa kesähuoneessa, jonka purkua olemme hiljaksiltaan aloittaneet. Siksi kuvissa on sahanpurua siellä täällä.


En tiedä, onko meillä mitään käyttöä tällä kamiinalla, mutta koska se on niin kaunis - ja oikeastaan ainoa tilalta löytynyt koristeellinen esine - se saa jäädä, vaikka vain koristeeksi. Mutta kuka tietää, jos joskus hamassa tulevaisuudessa vinttikin olisi valmis, jolloin kamiina saisi olla alkuperäisessä paikassaan. Muualla sille ei taida olla käyttöä.


Jostain syystä sain aluksi päähäni, että kamiina olisi venäläistä alkuperää - johtuen kai kruusauksista.  Olen googlailemalla etsinyt tietoa ja netistä löytyi ainakin yksi, tutkimisen arvoinen vihje alkuperästä: Huuto.netissä oli myynnissä samankaltainen, samankokoinen, alle metrinen kamiina. Myynnissä oleva yksilö on ilmoittajan mukaan Högfors-kamiina. Koristeluissa on selviä yhtäläisyyksiä, joten ehkäpä meilläkin on Högfors-kamiina? Päätalon tuvan iso uuniliesi on myös Högforsin, joten se tukisi päätelmää: samalta valmistajalta on hormin muurauksen yhteydessä hankittu hella tupaan ja pieni uuni vintille. 

Huuto.netin yksilö


Jatkan selvittelyjä Högforsin tuotteista ja seuraavan kerran, kun ehdin tutkia uunia paikan päällä, katselen vieläkin tarkemmin löytyisikö valmistajatietoa itse esineestä. Toistaiseksi en sellaista löytänyt.

Myöhempi täydennys: löysin tiedon, että kamiina on ns. lotjakamiina, eli näitä pieniä lämmittimiä on käytetty proomuissa. Hauska tieto. 

Lämpöä sunnuntaihin!


sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Hankintapolitiikkaa

Tänään olen korjaillut ja tuunaillut vaatteitani uuteen uskoon, eli pidentänyt niiden käyttöikää. Sain Nainen talossa -blogin kiinnostavasta kirjoituksesta inspiraation pohtia henkilökohtaisia ostoksiani - ja ostamista ylipäänsä.

Minulla on kohteita, joissa aina pihistelen ja olen suoranainen kulutuspuritanisti. Kuinkakohan outo olen naiseksi, kun en millään pysty tekemään itselleni myönnytystä haksahtaa esimerkiksi kauneushoitoihin tai muihin itsensähemmottelujuttuihin? Pihistelen myös kosmetiikasta ja kampaajalla käynnistä. Meikkiä ja hajuvettä käytän, mutta en ole koskaan ostanut muita kalliita ihonhoitotuotteita. Kolmekymppiseksi asti ylsin ilman mitään kasvovoiteita. Mutta sittemmin tein myönnytyksen, koska läheinen ystäväni huudahti "kylläpä sulla on ryppyjä silmän ympärillä!". Kauhistuin ja pelkäsin ensin tulleeni vanhaksi, kunnes huomasin, että kuiva ihonihan se siinä kiristelee. Niinpä tästedes olen käyttänyt markettien halvinta kasvovoidetta ja rypyt poistuivat :).

Kyllä minäkin ostan asioita, mutta en vain pysty tuhlaamaan itseeni. Nii-in, joku kutsuisi sitä itseensä sijoittamiseksi, mutta minulle se on tuhlausta. Sijoitan itseeni toisella tavalla. Kauhistelen urheiluun meneviä kustannuksia, mutta lempiharrastukseeni katson tarpeelliseksi panostaa. Mutta jos tarvitsen uuden vaatekappaleen (huom tarvitsen - ei haluan), näen vaivaa, että vaate on just eikä melkein täydellinen. Se saa olla kalliimpi, kun kerrankin jotain itselleni hankin. Samalla yritän varmistua, että hankinta on pitkäikäinen.

Viimeisimmälle hankinnalleni tulee käyttöä ensi viikon työtilaisuudessa ja varmaan monena vuotena sen jälkeen. Plan B tekee kierrätys- ja hukkapalakankaista originaalivaatekappaleita. Minun mekkoni on verhokangaspalasta tehty eikä ostos tässä tapauksessa ollut onneksi kategoriassa "kallis". 


