tiistai 16. huhtikuuta 2019

Tsekkausta


Lähdimme viime sunnuntaina katsomaan, miltä saaressa näyttää, kun vesitie sopivasti aukesi.  On ollut aina kiinnostavaa tallentaa tänne blogiin niin kevään ensimmäiset kuin syksyn viimeiset kulkemiset. Tänä vuonna kausi alkoi siis 14.4. 

Lähinnä tsekkasimme perusasioita - kuten käynnistyykö vene ja sitä rataa - jotta pääsiäisen pidempi oleilu sujuu mutkitta. Jo aiemmin olimme havainneet, että veneestä mantereen puolella oli varastettu talvella bensatankki. Uusi tankki oli nyt hankittuna ja polttoaineen syöttö asennettuna, joten pääsemme jatkossakin kulkemaan yli. 


Mitään tuhoja tms. ei ollut saaressa. Teimme luontoretken ja suljimme silmät huoltorakennuksiin tunkeutuneelta pölyltä tai purkulautaröykkiöiltä. Niiden kimppuun sitten pääsiäisenä (jee...). Luonto ei ole juurikaan heräillyt, eli aika ruskeaa ja aavistuksen ankeaa on vielä joka puolella. 



Talven aikana liikkeissään hidastunut Mauro (10 v!) säntäili taas kuin ei mitään. Tästä alkoikin Mauron luontainen Taas tietää juosseensa -vuodenaika. Tällainen koira kun ei koskaan väsy tavallisella lenkkipolulla niin, että kieli roikkuisi ulkona, mutta täällä vapaana kulkiessa on toisin.  


"Pois heikoilta jäiltä!", huusin. Estelin sitä myös uimasta, koska on turha ottaa reumaattista kuumetta seuraavalle viikolle. Nm. kokemusta on aiemmilta vuosilta. Se ei taida muistaa aiempien vuosien kolotuksiaan.  



Varhainen kevät siis vielä, mutta aurinko saanee hetkessä ihmeitä aikaan. Hyvällä tuurilla pian saadaan jo ihailla narsissin nuppuja! 


Tämän viikon tehtävälistallani on suunnitella pääsiäiseksi käytännölliset ruuat ja mukaan otettavat siivous- yms. tarvikkeet, jotta mahdollisen työskentelyinspiraation iskiessä ei jää homma ainakaan niistä kiinni :).


Ja lihakset voi venytellä valmiiksi vetreiksi pihahommia varten.

Tuumaa,







sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Jugend-tuolien täytteet



Eilen iltapäivällä tuntui kivalta, kun oltiin saatu nauttia ulkoilusta - ja kun vielä sen jälkeen otin säilöstä verhoilua odottavat tuolit, riitti luonnonvaloa. Ehkä valon puute on ollut yksi syy, etten oikein ole tuntenut intoa mihinkään tarkkuutta vaativaan käsityöhön. Ikänäkökin painaa pahasti: olen ollut lapsesta asti plussan suuntaan huonosti näkevä ja nyt näkö huononee kohisten. Ah, valo tuntuu supertärkeältä kaikessa, mitä teen, eli minusta ei ole verhoilemaan kynttilän valossa ;).

Tuolit olivat täysin hajuttomat kuivan ja lämpimän varastoinnin myötä, joten päätin, etten poista vanhoja täytteitä, vaikka toiminkin niin kalusteryhmän sohvassa (ks. 1. postaus täältä ja valmis sohva täältä ). Vanhat täytteet ovat ilmeisesti alkuperäiset. Joka tapauksessa hengittäviä materiaaleja - olkea ja kangasta. Koska istuinosaa pitää aavistuksen nykyisestä korottaa, pystyn nyt hieman säästämään täytteissä. Poistin vain isot, paksut nastat ja sinne tänne lyödyt naulat reunoista, etteivät ne jää  haittaamaan päälle tulevien kerrosten kiinnittämistä.


Vanha verhoilukangas toimii itsessään täydellisenä kaavana, kun pitää leikata pohjiin käytettävä lakanakangas ja itse verhoilukangas. Kahteen tuoliin tarvitsin yhteensä 4 kpl muotoon leikattua palaa lakanakangasta. Leikkasin myös lopullisesta verhoilukankaasta palat odottamaan. Ja muistin kohdistaa kankaan kuviot symmetrisesti istuinosan keskelle. 





