sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Koukeroita



Tein venevajan vintin seinälle pienen peilikokoelman ja suunnittelen sellaista nyt myös päätaloon, joko kirjasto- tai makuukamariin. Pieniä vanhoja peilejä on erittäin vaikea löytää, vaikka ne ovat kirppareilla ja vanhantavaran liikkeissä kiertäessäni kestokyttäyksen kohde.



Nyt tärppäsi, kun kolusin Huuto.netin tarjontaa ja sain tämän pikkupeilin hankittua sieltä vain kympillä + lähetyskulut. Myyjällä ei ollut hajua peilin iästä, joten olen omien päättelyjeni varassa. Taustapahvista ja muusta päätellen peili lienee joitakin vuosikymmeniä vanha, mutta ei ole välttämättä antiikkinen. Se muistuttaa kovasti anopilta saamiani valokuvakehyksiä, jotka ovat kai jostain -40-luvulta. Minulle tarkka ikä ei niinkään ole tässä tapauksessa pääasia, vaan se, että löydän fasettihiotun ja muuten vain kunnon materiaalilla kehystetyn peilin. Muoviset, puukehyksiltä näyttävät uustekeleet jätän ostamatta, mutta metalliset ja puiset kelpaavat. 



Tein toisenkin oston. Vuosi takaperin huomasin, että ruotsalainen tapettimyymälä ja verkkokauppa Tapetorama tarjosi hyviä alennuksia tammikuussa ja kaikki minun toivetapettini olivat alennuksessa. En kuitenkaan vielä tuolloin viitsinyt hankkia talon tapetteja. No nyt kävin vuodenvaihteen jälkeen päivittäin katsomassa, tulisiko sama 30 %:n ale taas ja ilokseni tulikin! Meille tulee tapetit kolmeen eri tilaan, tupaan ja kahteen kamariin. Jos kaikki pystyy ostamaan alesta, säästö on merkittävä. Tein ostoksen tupaa koskien. Olemme pysyneet tuvan tapettivalinnassa jo kaksi vuotta, joten eiköhän se päätös ole tällä sinetöity. Toivottavasti laskin määrän oikein, kun tilasin 5 rullaa Duron Lovisa vit -paperitapettia. Yhdistämme sen puolipaneeliin.



Tapetti on täysin hengittävä ja jos jotakuta kiinnostaa lukaista aiemmin tekemäni postaus tapettien vesitesteistä ja hengittävyydestä, se löytyy täältä.



En ole ihan varma, ehdimmekö saada tupaa vielä ensi kesänä tapetointikuntoon, mutta eivät rullat kaapissa happane, vaikka asia siirtyisi seuraavaan vuoteen. Olisi kuitenkin hyvä päästä ensin tapetoimaan tupa ja päättää & tilata vasta sitten muiden huoneiden tapetit.


Alunperin tuvassa on ollut puolipaneelin lisäksi aika vahva kukkatapetti ja tämän pohjalta lähdin haarukoimaan uutta vaihtoehtoa. Mitään alkuperäistä vastaavaa ei valitettavasti löytynyt hengittävänä vaihtoehtona nykypäivän tarjonnasta. Aika koukeroinenhan tämä meidän tuleva Lovisa vit -tapettikin on, vaikken siitä nyt lähikuvaa ottanutkaan. Jotenkin me ollaan molemmat kovasti tykästytty uuden tapetimme kuvioon sekä sen kirkkaansinisen, vihreänharmaan ja valkoisen yhdistelmään. 


Täällä ykköskodissa minua usein naurattaa, miten Mauro istuu hyvin sisustukseen. Tässä kuvassa ihan kirjaimellisesti. Se odottaa kärsivällisesti vielä kevään tuloa. Itsestäni en voi sanoa samaa. Harmillista, että jäät ovat olleet koko sinänsä hyvän talven ajan heikot, ettemme ole päässeet käymään saaressa. 

Kelirikkoa siis pidellään,


keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Elämäni kuntoon?

Olen aina talvisin postaillut rakennusprojektin ollessa tauolla hyvinvointiprojekteistani. Nyt on käynnissä jo kolmas talvi, kun yritän taas pikkuisen petrata syömiseni, jaksamiseni, ajanhallinnan ja esimerkiksi unen kanssa. Kaikki tähtää yhteen ja samaan asiaan: hyvään oloon.

