tiistai 12. marraskuuta 2019

Yhtä luopumista



Elän näköjään vaihetta, jonka teemana on luopuminen. Tekisin mieli huutaa: "en halua!" Juuri tänään minut kohdannut viimeisin luopuminen kirvoittaa kirjoittamaan aiheesta: sain kuulla, että  äärimmäisen tärkeä työkaverini - ystäväksikin muodostunut - lähtee toiseen työpaikkaan ja yhteinen tiimityömme saa näin päätepisteen. Olen ollut päivän murheen murtama enkä liioittele sanoessani, että tuntuu siltä kuin minut olisi jätetty. Iso osa onnistumisistani on ollut meidän yhteistyön tulosta ja hän on ollut henkilö, jonka kanssa olen voinut sparrailla kaikkia vaikeita asioita, siinä missä nauraa käkättää jotain omaan elämään liittyvää sattumusta. Nyt se tarina saa päätepisteen ja (työ)elämä jatkaa tältä osin matkaansa toisella tavalla. Samalla, kun kirjoitan tätä, koen, etten saa puetuksi tunteitani tähän lainkaan. Sanat tuntuvat latteammilta kuin mitä koen juuri nyt. Ehkä pelottaa kysyä, onko hyvä kemiamme ollut vain työpaikan aikaansaama kupla ja menetänkö tämän ihmisen nyt. Tilastot puhuvat sen puolesta, että juuri näin tapahtuu. Työpaikoilla ihmisiä yhdistävät työpaikan ilot ja surut, onnistumiset ja hankaluudet - ja kun näitä ei ole enää, vähitellen yhteiset asiat hiipuvat. No, aion tehdä sen eteen töitä, että uhmaisimme näitä tilastoja, mutta siltikin todella paljon työpaikalla muuttuu nyt ja tunne siitä saa aikaan pienen sokkitilan minussa. Työpaikka on minulle itse työn asiasisällön ohella ennen kaikkea sitä, millaiseksi ihmiset sen siellä tekevät ja nyt yksi minulle tärkeä henkilö ei enää ole osa tätä kokonaisuutta.



Olemme myös joutuneet luopumaan tämän syksyn aikana yhdestä tiiviistä yhteisöstä, entisistä naapureista. Kun koti vaihtui, huomasin, että seinien lisäksi joudumme tekemään luopumistyötä myös ihmisistä. Sitä kun vaihtaa kotia 17 vuoden jälkeen ja naapurit ovat sinä aikana pysyneet aikalailla samoina, ehtii syntyä melko tiiviskin yhteisö - vähintäänkin tutut kuviot, jossa viikoittain yhden kanssa törmää postilaatikolla, toisen kanssa koiralenkillä ja niin edespäin. Kun vaihtaa kotia, ei välttämättä haluaisi vaihtaa naapureita. Mutta päätös mikä päätös ja kas, taas tehtiin luopumistyötä. Mitään tästä ei enää koskaan palaa vaan se meni.



Ja sitten ne lapset: hiljattain on luovuttu myös yhdestä lapsesta, mallia seniori tämän blogin kielellä, kun hän muutti pois. Aika ajoin koen syvää haikeutta siitä, että hän ei ole enää entiseen tapaan osa kodin arkea, vaikka muuten yhteys on kyllä ihan tiivis. En oikeastaan ollut valmistautunut, että kaipaisin juuri tätä, jotain ihan arkista. Pelkäsin vain yhteyden säilymisen puolesta, mutta nyt tuntuu, että menetinkin jotain ihan muuta. Viime sunnuntaina hän tuli alunperin isänpäivän aamubrunssille, mutta jäikin sitten oleilemaan iltaan asti. Kun iltapäivällä katsoin häntä makaamassa sohvalla luurit korvalla ja puuhailin omiani, tunsin tätä tavalliseksi muodostunutta haikeuden tunnetta: nyt hän on tuossa ja kohta juomme kupposet teetä ja jutustelemme, mutta nämä hetket ovat vähissä. Pelkkä näkeminen silloin tällöin ei mielestäni riitä ylläpitämään suhdetta lapseen. Tarvitaan näitä lorvailevia kotitilanteita, jossa ajatuksia vaihdetaan verkkaisesti, jos joku ajatus sattuu putkahtamaan mieleen. Jos ei vain oleilla yhdessä ilman sen suurempaa tarkoitusta, näin ei tapahtu. Nyt tähän on vain harvoin mahdollisuus ja sen myöntäminen on suurta luopumista.