Laitoin lakanakankaan puuvillavanun alle ja päälle. Nyt tuolit menevät vähäksi aikaa ruokapöydän ympärille arkikäyttöön, jotta täytteet asettuisivat. Olen oppinut aiemmista projekteista, että painumista ei pidä aliarvioida. Jos laittaisi heti verhoilukankaan tähän päälle, huomaisi sen  hetkisen päästä löystyneen, vaikka kuinka olisi kiristänyt. On helpompi antaa täytteiden hetken painua kuin korjailla lopullista päällyskangasta jälkikäteen.



Mauro on ominut tuoleihin kuuluvan sohvan, joka on jäänyt valmistumisensa jälkeen väliaikaisesti ruokapöytämme päätyyn. Onneksi tajusin alusta pitäen laittaa uuden päällisen päälle peitteen. Koiran päivittäinen makoilu olisi kyllä jo tässä ajassa alkanut jättää siihen jälkensä, vaikka hän omasta mielestään levittääkin ympärilleen vain pelkkää hyvää tuoksua :). Nyt kalusteryhmä tulee joka tapauksessa näyttämään vielä silloinkin vastaverhoillulta, kun se jossain vaiheessa kannetaan päätalon tupaan.

Ja jälleen kerran, Mauro on sisustuksen kanssa sävy sävyyn.


Valosta inspiroituneena, 


sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Kunnostajan oivalluksia

Muistanette, että uskaltauduin kirjoittamaan kunnostamisesta jutun lehteen. Kiitos kaikille, jotka kannustitte tarttumaan saamaani ehdotukseen! Nyt paljastan, että kyseessä on Antiikki&Design ja kyseinen numero 3/2019 on ilmestynyt. Jännittävää! Lehdessä on 3 x Kunnostus -teema ja minun juttuni on yksi näistä. Vaikka epäröin jutun kirjoittamista, se sujui lopulta mutkattomasti. Tyyli löytyi keskustelussa päätoimittajan kanssa ja kun kirjoitin vilpittömästi itselleni tärkeistä asioista omien kokemusteni kautta, selätin sillä sen tuskan, että neuvoisin liiaksi. Ja totta puhuen, blogia kirjoittaessakin tulee jaettua kokemuksiaan muille, joten ei lehtijuttu loppujen lopuksi hirmuisesti näistä rustauksistani poikkea :). En silti vielä ajatellut luopua varsinaisista päivätöistäni tai edes siirtyä sivutoimisesti toimittajaksi, mutta tämä oli oikein kiva kokemus. Kiitos Antiikki&Design -lehdelle!


Melko nopeasti löysin minulle tärkeät, seitsemän keskenään hyvin erilaista asiaa, joista halusin jutussa kertoa.

Jutussani Kunnostajan 7 oivallusta, kirjoitan:

1. rohkeudesta tarttua uusiin, itselle vieraisiin ja opeteltaviin asioihin
2. arvomaailmasta vanhan kunnostamiseen liittyen
3. tyylivalinnoista
4. vanhan vaalimisen edullisuudesta ja käytännöllisyydestä
5. rutiininomaisesta, sinnikkäästä työskentelystä
6. siitä, että jokainen on oman yksilöllisen kohteensa paras asiantuntija
7. työmaan siisteydestä



Kuvat jutussa ovat itse ottamiani ja blogissakin vuosien varrella nähty. Pilke silmäkulmassa annoin julkaista itsestäni kesäkukkakuvan (jonka itse asiassa on Mikko ottanut). Vaikka kuva on ihan hyvä, tällainen "herttainen tyylilaji" itsestäni lehdessä julkaistuna naurattaa minua tosi paljon. Mutta minkäs teet, ei ollut valinnanvaraa, kun on itse aina kameran takana. Tähän piti saada kuitenkin vähän edustavampi kuva kuin sellainen, missä olen sahanpurun, maalin tai hien peitossa. Niitä kyllä olisi ollut!