Useimmiten lasken tuotteelle vuosikustannuksen - usko tai älä. Se vain menee niin, että keinonahkalaukku tuhoutuu parissa vuodessa, kun ajaton nahkalaukku kestää ainakin kymmenen vuotta, joten suosin jälkimmäistä. Purjehdushousut ja -takki maksoivat aikoinaan törkeät 3000 markkaa, mutta asu on edelleen kuosissa ja käytössä. Se on ollut erittäin hyvä ostos.

Olen kaikkein iloisin niistä vaatehankinnoistani, jotka ovat vaikkapa 10 vuoden takaa. Ne sopivat minulle täydellisesti - ja on aika huippua, jos joskus joku huikkaa, että kylläpä sinulla on kaunis hame tai jotain vastaavaa, vaikka kyseessä on oikeasti ikäloppu vaate. Nämä tilanteet kannustavat entisestään tekemään todella pitkäikäisiä ja ns. loppuelämän hankintoja vaikka vähän hintavampiakin. Tällöin on tärkeää, että kankaan laatu kestää käyttövuodet.

Muoti muuttuu, mutta joitakin vaatteita voi muotoilla uudelleen. Tänään esimerkiksi kavensin kolmet housut.


Lisäksi pienensin sivusaumoista hupparia, jonka harmikseni olin ostanut alunperin hieman liian isona.


Silloin petyn, kun jokin pitkäikäiseksi tarkoitettu vaate - neule vaikkapa - kulahtaa puolessa vuodessa. Saan siitä taas muistutuksen, että ostin liian halvan ja laaduttoman tuotteen. Kaikkein ikävin tunne tulee, jos vaate on edelleen hyvässä kunnossa, mutta mennyt pois muodista. Silloin soimaan itseäni: miksen ostanut sellaista klassista juttua, joka ei muutu muodin mukana. Olen noin kymmenen vuoden aikana kehittänyt itselleni vähän sellaisen 60-luvun tyylisen, selkeälinjaisen karderoobin, koska kiinnostavat  leikkaukset sekä yksinkertaiset linjat ja värit sopivat minulle parhaiten. Tämä tyyli ei mene pois muodista, vaan näyttää ajattomalta ja persoonalliselta aina. Uuden vaatekappaleen on istuttava tähän kokonaiskarderoobiin.

Korjasin tänään myös pari paitaa, kuten tämän monta vuotta vanhan paidan ratkenneen sauman ja saan taas yhden lempivaatteistani käyttöön.


Jokainen tekee kai heräteostoksia. Minä ainakin. Heräteostokset näpäyttävät ja kolauttavat - todistavat, että olen tuhlannut. Ne tekevät entistä tarkemmaksi ja onneksi teen heräteostoksia vähemmän nykyisin kuin nuorempana. Heräteostokset liittyvät tilanteisiin, joissa olen kuvitellut, että vaikkapa jokin sellainen vaate sopii minulle, joka oikeasti on kaunis jonkun ihan toisen tyylisen ihmisen yllä. Turha on omaa tyyliään vastaan yrittää taistella. Jutun ydin on siinä, että pitää löytää se oma tyyli. Arvatkaapa, miten olen tehnyt eniten virheostoksia: lähes jokainen kirpparilta hankkimani vaate on ollut huti. Osaan löytää kirppareilta muuta, mutta vaatteet menevät ihan aina pieleen, joten se pitää lopettaa - nyt!

Joskus mietin, miksen vain nauti ostamisesta: pieni ilo arjessa! Paitsi etten nauti, minä jopa soimaan itseäni, jos tarvitsen jotain uutta. En tiedä, miksi näin on. Sen vain tiedän, että nykyisin en enää pysty iloitsemaan ostamisesta, vaikka kyse olisi jostain minulle ihan täydellisesti, kauniista ja tarpeellisesta jutusta. Itse ostaminen nimittäin ahdistaa. Nuorempana minulla oli ihan ostamishimo. Oli pakko saada jotain ja voi, sitä mielihyvän tunnetta! Olen kyllä hyvin iloinen, että tämä himo-ilo -kierre on katkaistu. Nautinto on hyvä saada jostain muusta. Liittyyköhän se ikään, että nauttii ihan eri asioista? Vai onko se jokin muoti, että ostaminen ei ole hienoa? Sen sijaan hyvä ruoka on suuri nautinnon lähde. Voi olla, että olen vain trendien orja, mutta kestävän kehityksen kannalta tämä on ainakin hyvä. Minulle saunailta on iloa (maksaahan sekin, muttei paljoa) tai perheen kanssa tehty matka (ja se vasta maksaakin). Tällaisiin elämyksiin haluan satsata ja nauttia niistä.