Tuntuu, että luopumista tapahtuu nyt liikaa samalla kertaa. Viime vuonna tai sitä edellisenä en joutunut luopumaan mistään! Ja ennen kaikkea, nyt puhutaan ihmisistä, ei mistään materiasta.

No, materiasta puheen ollen. Samaan aikaan koti rakentuu omaksi uudeksi pesäksi. Kuvat ovat sikahuonoja marraskuun pimeässä illassa, eli äsken, räpsäistyjä otoksia työ-/vieras-/oleskeluhuoneesta, jonne halusin luoda seesteisen tunnelman beigeillä sävyillä ja viherkasveilla. Seniori ja isänsä porasivat hyllyn seinään sunnuntaina ja asettelin siihen pienen sinivihreän taidelasikokoelmani Helena Tynellin ja Tamara Aladinin luomuksia.



Olin muuten alun perin ajatellut hankkia tähän värisävyn perusteella ihan toisen hyllyn, design-vaihtoehdon ja kovin suositun String-hyllyn, mutta lopulta päädyinkin ihan tarkoituksella tähän edulliseen Clas Ohlsonin hyllyyn, jonka metalliosat sprayasin kermanvalkoisella ja hyllyt maalasin samalla harmaanbeigen sävyllä kuin tuo seinä. (Itse asiassa sähkölampun valossa kuvaaminen vääristää seinän ja hyllyn väriä hieman roosammaksi kuin oikeasti se onkaan.) Muratin, ruukun ja amppelin (jotka esiintyvät ekoissa kuvissa) löysin Plantagenista ja sprayasin metalliamppelin samaisella kermanvalkoisella. Tällaista pientä minimalistista piristystä syksyyni...



Arvatkaas muuten, miksi kutsumme tätä kuvissa esiintyvää huonetta uudessa kodissamme? Vastaus on, mökkihuoneeksi. Tähän huoneeseen sulloudumme iltaisin Mikon ja Mauron kanssa, koska se on jopa vähän pienempi kuin pieni mökkimme saaressa. Olkkarissakin voisimme oleilla, mutta ei, tässä on parempi (lue: tiiviimpi) tunnelma :).

Huokaillen,



maanantai 4. marraskuuta 2019

Havaintoja to do -listan ääreltä

Nyt niin polttelee kirjoittaa pitkän kirjoitustauon jälkeen monistakin henkilökohtaisista aiheista, mutta yllättäen kirjoittelua aloittaessani tunnen hirmuista tyhjän paperin kammoa - varmaan ensi kertaa elämässäni :)... Toivottavasti jossain kohtaa tulee taas jäsentyneitä, täsmäteemoista nousevia kirjoituksia, mutta tämä käsillä oleva ei ole sellainen. Lukemisen saa siis tällä varoituksella lopettaa vaikka tähän ;).

Syksy on kulunut uuden asunnon remontoimisessa ja sisustamisessa eikä valmista ole vieläkään. Jälleen kerran on todettava, että työtä oli enemmän kuin kuvittelin. Samalla on ollut sekä hauskaa että työlästä, mutta nyt todellisuus on vielä sitä, että lähinnä paahdetaan to do -listaa läpi työpäivien jälkeen, huoh. Tein juuri tänään kolme eri kategorian to do -listaa. 1. Ne asiat, mitkä pitää tehdä tällä viikolla. 2. Ne, mitkä pitää olla valmiina jouluun mennessä ja 3. Ne, mitkä viimeistellään keväällä ennen saarikauden alkua. Tekemättömät asiat eivät ole välttämättä isoja, mutta työpäivien jälkeen käytettävät tunnit ovat rajalliset.