Jutun myötä huomasin, kuinka muutama näistä aiheista on oikeastaan jäänyt blogissa katveeseen. En ole juurikaan kirjoittanut esimerkiksi työnteon rutiineista ja pyrkimyksistämme tietynlaiseen  säännönmukaiseen päivärytmiin. Siitä voisi kirjoittaa joskus syvällisemmän päivityksen.

Toinen asia, jonka nostin listalleni, on työmaan säännöllinen siivous. Olipa nimittäin työn alla oleva projekti kuinka iso tai pieni tahansa, siivous on tosi tärkeä osa remontin etenemistä. Tämä on mielestäni täysin aliarvostettu asia! Periaate pätee pienempiinkin projekteihin, kuten noihin verhoilutöihin, joita teen. Kun en omaa erillistä työhuonetta, on mielestäni tosi tärkeää, että aina työrupeaman päätteeksi siivoan kaikki jäljet pois. Näin sekä eläminen keskeneräisen projektin kanssa että työn jatkaminen on miellyttävämpää.


No, nyt on heti tunnustettava, että kevään koittaessa joudumme paikkailemaan syksyn tekemättä jättämisiä ja aloittamaan tämän kauden työt saaressa juurikin edellisen vaiheen siivouksella! Kun päätalon ulkovuoraus viime syksynä valmistui, emme yksinkertaisesti enää jaksaneet sortteerata kaikkea purkujätettä ennen talven tuloa. Joskus käy näinkin, että voimat vain ehtyvät. En soimaa meitä, koska tänä talvena tuntui aika pitkään, että koko työmaa ottaa päähän. Viime kesä oli meille tosi raskas: ikävää purkutyötä superhelteessä ja päiväkausien siivoamista. Osan purkumateriaaleista saimme siivottua talkoiden avulla, mutta osa siis jäi vielä tälle vuodelle. Täytyy toivoa, että talven lepo on auttanut ja saamme asap siivottua talon vierustan kaikesta sinne kuulumattomasta.

Kuvissa purkujätteet ovat kivasti lumipeitteen alla. Alla olevan kuvan oikeassa alakulmassa näkyy talven myrskytuulessa kaatunut pihakeinu jalat taivasta kohden.


Siivottu ympäristö on minulle ihan a ja o - varsinkin tässä muuten kauniissa saarimiljöössä. Jokainen epäsiisti asia ärsyttää suunnattomasti. En ole mikään siisteysfriikki, mutta jotenkin tämä meidän tila alkaa näyttää heti niin kaoottiselta, kun jokin kohta on sekaisin. Ja ehkä epäsiisteyden huono sieto tulee myös siitä, että projektimme on niin pitkä. Voi olla, että alussa siedin röykkiöitä paremmin (oli pakko), mutta nyt huomaan häiriintyväni niistä koko ajan enemmän ja enemmän.

Kevään työt lähtevät siis liikkeelle vähän miinuksen puolelta, kun ensin vain siivotaan edellistä vaihetta. Mutta eiköhän sen jälkeen saada taas hyvä inspiraatio itse kunnostamiseen. Ensimmäisenä edessä on sisätilojen lattioiden rakentaminen.

Kevät on siivouksen aikaa, parempi suosiolla orientoitua siihen!

Suosittelee,


keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Kevyet tuliaiset

Suhahdimme aivan toisenlaisiin maisemiin kevättä odottelemaan. Asuimme Mikon kanssa Roomassa joitakin kuukausia vuonna 1998, eli ennen poikien syntymää ja suunnittelimme tulevaisuuttamme. Monta hyvää suunnitelmaa syntyikin, mm. kaksi poikaa ihan konkreettisena esimerkkinä ;). Ihana paikka käydä nostalgisoimassa vanhoja aikoja. Meillä on edelleen tapana matkustaa Roomaan mieluiten budget-hengessä: matkatunnelman loivat pieni vaatimaton yksiö, jossa kokkailtiin torilta ostettuja kausivihanneksia ja käsintehtyä pastaa, pitkät päiväkävelyt, piipahdus vanhassa kantabaarissamme sekä muutamat illalliset kansanravintoloissa kaupungin laidalla.