Olen ahminut aikalailla tietokirjallisuutta, elämäntapaoppaita ja podcasteja näistä aiheista ja pikku hiljaa alan ymmärtää, mitkä valinnat elämässäni itselleni ovat parhaita. Ihan kaikkea lukemaani tai kuuntelemaani en tietenkään kritiikittä sulata. Mutta ahmin tietoa siksi, että hyvä olo kannustaa eteenpäin.

Yritän siirtää käytäntöön pieniä asioita yksi kerrallaan - suorittamisesta olen jo onneksi osannut luopua - ja täytyy sanoa, että kolmessa vuodessa elämänlaatuni on kyllä huomattavasti parantunut. Suurin muutos on tapahtunut ehkä siinä, että ainaisena huonona nukkujana en ole koskaan nukkunut niin hyvin kuin viimeisen vuoden aikana. Olen ihan ihmeissäni, että olen tosiaan onnistunut tässä! Mutta kolme vuotta on kulunut asiaa työstäessä ja kaukaa olen joutunut lähtemään liikkeelle: kaoottinen kalenteri tai ylitunnollisuus ovat vaikkapa niitä seikkoja, joista tässä on opeteltu pois. Näiden ja muutaman muun muutoksen, kuten ruokavalion, seurauksena ihminen siis nukkuu paremmin ja on motivoitunut oppimaan lisää!

Ihan viime aikoina olen siirtynyt seuraavaan aiheeseen ja erityisesti kiinnittänyt huomiota  liikkumiseeni ja painonhallintaan. Kaikista terveellisistä elämäntavoistani huolimatta huomasin nimittäin tuossa vuodenvaihteessa, että herregud, olen kerännyt lyhyessä ajassa useamman kilon painoa! Se ei ole tullut mässäilemällä tai sohvalla maatessa, vaan jotenkin ihan täysin salakavalasti pähkinöitä popsien ja öljyillä lotraten. Tai ylipäänsä vain liian isoista annoksista. Vai onko jokin muu syy?? Hitsi!

Nyt ajattelin postata aiheesta, kun tilastojen mukaan tammikuun keventäjät ovat jo repsahtaneet ja voin todeta, että en onneksi kuulunut heihin, kun vieläkin jaksan, heh. En ole joutunut laihduttamaan sitten lasten syntymän, joten tämä on pitkästä aikaa ihan uutta. Seniori punnitsi Mauronkin ja hups, sillekin oli kertynyt kiloja alla olevan kuvan hetkestä. Sellainen emäntä kuin koira: ei ylipainoa, mutta vähän kevyempi olisi parempi.


Järkevä ääni minussa käskee pudottamaan painoa mahdollisimman kestävällä ja hitaalla tavalla ja niin, että samalla saisin lihaksistoa pikkuisen vielä kasvatettua. Kyse on ihan pikkuisen ulkonäöstä, mutta enemmän siitä, että vanhenevalla naisella (ai kamala, mikä ilmaisu) lihasmassa on yksi takuu terveyden, hormoonitasapainon ja aineenvaihdunnan ylläpitämiseksi.

Olen jo monta kertaa alkuvuoden aikana saanut itseni kiinni kärsimättömyydestä: Höh, miksi paino tippuu niin hitaasti, tuskailen. Höh, vieläkin vatsamakkaroita. Höh, mitään ei näy tapahtuneen peilin mukaan! Vitsit, ei yhtään lihaskasvua. Ja niin edelleen. Mutta tulivatko kilot kahdessa viikossa? Eivät. Miksi niiden pitäisi sitten lähteä tuossa ajassa? Tällaista järkipuhetta osaan kyllä kirjoittaa, mutta millään en meinaa tätä sisäistää...