Viikonloppuna päätimme to do -tietoisuudesta huolimatta lähteä saareen. Saari ja saaristo olivatkin hiljentyneet sitten viime näkemän. Käynti teki meille tosi hyvää. Kaikkea katsoi ja fiilisteli vähän niinkuin tuorein silmin aika pitkän tauon jälkeen. Kävelimme pääasiassa metsässä ja rannoilla. Yritin kuvata käppyräisiä arvoituksellisia puita ja sammalmättäitä, mutta joka kerta tuli olo, ettei kuva sittenkään taltioinut sitä, miltä se oikeasti minusta näytti. Ehkä hyvä niin.













Viikonlopun löytö, houkutinlintu.



Mökissä kuuntelimme podcasteja ja keskustelimme kuulemistamme aiheista. Yötä, joka on saaristossa vaan niin ihanan hiljainen, oikein odotin.



Mutta, yö menikin täysin harakoille tehtyäni emävirheen iltapalan kanssa: minä, joka olen vähentänyt sokerin käyttöni aivan minimiin viime vuosina, puin silmään jonkun ihmeellisen suklaavaihteen. Olin ostanut Maraboun minttukrokanttilevyn, joka maistuu parina palana just hyvälle ja liiallisena annoksena vain äkkimakealle, sulahti 3/4 levymäärältään suustani alas. Jo ennen nukkumaanmenoa aloin tuntea pahoinvointia ja ällötystä suklaasta ja koko yön voin huonosti ja vatsa kipuili. Kipu oli välillä ihan sietämätön ja hellitti kunnolla vasta aamuyöllä. Sain jonkun maitoproteiini- & sokerimyrkytyksen! Luulen, etten enää koskaan syö Maraboun minttukrokanttia - edes sitä yhtä, kahta palaa akuutin matalan sokerin nostamiseksi. Nykyinen toleranssini ei ollut mitoitettu tuohon suklaamäärään. En tajua edelleenkään, miksi terveellisen iltapalani sijaan lipesin noihin övereihin ja luulin, että olen henkilö, joka vetää tuosta vain noin ison määrän suklaata. En ole varmaan ikinä tehnyt näin. Hyi olkoon, kun tekee pahaa edelleenkin.

No, seuraava päivä palkitsi: löysin korillisen suppiksia ja olimme aivan ällikällä lyötyjä, kun meinasimme yllättävässä paikassa talloa rantaviivassa ison kanttarellialueen. Jättimäiset kanttarellit puiden lehtien alle hautautuneena pilkottivat edessämme ja pienen muovikassillisen keräsimme siitä mukaamme. Uskomatonta. Arvatkaa, mitä meillä syödään tällä viikolla, heh? (Viiden pisteen vihje: vastaus ei ole "suklaata".)



Viikonlopun irtiotto kodin rempasta oli muistutus siitä, että "elä hetkessä" ja "palaudu välillä". To do -lista ei lopu ihan heti, joten sen alle on ihan turha itseään uuvuttaa. Oivalsin myös sen, että saariprojektinkin suhteen olen oppinut jo kärsivälliseksi, mutta koti, jossa asuu, alkaa vähitellen hiertää keskeneräisyydellään jo parin kuukauden jälkeen, vaikka kaikki perusjutut toimivatkin. Nyt se pitää vain kestää kuin nainen ja ottaa päivä kerrallaan :). Ja pitää välillä breikkejä - kuten sellaisia, että kirjoittaa turhia kirjoituksia blogiin eikä sitäkin aikaa selaa tehokkaasti rautakauppojen tarjontaa löytääkseen juuri sopivan kokoisen bideepidikkeen tai jotain muuta yhtä tärkeää. Nähtäväksi jää, osaanko elää niin kuin itselleni sanon.

Bye bye. Paikat laitettiin jotakuinkin pakettiin ennen lähtöä, jos vaikka talvi yllättää ennen kuin ehtisimme tänne seuraavan kerran.