Joka sunnuntain megalomaaniset Porta Portesen markkinat olivat myös aivan pakollinen käyntikohde. Roomalaiset rakastavat kruusattua, runsasta tyyliä ja siksi lähinnä kiertelimme markkinoilla tunnelman vuoksi. Paikan päällä kaikki upeat ja edulliset stukkoesineet tai koukeroiset kehykset näyttävät tavallaan houkuttelevilta, mutta heti kun miettii jotain sellaista osaksi omaa, yksinkertaista tyyliä, on vain huokaisten unohdettava mahdollinen äkillinen mieliteko. Porta Portese tarjoaa kuitenkin kilometrikaupalla kaikkea krääsästä antiikkiin ja vaikken mitään varsinaisesti etsinyt, jotain siltikin tarttui mukaan. Hyvänä ohjenuorana oli lupa hankkia vain jotain käytännöllistä. Ja kun oltiin matkassa vain yhden ruumaan menevän laukun kanssa, oli selvää, että tuliaiset saivat olla vain jotain pientä ja kevyttä.

Tässä hymyilen leveästi bongattuani läjän vintage-peilejä. Peilikokoelmani sai tietysti täydennystä.


Ja kuten oikeasta reunasta huomaa, jymähdin myös penkomaan vanhoja liinoja, jotka maksoivat 50 senttiä kappaleelta.


Mm. tämä sipulinkuvin kirjailtu sievä liina lähti mukaani


Messinkiset koukut olivat hyvä löytö. Olen suunnitellut koukkujen ostoa ihan uutena, mutta hinta on aina pysäyttänyt ostoaikeet. Nyt sain koukut kympillä.


Ja tässä peilikokoelmaani valitsemani yksilö. Fasettihiotun peilin kehys ei ole aitoa hopeaa, mutta varusteltu kauniilla koristelulla niin etu- kuin takapuolelta.





Ostosten lomassa tulee esiteltyä myös ainutlaatuinen kuvauskohde, jossa poseerasimme itsekin vuoron perään: Birgittalaisluostarin kattoterassi. Kävimme luostarissa markkinoiden jälkeen sunnuntailounaalla ja ihailemassa aurinkoista Roomaa kattojen tasalla.




Jostain pienestä kulmakaupasta ostimme myös seniorille Pedrini-merkkisen mutteripannun omaan uuteen kotiinsa, jonne muutto on hänellä ensi kuussa käsillä. Ja nuo muut osat ovat meidän käyttöömme saareen, jossa käytössämme on vanha, pärskäyttelevä mutteripannu ja kaasuliesi. Juniorille tuli hankittua tuliaisiksi kalsareita, mutta niistä en katsonut tarpeelliseksi ottaa kuvaa :).


Matkaterveisin,



sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Toisen käden tietoa



Joskus sitä joutuu näin itsekin tyytymään tilan tilannekatsaukseen vain ruudun välityksellä. Seniori kavereineen päätti nimittäin lähteä jäitä pitkin saareen, vaikkakin yritin parhaani mukaan estellä, pelotella ja kieltää heitä lähtemästä. Ajattelin jäiden olevan nyt niin heikot, mutta en onnistunut estämään täysi-ikäisiä poikia lähtemästä. Niinpä tyydyin varmistamaan, että heillä oli mukanaan naskalit, köydet ja pelastusliivit.


Saimme kivaa, autenttista ja reaaliaikaista video- ja kuvaraporttia heidän matkansa varrelta, mukaan lukien ekstramateriaalina viiltävä analyysi Iivo Niskasen epäonnistuneesta kisasta Holmenkollenissa, hahhah. Analyysi oli asiantunteva ja ennen kaikkea hauska. En kuitenkaan valitettavasti jaa sitä tässä, vaan muutamia muita pojan minulle lähetettämiä kuvia ympäristöstä.



Kun jään paksuus osoittautui poikien kairaamana n. 20 cm:ksi, olisi hirmuisesti tehnyt mieli itsekin lähteä perässä! Epäonnisesti automme tuulilasin pyyhkijöiden mekanismi oli kuitenkin mennyt rikki perjantaina eikä sitä onnistuttu korjaamaan. Ilman pyyhkijöitä ei autolla ole asiaa suolatuille teille. Jouduimme siten tyytymään toisen käden kuvakerrontaan siitä, että saaressa kaikki on kunnossa ja että venevajan vintillä onnistuu näköjään näin talvisaikaankin yöpyminen tällaisilta karaistuneilta erämiehiltä :).