Mutta oikeasti, onhan niitä tuloksiakin tullut. Vähän on painoa tippunut, vyötäröltä on lähtenyt 5 cm enkä ole joutunut kärsimään. Joka viikko olen pitänyt yhden päivän, jolloin syön vähän reilummin, ettei elimistö mene säästöliekille, mutta muuten menetelmäni ovat pienet ateriakoot, mahdollisimman paljon kasviksia (oi, niitä olen lisännyt tammikuussa reilusti), pikkuisen vähemmän rasvoja sekä vain minimaalisesti teollista sokeria tai valkoista leipää. Urheilua olen harrastanut paljon, joten syön usein. Urheilun lisäksi kävelen joka päivä useita kilometrejä. Mauron lenkittelyn päälle olen tietoisesti lisännyt muuta hyötyliikuntaa. Töissä sain sähköpöydän, minkä jälkeen en ole laskenut sitä kertaakaan alas istuma-korkeuteen. Peruskulutuksen on siis täytynyt nousta ja kun treenaa lihaksia, sekin nostaa lepotilan peruskulutusta.

Sitten välillä lepäillään ja kuivatellaan teenikamppeita. - Mitä se emäntä nyt siinä niin päättäväisenä miettii...? Ai minunkin muka pitäisi laihduttaa? 


- Tjaa no, totta toinen puoli. Mutta kunhan keväällä pääsen taas hiiri- ja supijahtiin, se on siinä.



Voi että, kun niin toivoisin, että tästä tulisi minulle loppuelämän ruokavalio ja urheilurytmi! En ainakaan nyt ajattele, että tämä on vain kuuri, vaan etsiskelen omia uusia rutiinejani. Miksei siis tästä  tulisi loppuelämän tapaa, sanoo taas järjen ääni, mutta tällä meiningillä on menty vasta vähän yli kuukausi, joten en vielä tiedä, tuleeko jokin megarepsahdus ja kyllästyminen eteen. Joka päivä on ollut kuitenkin aiempaa parempi olo. Pitäkää siis minulle peukkuja, että tämä pieni viilaus jatkuu ja muuttuu minulle uudeksi normaaliksi!

Mutta. Nyt seuraa "onnellisen" tarinan käänne. Minulla on vielä ratkaisemattomia asioita. Kun nimittäin analysoin syitä, miksi painoni on noussut, vaikka elän perusterveellisesti, löysin vuoden ensimmäisellä työmatkalla yhden ongelmakohdan: työmatkat. Pystyn pitämään halutessani hyvää arkirutiinia yllä kotona, mutta työmatkoilla en jotenkin kestä yhtään näläntunnetta ja myös niitä omia, terveellisiä ruokavalintoja on vaikea tehdä vieraissa paikoissa. Niinpä syön vähän sinne päin. Miten pystyä pitämään ravinteikasta ruokavaliota yllä, kun on ravintoloiden ja valmisruokahyllyjen varassa eikä ole aikaa oikeanlaisen lounasbaarin etsimiseen? Jo kaupan valmissmoothiet ovat niin makeita, etten normaalisti ostaisi, mutta työmatkoilla on pakko. Huoh. Pitäisikö kuljettaa raakoja kukkakaalipusseja Suomesta mukanaan ja popsia niitä kokousten välissä? Jee, tämäkään ei suoranaisesti houkuttele. Jos ja kun joka kuukausi olen työmatkalla, niin jo 250 g lisää painoa kroppaan / työmatka tuottaa juuri sen 3 kg ylimääräistä vuodessa. 

Hmmm, munakoisopizzaa tanskalaisessa hotellihuoneessa. Tätäkään pizzaa ei minun varsinaisesti tehnyt mieli, mutta jouduin syömään siitä valtaosan nälkääni. Joku muu ratkaisu pitää kyllä keksiä!   



Kotiinpääsyä odottaen,




sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Saattaa sisältää turhanpäiväisyyttä



Viime postauksessa kerroin juttupyynnöstä ja pohdin, osaanko. Sekä toimitus että te ihanat lukijat vakuutitte, että turhaan pidän rimaa liian korkealla. Kiitos siitä. Niinpä aion yrittää! Juttu tulee ulos vielä tämän kevään aikana, joten kerron siitä myöhemmin. (Ja siitäkin, jos se lopulta päätetään diskata lehden toimesta, hahhaa!)

Aloin samassa yhteydessä miettiä, että olen alkanut blogissakin pitää rimaa liian korkealla. Alun perin piti vaan kirjoittaa tänne kulloinkin siitä, mitä sylki suuhun tuo. Mitä on tapahtunut?!