Luulen, että yksi syy, miksi ostaminen ei tällä hetkellä tunnu kivalta, on tietenkin iso, hintava kunnostusprojektimme. Tiivis ja pitkäkestoiselta näyttävä avioliitto pankin kanssa tuo huolia, joten jonkin tavaran tai vaatteen ostamisen jälkeinen tunne on pikemminkin huoli kuin ilo. Sitä huolta ei halua kokea.

Yhdestä asiasta olen todella kiitollinen: pojat eivät elä kulutushysteriassa. No, jos ajatellaan, että lama alkoi vuonna 2008, ovat he suuren osan lapsuusajastaan olleet yleisten taloushuolien ympäröimä sukupolvi. Välillä pysähdyn ihmettelemään, miten vähän he haluavat lopulta mitään. Saman ikäisenä minua juuri vaivasi tavaran haluaminen (noh, vrt. 80-luvun nousukausi). Ehkä pojat ovat erilaisia kuin tytöt? Toivon, että he ovat onnellisia eivätkä ole pyytämättä asioita siksi, että olisivat kaamean puritanisti-äidin näkemysten, tai masentavan nykyajan, henkisiä uhreja. En usko, että he ovat. Tiedän, että he ovat saaneet isoja, tärkeitä asioita elämässään. Niitä on pyritty mahdollistamaan ja tingitty sitten muusta, kuten lelu- ja nuorisotrendeihin liittyvistä  jutuista.

Iduriin tulevien asioiden hankintapolitiikassa olen yrittänyt pitää tiukkaa linjaa. Se, mitä hankitaan, on lopullinen hankinta ja jääköön sinne ikiajoiksi! Huteja ei saa tulla eikä heräteperiaatteella saa hankkia. Mikko olisi pitänyt vieläkin tiukempaa linjaa, mutta minusta ostamattomuus olisi tarkoittanut paikkojen kuntoon laittamisen tarkoituksetonta viivästämistä. Onko tullut tehtyä virheostoksia? Hip hurraa, isommissa hankinnoissa ei ole, eli olen ainakin toistaiseksi pysynyt tavoitteessani. Peilit, taulut ja tuolit ovat varmasti pitkäikäisiä. Mutta myönnän, olen ehkä jokusen pienen jutun, kuten kirppariastian, ostamista katunut. Sellaisia en ole edes vienyt saareen, vaan ne täytyy realisoida eteenpäin.

Miksi sitä tavaraa ylipäänsä on nurkissa niin älyttömästi, vaikka olen mielestäni vähentänyt vuosi vuodelta? Tavaran määrästä päätellen en ole hirmu hyvin onnistunut toteuttamaan kestävää kuluttamista, vaan entisestään pitäisi niukentaa. Periaatteessa kaikki meillä oleva tuntuu tarpeelliselta, mutta tulisiko sitä vähemmällä toimeen? Varmasti. Tämän pohdinnan päätteeksi olen päättänyt ottaa yhden uuden hankintaperiaatteen käyttöön: aina, jos aion hankkia jotain, on sitä vastaava asia poistuttava ENSIN kodistamme. Sama koskee vaatekaappiani.

Lasten varusteiden osalta kauppa on aina käynyt hyvin netin kautta.  


Tähän asti olen kierrättänyt juttuja hankintojen jälkeen, mutta nyt olisi siis tavoitteena hankkiutua kestävästi edellisestä ensin eroon. Uskon, että tämä hillitsee vielä lisää ostamista. Kuka tietää, vaikka onnistuisin näin pelastamaan pienen palan maailmaa :). Hyttysen pissahan se on valtameressä, jos yksi ihminen vähentää ostoksiaan. Kannattaa se silti tehdä. Ja jo siksikin, että saan siitä iloa, jota aiemmin sain ostamisesta.