Aivan ihana retki näyttää heillä olleen ja hyvä, että kävivät tarkistamassa paikat. Mäenlaskua suksilla  talolta alas jäälle oli myös harrastettu. Siitä katselimme hauskoja videoita seniorin tultua tänään kotiin. Pitääpä koettaa joskus itsekin. Vaatii näemmä muutaman laskun harjoittelun, että pääsee alas asti pystyssä ja pyllähtämättä :). 




Kirkasta talvista viikkoa toivotellen,





lauantai 23. helmikuuta 2019

Minäkö ahkera?

Olen miettinyt kovasti koko sydäntalven, miksi motivaationi tulevaa rakennuskautta kohtaan ei ole vieläkään herännyt. (Onneksi on vielä aikaa.) Olen hakenut myös motivaatiota sohvan kunnostamisen jälkeen kahden tuolin laittamiseen. Se olisi aika nopea juttu, mutta kun ei vaan jaksa. Pari postausaihettakin on ollut mielessä, mutta kun en ole saanut itsestäni irti niiden kirjoittamiseen. Sen verran minusta sentään löytyi aloitekykyä, että hain ikälopulle, työstään irtisanoutuneelle polakille asiantuntija-apua.



Tämä polakki on ehtaa itäeurooppalaista laatua oleva ompelukoneeni, jonka sain 15-vuotiaana vanhemmiltani lahjaksi. Se oli jo silloin käytetty. Ilman mitään huoltoja se on siis kestänyt näihin päiviin asti. Iloitsin, kun se oli vielä korjattavissa - ja siitä, että löytyi vielä paikka, jossa tällaisia ydinsodankin kestäviä koneita korjataan!! Firma on nimeltään Espoon kone Oy. (Mahtava nimi, taas muodikas!) Suosittelen käymään ihan turistimatkalla, vaikkei korjattavaa ompelukonetta omistaisikaan. Kun paikan löytää hieman autioituneen Tapiolan Heikintorin yläkerrasta, luulee eksyneensä eksoottisen maan huoltobasaariin, jossa yhteiskunnan modernisaatio on vasta alkumetreillä. 


Nyt olisi siis ompelukone odottamassa useamman vaatteen korjausta ja jossain mielen sopukoilla muhii ajatus uuden päiväpeiton ompelusta, mutta en saa itsestäni mitään irti. 

Kuulen usein minulle sanottavan, että kylläpä olet ahkera ja miten ihmeessä ehdit tehdä kaiken, mitä teet. Tjaa. Tätä mielikuvaa itsestäni en ole ainakaan yrittänyt istuttaa muihin. Olen tehnyt vain sen, mitä jaksan ja haluan. Julkisesti tunnustankin tässä, että en ihan oikeasti ole ahkera. Olen juuri nyt hyvin saamaton. Hyvä, tuli korjattua virheellinen mielikuva. 

Harmittaa, kun ei ole motivaatiota, vaikka oikeasti taidan tietää syyn. Huomioni on nyt muualla: painonhallintajutuissa ja urheilussa, jotka sujuvat kyllä mallikkaasti. Koen pieniä edistysaskelia ja tunnen olostani iloa joka päivä. Ja töissäkin on kaikenlaisia projekteja meneillään. En siis ole mitenkään labiilissa tilassa, vaikka edellä kuvattu siltä vähän kuulostaakin. Kaiken muun kanssa joudun vaan jotenkin pinnistelemään tällä hetkellä aika paljon. Ehkä kyse on siitä, että uudet elämäntavat eivät ole ihan vielä menneet dna:han. Ehkä vielä tulee hetki, kun niiden akuutin miettimisen sijaan tekee taas mieli keskittyä muuhun. Toivotaan, koska se tunne, kun on innostunut esimerkiksi käsillä tekemisestä, on ihana. 

Välillä mietin, onko työmaamme suuruus saanut tämän aikaan: iskeekö maitohapoille nyt, kun ollaan kalkkiviivoilla talon kanssa?! Jos nimittäin näin olisi päässyt käymään, pitänee siirtyä keväästä eteenpäin täysipäiväiseksi työnjohtajaksi ja palkata saareen siivooja, keittäjä ja apulainen Mikolle. 