Jos oikein aiheesta avaudun, tuntuu siltä, että sitä mukaa, kun blogiin on tullut lisää lukijoita, rima on itsellä jotenkin noussut. Minulla rimaa nostaa se, kun ihmiset kertovat minut nähdessään, että "kiva, blogi sulla, luen sitä". Nämä ihmiset saattavat olla työkavereita, saaristossa jossain lähellä asustavia, sukulaisia, ketä tahansa. Minulla on dilemma: haluan, että blogilla on lukijoita, koska on ihana keskustella asioista kommenttien kautta, mutta aina, kun joku kommentoi blogia blogin itsensä ulkopuolella, muistuu mieleeni, että avaan täällä ehkä liikaa omia tuntojani tai jotain mitättömyyksiä. Enemmän yritän varoa tuota jälkimmäistä, mutta kun aina ei ole - yleensä ei ole - mitään järisyttävää kerrottavana! Mutta koska siis lukijat tulevat ihan oikeina ihmisinä vastaan, saatan mennä myöhemmin blogikirjoitusta tehdessäni lukkoon. Rima nousee, ja ehkä jätänkin jonkin henkilökohtaisen tai liian typerältä tuntuvan asian kokonaan kirjoittamatta.

Mutta ei sen näin pitänyt mennä. Halusin, että voin kirjoittaa omassa blogissani ihan mitä itseäni lystää. Olipa aiheena jokin mitätön kuppi, minkä olen hankkinut kirpparilta, tai, masentava ajatus, mistä syystä en uskalla unelmoida tulevaisuudesta, tai, juuri se hullu unelma, mikä ei koskaan toteudu. Yritän tehdä tähän muutoksen, sillä pelkään, että ilman muutosta menetän näiden tuntemusten keskellä oman syyni blogin pitämiseen. Kun tajusin lukon, en muuten pystynyt moneen päivään katsomaan blogiani.


Aloitan riman laskemisen julkaisemalla kesällä otetun kuvan, joka ei ollut (ole) mielestäni tarpeeksi hyvä, vaikka voin yhä muistaa tuon uuvuttavan kauniin ja kuuman päivän. Voi olla, etten saa itse otetta kuvasta siksi, että olin juuri tuolloin hetkeä ennen saanut suruviestin.

On jännä huomata, miten paljon sitä loppujen lopuksi kuitenkin ajattelee, mitä muut minusta ajattelevat. En olisi uskonut tätä itsestäni! Olen pitänyt itseäni ihan itsevarmana tapauksena, mutta näin sitä vain sain itseni tästä nyt kiinni. Nyt tuntuu hyvältä, että olen sanonut asian. Lukijat ja seuraajat, olette mahtava juttu. Korostan, että tämä postaus ei ole kritiikkiä kenellekään muulle kuin itselleni! Mutta varoitus: saattaa sisältää pieniä määriä turhanpäiväisyyttä jatkossa.

Kummallisia kamppailuja... Kiitos ja anteeksi, 


lauantai 19. tammikuuta 2019

Jännittävä ehdotus




Sain joulun alla ehdotuksen eräästä aikakauslehdestä, jota itsekin luen: josko kirjoittaisin lehteen omakohtaisen jutun siitä, millaista on tehdä tällaista pitkällistä entisöintiprojektia ja mitä oivalluksia olen matkan varrella saanut, ja, mitä vinkkejä minulla olisi jakaa asiasta. Jutusta maksettaisiin palkkio.


Olen nyt kuukauden päivät miettinyt, tartunko tarjoukseen vai mitä pitäisi tehdä. Lupasin päättää asian ensi viikolla. Kirjoitan paljon ihan työksenikin, joten asia vähän houkuttelee, mutta nyt kyse olisi tästä työmaasta asiantuntevasti kirjoittaminen - ja tuntuu, että paha mennä neuvomaan ketään!!! Olen lähinnä yrittänyt miettiä tyylilajia, eli miten välttäisi neuvomisfiiliksen, vaikka niitä neuvoja pyydettiin. Syntyisikö seitsemän vuoden aikana tulleista omista oivalluksista mitään kiinnostavaa kokonaisuutta? Löytyisikö kenties jostain vanhasta blogipostauksesta ideoita? Vältänkö neuvovan sävyn, jos vain olen oma itseni ja kirjoitan siltä, miltä on tuntunut ja mitä olen kokenut? Paljonhan tässä on toki erilaisia asioita "oivallettu" matkan varrella, se on totta, mutta on kyllä todella vaikeaa arvioida omia kykyjä, kun ei ammatiltaan ole toimittaja.  