Täällä yksi hyvän mielen onnenonkija toivoo kaikille hienoa alkavaa viikkoa ja viisaita ostopäätöksiä,



lauantai 15. marraskuuta 2014

Kirpparituoli



Löysin kirpparilta tuolin, jonka hinta oli alennettu viidestäkympistä 15 €:on. Päätin ottaa sen mukaani, koska se näytti viehättävältä. Se oli melko paakkuisesti maalattu, joten hioin maalatun pinnan sileäksi odottamaan mahdollista myöhempää maalikäsittelyä. En ole toistaiseksi osannut päättää, minkä värinen tuolista tulisi vai tulisiko minkään väristä. Kuulisin mielelläni ehdotuksia, sillä viimeksi sain hyviä näkemyksiä teiltä lukijoilta pohtiessani senkin kohtaloa. Pieni hukkapala keltaisesta päiväpeitteestä riitti juuri ja juuri tuoliin uudeksi päälliseksi, mutta se on vaihdettavissa koska tahansa. 


Miltäköhän vuosikymmeneltä tuoli mahtaa olla…? Mietin, oliko myyjän arvio 40-luvusta paikkaansapitävä. Puutyö näyttää käsityöltä, ei tehdasvalmisteiselta. 






Meillä ei ole liikaa tuoleja, joten tälle on todella käyttötarvetta. Tuoli näyttääkin kivalta kamarissa - tässä kuvassa syksyisiä ruskapuita vasten.


Kaikille kivaa viikonloppua!


perjantai 7. marraskuuta 2014

Tilausvahvistus

Ennen varsinaista aihetta kerron, että kaikki Kesäkoteja-kirjan arvontaan osallistuneet saivat vielä uuden mahdollisuuden, kun ensimmäisen Anonyymi-voittajan email-osoite ei toiminut.

Juniori oli jälleen onnettarena - ilmoittaen numeron 57. Siispä onnea 57. arvontaan osallistuneelle  Sarille blogista Arjen iloja! Lähdenpä tästä nyt etsiskelemään sähköpostiosoitettasi tai jos ehdit nähdä tämän ensin, tipauta postiosoitteesi minulle: pilvi.villaidur(at)gmail.com.

*

Ja sitten asiaan. Monta kuukautta kestäneiden neuvottelujen ja yksityiskohtien säätämisten jälkeen annoimme eilen venevajan korjausfirmalle tilausvahvistuksen. Hui, vähän hirvitti tehdä tällainen iso tilaus kerralla, mutta ajatelkaapa, hirsiarkkujen teko alkaa jo tänä viikonloppuna! Projektin käynnistyminen voisi olla syy poksauttaa samppanjapullo. Olo on niin huojentunut. Mutta taidan tästä huolimatta säästää poksauttelut vasta ensi vuoteen. Projektissa voi vielä tulla mutkia matkaan, joten on ehkä parempi juhlia vasta siinä vaiheessa, kun on vankat rakenteet ja perustat paikoillaan.

Mauro käy vieläkin uimassa. Niin kauan kuin jäät tulevat. Nämä kuvat ovat reilun viikon vanhoja. 


Tältä näyttää ranta saaressa, jonne asti pääsemme auton kanssa ja jossa veneemme on parkissa.


Pian venevajan nykyinen "ilmava" vaihe on muisto vain! Itse asiassa vaja on todellisuudessa vieläkin kuoritumpi kuin alla olevassa kuvassa. Mm. lattialankut ja vasemmalla näkyvät portaat on kerätty kierrätykseen.

 

Projektin eteneminen piristää kummasti syksyä. Toivottavasti teillä on siellä myös pieniä piristyksen aiheita, joista iloita!

Toivottelee,


sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Sielukas maisema vai sielunmaisema?

Arvoin Kesäkoteja-kirjan juniorin avustamana. Pyysin häntä sanomaan jonkin luvun 1 ja 58 välillä, eli osallistujien pääluvun mukaan. Juniori valitsi numeron 16, joten blogini 2-vuotisen taipaleen kunniaksi suoritetun arvonnan voitti 16. arvontaan vastauksen jättänyt Anonyymi nimimerkillä Noutajakoirat. Onnittelut sinulle - otan yhteyttä meilitse lähetyksen merkeissä!