Nyt vaan lepäillään, hengitellään ja seurataan tilanteen kehittymistä,


   

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Koukeroita



Tein venevajan vintin seinälle pienen peilikokoelman ja suunnittelen sellaista nyt myös päätaloon, joko kirjasto- tai makuukamariin. Pieniä vanhoja peilejä on erittäin vaikea löytää, vaikka ne ovat kirppareilla ja vanhantavaran liikkeissä kiertäessäni kestokyttäyksen kohde.



Nyt tärppäsi, kun kolusin Huuto.netin tarjontaa ja sain tämän pikkupeilin hankittua sieltä vain kympillä + lähetyskulut. Myyjällä ei ollut hajua peilin iästä, joten olen omien päättelyjeni varassa. Taustapahvista ja muusta päätellen peili lienee joitakin vuosikymmeniä vanha, mutta ei ole välttämättä antiikkinen. Se muistuttaa kovasti anopilta saamiani valokuvakehyksiä, jotka ovat kai jostain -40-luvulta. Minulle tarkka ikä ei niinkään ole tässä tapauksessa pääasia, vaan se, että löydän fasettihiotun ja muuten vain kunnon materiaalilla kehystetyn peilin. Muoviset, puukehyksiltä näyttävät uustekeleet jätän ostamatta, mutta metalliset ja puiset kelpaavat. 



Tein toisenkin oston. Vuosi takaperin huomasin, että ruotsalainen tapettimyymälä ja verkkokauppa Tapetorama tarjosi hyviä alennuksia tammikuussa ja kaikki minun toivetapettini olivat alennuksessa. En kuitenkaan vielä tuolloin viitsinyt hankkia talon tapetteja. No nyt kävin vuodenvaihteen jälkeen päivittäin katsomassa, tulisiko sama 30 %:n ale taas ja ilokseni tulikin! Meille tulee tapetit kolmeen eri tilaan, tupaan ja kahteen kamariin. Jos kaikki pystyy ostamaan alesta, säästö on merkittävä. Tein ostoksen tupaa koskien. Olemme pysyneet tuvan tapettivalinnassa jo kaksi vuotta, joten eiköhän se päätös ole tällä sinetöity. Toivottavasti laskin määrän oikein, kun tilasin 5 rullaa Duron Lovisa vit -paperitapettia. Yhdistämme sen puolipaneeliin.



Tapetti on täysin hengittävä ja jos jotakuta kiinnostaa lukaista aiemmin tekemäni postaus tapettien vesitesteistä ja hengittävyydestä, se löytyy täältä.



En ole ihan varma, ehdimmekö saada tupaa vielä ensi kesänä tapetointikuntoon, mutta eivät rullat kaapissa happane, vaikka asia siirtyisi seuraavaan vuoteen. Olisi kuitenkin hyvä päästä ensin tapetoimaan tupa ja päättää & tilata vasta sitten muiden huoneiden tapetit.


Alunperin tuvassa on ollut puolipaneelin lisäksi aika vahva kukkatapetti ja tämän pohjalta lähdin haarukoimaan uutta vaihtoehtoa. Mitään alkuperäistä vastaavaa ei valitettavasti löytynyt hengittävänä vaihtoehtona nykypäivän tarjonnasta. Aika koukeroinenhan tämä meidän tuleva Lovisa vit -tapettikin on, vaikken siitä nyt lähikuvaa ottanutkaan. Jotenkin me ollaan molemmat kovasti tykästytty uuden tapetimme kuvioon sekä sen kirkkaansinisen, vihreänharmaan ja valkoisen yhdistelmään. 


Täällä ykköskodissa minua usein naurattaa, miten Mauro istuu hyvin sisustukseen. Tässä kuvassa ihan kirjaimellisesti. Se odottaa kärsivällisesti vielä kevään tuloa. Itsestäni en voi sanoa samaa. Harmillista, että jäät ovat olleet koko sinänsä hyvän talven ajan heikot, ettemme ole päässeet käymään saaressa. 

Kelirikkoa siis pidellään,


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...