Olen kirjoittanut eilen ja tänään lyhyttä koeversiota ja ajattelin lähettää sen päätoimittajalle ensi viikolla. Jos se on ihan jotain muuta kuin mitä hänellä oli mielessään, tai vastaavasti jos tekstinpätkä vetoaa, voi reaktio helpottaa päätöstäni suuntaan tai toiseen. Rakastan kirjoittamista, mutta aikakauslehtijuttuja en ole tehnyt - vain kirjoittanut tätä blogia ja työssä roppakaupalla artikkeleita asiantuntijalehtiin tai -kirjoihin sekä tiedotteita ja tutkimusta. Yhtenä kriteerinä tässä ehdotuksessa pitäisin sitä, että jutun pitäisi syntyä aika kivuttomasti ja luonnollisesti. Pakottamalla siitä tulisi taatusti kaamea.

Joku on joskus täällä blogissa ehdottanut, että kirjoittaisin näistä asioista kirjan. Taitaa olla kirja aika kaukana toteutumistaan, kun yksi pieni artikkelikin pohdituttaa näin paljon! :)

P.S. Älä anna kuvien johdatella. Kuvat ovat random-lehdistä, joita luen joka kesä uudestaan ja uudestaan :). Paljastan lehden sitten, jos teen jutun.

Jaahas, joo-o, nooh, katsotaan...


sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Sohvakaluston verhoilu, osa II

Pari kuukautta sitten aloittamani puusohvan verhoilu on edennyt. Sohvan täyttövaiheesta voi katsoa postauksen täältä. Sohva jäi tuon vaiheen jälkeen kuitenkin tönöttämään paikoilleen keskeneräisenä paristakin syystä:

Ensinnäkin, olin jopa jo kiinnittänyt varsinaisen verhoilukankaan paikoilleen kolmelta sivulta, mutta sen niittaaminen ei selkänojan alta onnistunutkaan, koska nitojalla en päässyt reunaan asti. Piti siis miettiä takareunan kiinnitykseen toinen menetelmä.

Toiseksi, jäin epäröivänä pohdiskelemaan, olinko sittenkin laittanut istuintäytteitä liian vähän, kun sohva näytti niin lattealta. On ylipäänsä toivottavaa, että täytteet voisivat hetkisen asettua ennen kuin pitää jatkaa seuraavaan vaiheeseen, joten jäin suosiolla odottamaan. Ilokseni myös eräs nuoripari istui kuukauden päivät tässä ruokapöydän päätyyn tiensä löytäneessä sohvassa. Käytössä täytteet litistyivät tietenkin entisestään, joten verhoilukangas oli avattava uudelleen (etureunaa lukuunottamatta) ja lisättävä uudet kerrokset hamppua ja puuvillavanua sekä niiden päälle lakanakangas.



Sitten uudestaan verhoilukankaan kiinnitykseen. Takareunaa varten löysin omasta kaapista pikkuvasaran ja pienenpieniä nauloja. Se oli vain melkoisen viheliäinen naputeltava. Sain sormenpääni kipeiksi ja monta ohutta naulaa taittui turhauttavasti pilalle, koska naulat piti vasaroida selkänojan vuoksi viistossa. Kiroilin tätä yllättävän työlästä ja pitkäkestoista hommaa, mutta Mikko lohdutti, että "kyllä blogin lukijat sitten taas pitävät sinua työn sankarina kaiken tämän jälkeen" ;). Joo, se mielessä jaksoin tunteja laskematta, koska niitä tässä vaiheessa kului yllättävän monta :)).


Aika ärsyttävä naula. En tiedä, onko tällaiset yleisesti verhoilijoiden käyttämiä (tuskin ovat), mutta kun ne löytyivät kaapista...


Kuten tiesin, työ tekijäänsä kiittää. Ai että, kun olin tyytyväinen nyt tähän profiiliin. Juuri sopiva korkeus jugend-tyylin kannalta ja tässä on vielä pieni painumisvara olemassa.