*

Sielunmaisema - sana kuulostaa hassun kliseiseltä, mutta kun sitä oikein alkaa pohtia, niin kyllähän minullakin sellainen on. Tottakai. Nainen talossa haastoi minut kertomaan kuvin omasta sielunmaisemastani. Kiitos tästä hauskasta pohdiskelunaiheesta.

Minulle se on sellainen maisema, jossa mieleni lepää, mutta toisaalta siihen liittyy myös jotain tuntematonta ja ajatus merten takaisista paikoista, joissa en ole käynyt. Jonkinlainen kaukokaipuu tai rauhattomuus liittyy minulla asiaan.

Olen kuvannut matkoilla uskomattoman sielukkaita näkymiä kauas merelle. Monin paikoin sanoisin, että nämä paikat ovat jopa kauniimpia ja huikeampia kuin kotoisan Itämeremme tarjoamat horisontit.




(Kuvat ylhäältä alas: Brasiliasta, Sisiliasta ja Kroatiasta)

Ensin ajattelinkin, että sielunmaisemani olisi mikä tahansa merimaisema, mutta kun tarkemmin mietin, koen olevani maisemani kanssa yhtä vain suomalaisessa saaristossa. Siitä huolimatta, etten mielestäni ole mikään nurkkapatriootti ja rakastan matkustamista todella paljon. Yhtä paljon huomaan kuitenkin haluavani aina palata kauniistakin paikoista takaisin kotiin.

Eli ei auta -  muotoaan, lempeyttään ja sävyään vaihtavaa Itämerta ei minun sielustani saa irti. Kyse ei ole siitä, että maisemani olisi oltava superkaunis. Seesteisenä se on sitäkin, mutta sielunmaisemani näen ehkä  hieman uhmakkaana ja rauhattomana. Tähän näkymään pitää kuitenkin sisältyä valon pilkahdus, kuin lupaus seuraavasta hetkestä, jota kohti on menossa.




Nappaa haaste mukaasi.

Sielukasta sunnuntaita!


maanantai 20. lokakuuta 2014

Sopimaton senkki

Viikonloppuun osuivat sekä syksyn parhaat että pahimmat säät: lauantaina pelkkää aurinkoa ja sunnuntaina kaameaa kaatosadetta. Meillä ei ollut työn alla onneksi sen enempää mitään sääaltista ja muutenkin puuhailtiin enemmän fiiliksen mukaan. Aloitin kuistin sisäoven maalauksen (mutta unohdin ottaa siitä kuvia), tunnelmoitiin, pelailtiin poikien kanssa ja oltiin vaan. Se tekee kyllä hyvää.

Mauroa muistettiin onnitella: se täytti lauantaina 6 vuotta! Muuten Mauron synttäreitä ei juuri vietetty. Sehän sai olla lempipuuhissaan, eli juosta eessuntaassun koko viikonlopun ja päästä lämpöiseen mökkiin illan tullen nukkumaan. Eli ihan täydellinen syntymäpäivä Maurolle.

Yksi poseerauskuva oli otettava


- No okei, otetaan vielä toinenkin emännän kanssa, kun se ei ikinä pääse itse esille blogissaan.


Joko pöytä olisi patinoitunut ulkona riittävästi? Kyllä, se pitää siirtää suojaan, mutta kas, nyt ei jaksettu.


Mikko savusti lohta


Poikien vene vedettiin ylös ja he tekivät haavan rungoista sille pressutelineen.


Sisällä nautin tunnelmasta





Aamulla, kun nousin, sytytin taas heti kynttilät. Se on ihana hetki.


Ja kun keittelin aamukahvia, kukas se valtasikaan heti paikkani ja loihti kasvoilleen raukean ilmeen!? 


Pojat alkoivat aamulla jupista, että tarvitsevat uudet sängyt. Jos joku muistaa, että he aloittivat päätalon kamarissa nukkumisen hetekoilla, niin ne vaihtuivat jo jossain vaiheessa kesää näihin talonpoikaissänkyihin. No, nyt nekään eivät kuulemma enää kelpaa, vaan ovat heidän mukaansa liian lyhyet. Kumpikaan ei mielestäni ole kasvanut vielä yli kaksimetriseksi… Eikö ulkonäkö muka merkkaa mitään vai onko se juuri se ongelma? Taidan ratkoa asiaa vasta ensi keväänä.