Viimeksi kerroin epäsopivan koristenauhan hankinnasta, mutta onneksi löysin ihan kotimaisesta kankaita.com-verkkokaupasta uuden nauhan, joka on "maanläheisempi". No, vielä yksi vastoinkäyminen oli se, kun sain nauhan postista ja sävy olikin yllättävän tumma - ikäänkuin tumman pellavan sävyyn värjätty. Keksin onnekseni kokeilla sen valkaisua ja homma toimi! Lopputuloksena sain juuri oikean sävyn, eli saman luonnonvalkoisen kuin kankaan vaaleissa kohdissa.


Edullinen kangasliima löytyi Tokmannilta. Sen käyttö oli helppoa. Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun tätä asiaa tein.








Olen tosi tyytyväinen lopputulokseen. Paikoitellen ohut nauha vähän "pomppii" kankaan päällä paksuimmissa täytekohdissa, mutta se, että nauhan myötä sohvaan tuli vähän elävyyttä ja käsityön jälkeä, näyttää lopputuloksessa kivalta. Kankaan kuvioinnin puolestaan onnistuin venyttämään millintarkasti suoraan ja sitä toivoinkin. Seuraavaksi tartun sarjan tuoleihin ja ne varmaankin sujuvat kuin lasten leikki :).

Ihan parasta käsityöaikaa tämä pimeä talvi,

tuumaa,




maanantai 31. joulukuuta 2018

Vuosi 2018

Uhosin eilen, että olisin kirjoittanut vuoden viimeisen postauksen, mutta innostuinkin iltasella tekemään vuodenaikakollaasit kuluneesta vuodesta. Niiden kera toivottelen kaikille Upeaa Uutta Vuotta!

Talvi



Kevät



Kesä


Syksy


Ei muuta kuin kohti seuraavaa vuotta - toivottavasti siitä tulee hyvä! Itse ainakin olen nyt tosi positiivisessa vireessä ja uskon, että vuosi 2019 tuo taas kaikkea kivaa eteemme.

Uteliaana eteenpäin, 


sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Järkevää kausiruokaa





Joulun alla pohdintani ruokahävikistä siirsi ajatukseni kausiruoka-ajatteluun. Jos olet 100%:sti kasvis-omavarainen, älä turhaan lue tätä, mutta jos ostat kaupasta edes jotain, kannattaa uhrata ajatus kausiruualle. Tuore podcast, jonka kuuntelin Yksi Hyvinvointi -nimisessä sarjassa herätti minut: tässäkin asiassa on vielä opittavaa. Olen selvästikin hyödyntänyt kausiruokaa ihan liian suppeasti. Meidän pitäisi opetella käyttämään ruuanlaitossa uusia kasviksia - kotimainenkin viljely muuttuu vuosien saatossa - sekä parantaa tietoisuutta siitä, milloin on ulkomaisten kasvisten ja hedelmien luontainen satoaika. Pääsääntöisesti on tullut hyödynnettyä kotimainen satokausi, mutta ulkomaisten kasvisten käytön oikea-aikaisuus on paitsi ekoteko, siinä säästää myös pitkän pennin.

Asian tarkkailussa ja oppimisessa auttaa Satokausi-kalenteri, jollaisen annoin Mikolle joululahjaksi. Hei, älkäähän naurako siellä! Mikko on meidät takavuosina herätellyt käyttämään kausiruokaa ja vaikka minä lopulta kyykin kasvimaalla, kevätkylvön aika saa Mikon aina hurahtamaan omavaraiskasvatukseen. Lahjan kohde oli siis aivan oikea, vaikka itseäni asia juuri nyt kiinnostaakin :).

Tammikuussa suositaan näitä: 



Tärkein pointti on siinä, että kausiruoka-ajattelua tulisi ylläpitää ympärivuotisesti eikä rajoittua vain suomalaisittain runsaimpaan satokauteen, kesä-syksyyn. Kalenteri auttaa kätevästi tarkistamaan joka kuukauden maukkaimmat ja edullisimmat kasvikset ja kertoo siten, milloin on esimerkiksi "hyväksyttävää" ostaa avokadoa tai jotain muuta eksoottista hedelmää. Nykyisinhän kaikkea saa ihan mihin vuodenaikaan tahansa - tästä hyvänä esimerkkinä on vaikkapa mansikka. Nyt pitää toimia sen mukaisesti, mikä oikeasti on järkevää, eli muistaa se, että mansikka on maultaan, ravintoarvoiltaan ja hinnaltaan parhaimmillaan kesällä, ei vappuna tai äitienpäivänä :).

Ravintoarvot ovat kausituotteissa korkeimmillaan, joten miksi ei käyttäisi juuri niitä vihanneksia ja hedelmiä, jotka ovat kypsyneet luonnonmukaisesti auringossa? On siis monen monta syytä, miksi  ajattelin käynnistää uuden vuoden tällaisella tehostetulla kokeilulla. Ai niin, kalenterin sain tilattua kätevästi netistä (löytyi googlaamalla) ja posti toi sen parissa päivässä.

Tämä olikin sitten vuoden viimeinen postaus! Ihanaa vuoden vaihdetta kaikille ja ensi vuonna palataan asiaan uusilla aiheilla :).

Itsensä haastaen,

  

maanantai 24. joulukuuta 2018

Hyvän Joulun toivotus


Nautitaan tänä vuonna valkeasta joulusta, pitkistä pyhistä ja ihanasta yhdessäolosta. Toivotankin kaikille blogini lukijoille juuri sellaista Joulua kuin itse parhaana pitää, eli "sitä oikeaa" Joulua!

Tunnelmoiden,

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Fiksumpaa ruokasuunnittelua

Nyt on juuri sopivasti aikaa Jouluaattoon tämän postauksen aiheelle: jääkaapin siivoamiselle sekä muistutukselle siitä, että voisi pyrkiä minimoimaan ruokahävikin juhlaruokia miettiessään. Jääkaapista löytyy aina siivotessa raaka-aineita, jotka ovat unohtuneet sinne. Nyt ne ehtii vielä hyödyntää alkavan viikon ruuanlaitossa.



Olen pyrkinyt systemaattisesti kasvattamaan kasvisten määrää perheen ruuissa ja omassa ruokavaliossani, mutta samalla huomaan, että tuoreet raaka-aineet ovat erityisen alttiita ruokahävikille. Tänään meillä lensi roskiin pilaantunut sitruuna ja pari punajuurta. Oletteko tulleet ajatelleeksi, että kasvikset, jotka muutoin ovat eettisempi valinta vaikkapa tuotannon hiilijalanjäljeltään kuin eläinperäiset raaka-aineet, muodostavat suurimman osan kotitalouksien ruokahävikistä? Jos pois heitettävät raaka-aineet on ostettu kaupasta eikä kasvatettu itse, on oikeasti syytä alkaa vähentää kasvisten ruokahävikkiä (toki myös eläinperäisten ruokien!).



Kirjoitan tätä postausta ennen kaikkea siksi, että muistutan taas itseäni niistä menetelmistä, jolla voisin pyrkiä fiksumpaan raaka-aineiden käyttöön:

1. Pura jääkaapin sisältö siivousta varten riittävin väliajoin ja tee sinne unohtuneista aineksista seuraavien päivien ruuat.

2. Jos leipää meinaa joutua roskikseen, voi tuoreesta leivästä laittaa osan pakastimeen heti tai ostaa irtomyynnistä puolikkaita leipiä. Tänään laitoin leivän lopun kuivumaan korppujauhojen tekoa varten.


3. Osta vähemmän ja tee ruokaa sopivia määriä - erityisen tärkeä seikka muistaa Jouluna! Ainakaan me emme jaksa syödä jouluruokaa kuin kaksi päivää, joten ei tarvitse ajatella ruokkivansa komppanjaa viikon.



4. Osta pääosin vain kausituotteita.

Heräsin tähän ajatukseen kuunneltuani eilen aiheesta mielenkiintoisen podcastin. En ole ehkä sittenkään onnistunut kausiruoka-ajattelussa vielä ihan niin hyvin kuin voisi. Aihe ansainnee oman postauksensa, joten lisää mietteitäni kausiruuasta myöhemmin.