Toiseen probleemiin kaipaisin sen sijaan kipeästi vinkkejä teiltä lukijoilta: mitä ihmettä teen tälle senkille?  


Pelkään, että senkki ei tule koskaan löytämään pääatalosta paikkaansa. Minne muuallekaan se sopisi? Nyt se on tuvassa rojun keskellä, mutta mittasuhteiltaan sinne sopimaton. Ehkä tyyliltäänkin sopimaton? Se on ihan liian iso ja tumma, se imee kaiken tilan ympäriltään. Pitäisikö se maalata, polttaa tai myydä? Jälkimmäinen olisi kamala työ eikä tulisi välttämättä myyntihinnalla katetuksi, mutta sanokaa rehellisesti mielipiteenne. Nyt olen pohtinut asiaa omin voimin jo kaksi vuotta tuloksetta. Fasettihiottu peili siinä on tosi kaunis.


Eipä muuta tällä kertaa. Toivottavasti viikkonne on alkanut kivasti,


perjantai 17. lokakuuta 2014

Heavy duty

Olen halunnut käpertyä omiin oloihini viime viikot ja huomaan jopa vähän vältelleeni tänne kirjoittamista. Kaikenlaista syksyn mukanaan tuomaa ankeutta on vähän ilmassa ja haasteita työrintamalla. Välillä asiat tuntuvat ylitsepääsemättömiltä.

Mutta, en ole luonteeltani pessimismiin taipuvainen, tai ainakaan luovuttaja, joten tiedän kyllä tämän menevän ohi. Tavallaan on hyvä, että samaan syssyyn osui myös lampaiden päivien päätös. Huoh,  kurjuuden maksimointia.


Niin. Viime viikonloppuna Idurin yllä leijui taas raskas tunnelma. Lähdin Mikon mukaan avuksi, koska en ole oikein koskaan arvostanut ajatusta "poissa silmistä, poissa mielestä".  Ajattelin, että kohdattava tämä teurastushetki on, jotta sitten taas "muistaisin" entistä paremmin, millä tavalla se liharuoka lautaselle päätyy.

Näin jälkikäteen analysoituna otin kaksipäiväisen operaation mielestäni niin hyvin kuin mahdollista. Kivaa se ei ollut - totta puhuen oli kova paikka. Ja huomaan kyllä, miten kova paikka tämä Mikollekin on. Hän oli myös aidosti huolissaan, miten kestän asian, kun on nähnyt viime vuotisen prosessini. Sain kiitosta, että olin mukana ja tukena, joten en kadu. Ei tämä mitään pelkkää miesten hommaa mielestäni ole, joten päätin jopa opetella lihan paloittelua ja olin Mikolla opissa. Tämmöinen raakalainen täällä siis kirjoittelee! Mutta raakalainen on ollut taas myös tunteidensa kourissa ja viisi päivää meni ennen kuin saatoin asiasta tänne mitään kirjoittaa.


Tämän kauden lampaista muistuttaa riipaisevalla tavalla enää tyhjä laidun ja avoin portti. Niiden olemassaoloon ehtii niin tottua tämän 5-6 kuukauden aikana ja kiintymistä en voi näköjään estää.



Mietin sitäkin, että meillä lihoiksi laittamisen tekee erityisen vaikeaksi se, että joudumme aina kertaheitolla luopumaan koko laumasta. Väitän, että useita satoja omistava lampuri ei joudu käymään samanlaisia tunnontuskia, jos teurastukseen menee kerralla vain pieni osa lampaista (joihin ei ehkä myöskään ole yksilökohtaista suhdetta) ja loppu lauma jää jäljelle. Me menetämme aina kaiken ja vieläpä yksilöityneet ja personoituneet eläimet. Tämän tajutessani annan myös omille tunteilleni enemmän oikeutta. Turha on edes yrittää, ettei tulevinakaan vuosina tuntuisi missään. Ei tähän voi paatua.

On siis hyväksyttävä tunteet otsa kirkaana, jos haluaa lihaa itse tuottaa. Ei voi mitään.


Paradoksaalisesti ikävöin lampaitamme. Odotan alkavaa viikonloppua. Nyt paistaa aurinko.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...