Viisaita valintoja toivottelee,

  


sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Sohvakaluston verhoilu, osa I


Tuntuu kivalta, että huolimatta parin viikon kirjoitustauosta tänne on ilmaantunut muutama uusi lukija. Antaa toivoa tällaiselle hitaan tahdin bloggaajalle! Tervetuloa uudet ja vanhat seuraajat kurkkaamaan käynnissä olevaa projektiani: kesällä hankitun sohvaryhmän verhoilua.

Jos edellisessä postauksessa esitelty traktori ei ollut hankintana ykköstoiveeni, vastaavasti näiden kalusteiden hankinnan kohdalla Mikko arvatenkin kohotteli merkitsevästi kulmiaan. Mutta kiitos hänelle, että kun oli sisäistänyt kalusteryhmän hankinnan vääjäämättömyyden ;), onnistui hänen neuvotella hinnasta kunnon alennus. Itse en olisi ymmärtänyt näin kovaa tinkiä, kun olen seuraillut vastaavien hintatasoa, ja se tuntui nyt olevan varsin kohdallaan. Hyväkuntoinen jugend-ryhmä vaihtoi lopulta omistajaa 130 €:lla.


Voi miten ihanalta näyttävät nämä alkusyksyn auringossa kuvatut vihreät kuvat, muuten!


Yllä vanha ulkoasu ja alla väläys uudesta kankaasta, jonka on suunnitellut Andrea Enthal -niminen kuosisuunnittelija. Olen onneni kukkuloilla, että löysin tämän tekijän, sillä kankaassa on etsimääni menneen ajan art nouveau -henkeä, mutta värit ovat nykyaikaisen raikkaat. Samaisella suunnittelijalla oli monta houkuttelevaa vaihtoehtoa tätä työtä ajatellen, joten lopulta kyse oli värivalinnasta. Päädyin vihreään, jotten taas valitsisi pelkkää sinivalkoista vaihtoehtoa. Kaikkien taloon tulevien värien pitää sointua hyvin yhteen, mutta on tämä aika abstrakti prosessi, kun työstää asioita päätalon huoneisiin, joita ei vielä ole. Uskallan kuitenkin toimia näin, kun samalla metodilla on saatu hyvä lopputulos venevajan vintille ja rantamökkiinkin.

Olen niin tykästynyt tähän kankaaseen! Materiaali on verhoiluun hyvin soveltuvaa, tukevaa eko-puuvillaa.


Tuli ilmeisesti tehtyä myös pieni hutihankinta: ostin koristenauhan työmatkalta yhdestä Pariisin fleamarketeista, jonne pinkaisin kamalassa kiireessä ihan tätä varten. Siellä on nimittäin vintage-kangaskauppoja yms. Keskimäärin kangaskaupoissa on älyttömän huonot valikoimat koristenauhoja! No, kotiin päästyäni huomasin ostaneeni liian kimaltelevan nauhan. En usko, että tulen käyttämään sitä tässä yhteydessä, mutta varmasti jossain muussa, sillä onhan noita projekteja odottamassa.


No, itse verhoiluun (ja hieman pimeämpiin marras-joulukuun otoksiin)! Poistin vanhan kankaan ja sen alla olleet täytteet. Otin ne varmuudeksi pois, koska ei koskaan tiedä, millaisissa oloissa, kosteilla vinteillä tms., kalusteet ovat tätä ennen olleet. Pohjimmaiseksi kiinnitin säkkikankaan ja hampputäytteen. Kaikki matskut ja työkalut olen hankkinut isommissa erissä aiempien projektien yhteydessä. 


Hampun päälle pingotin valkaisemattoman lakanakankaan, jota minulla on loppuelämäksi, heh. Maksoin aikoinaan pakasta 1€/m. Valkaisematon siksi, että venytettäessä se kestää toisin kuin valkaistu. Mauro hakeutuu aina vierelle, kun puuhastelen jotain. Näin talviaikaan se tykkää köllötellä peiton alla, varsinkin jos päikkäreitä on edeltänyt lenkki koleassa säässä. 


Sitten puuvillavanu, jota laitoin kaksi kerrosta.



Ja vanun päälle vielä toinen kerros lakanakangasta, jonka päälle voikin jo laittaa verhoilukankaan.


To be continued! Ahkeraa alkavaa viikkoa sinne kaikille omiin isoihin ja pieniin projekteihin,

toivottaa, 





Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...