Kiitos, kun olette siellä ja saan kirjoittaa teille ajatuksiani,

herkistelee,




sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Remppaa siellä ja täällä

Viime postauksessa vihjasin, että erään asian vuoksi saarikuviot eivät ole olleet ihan päällimmäisenä mielessä. Kyse on siitä, että teimme kuun taiteessa asuntokaupat ja olemme remontoineet nyt itsellemme uutta ykköskotia. Kaikki on juuri nyt loksahtamassa paikoilleen, mutta olen kokenut suurta stressiä tästä kaupanteko- ja asuntoprojektista. Saimme asunnon erittäin edullisesti, koska se sisälsi joitakin keskeneräisyyksiä. Tämä tosiasia toi mukanaan riskin: olemmeko arvioimassa projektia oikein ja mitoittamassa resurssejamme oikein?

Kyllähän me Mikon kanssa katsoimme toisiamme kysyvästi silmiin, että mites tässä TAAS näin kävi, kun otimme riskin vetäessämme nimet kauppakirjaan ja huomasimme olevamme aloittamassa uutta projektia. Mikko vitsailikin, että "tjaa, en ajatellut, että elämässäni remontoisin näin paljon, mahdanko sittenkin elää jonkun toisen ihmisen elämää?". Tältä minustakin välillä tuntuu: remontti-matrixissa ollaan. Voisihan sitä nimittäin vähemmänkin remontoida, herranjestas!!

Mutta remontoimalla saa mieleisensä ja näissä meidän tapauksissa on omalla vaivannäöllä mahdollista kohentaa kiinteistön arvoa. Jos tämä uusi - tai Villa Idur aikoinaan - olisivat olleet jo valmiita, olisi hankinta jäänyt meidän tilanteessa pelkäksi haaveeksi.


Suuri urakka, tammilankkuparketin hionta saatiin juuri päätökseen. Teimme työn itse: poistimme olkkarin lattiasta tummanharmaan maalin ja lakkasimme kolmeen kertaan. Ai että kun tykkään nyt lattiasta. 


Ihastuin edellisen omistajan verhoihin ja teimme niistä hyvät kaupat.



Postaan tästä antaumuksella nyt, koska koen, että asuntokauppamme liittyy varsin kiinteästi Villa Idur-tarinaamme: saaressa rehkintä, joka jatkuu, on vuosien varrella alkanut vaikuttaa paljonkin siihen, mitä nykyään pidämme ykköskodin osalta ideaalina. Kodin tulisi olla vanhaa kotiamme (eli 1960-luvun kiinteistöä ja isoa pihaa) huolettomampi. Olemmekin rauhassa kypsytelleet asiaa, ja kun se oikea löytyi, tuntui aivan käsittämättömältä, että vastaan tuli sellainen, jossa ihan kaikki kriteerimme loksahtavat kohdalleen. Tästä syystä se oli menoa eikä meidän junaa pysäyttänyt mikään piipitys epäröivän mielen perukoilla.


Kun parin viikon päästä pääsemme asettumaan uuteen kotiin, otamme ison askeleen kohti huolettomampaa arkea nykyiseen verrattuna: taloteknisesti, pihanhoidollisesti ja sijainnillisesti. Kitkettävää ja kynnettävää kun riittää saaressa, ihastuin uuden asunnon isoon terassiin, mutta vain pieneen japanilaishenkiseen kivikko-atriumpihaan, jossa kasvaa yrttejä ja yksi "bonsai-kataja". Tähän asti riesanamme on ollut sekä etupihan että ison takapihan nurmikon ajelu ja villiintynyt kukkapenkki. Pihatyöstä tuli taakka, johon aika ja jaksaminen eivät riittäneet. Kävely- ja pyöräilymatkan päässä tai kätevän julkisen kulkuneuvon reitillä on nyt kaikki olennainen, eli auton käyttö vähenee myös nykyisestä.


Kuitenkaan emme joudu mihinkään vilinään. Oma rauha on yksi tärkeimpiä kriteereitäni. Sitä on ollut onneksi tähän asti ja tulee olemaan jatkossakin. Aktiivinen elämä edellyttää, että on mahdollista vetäytyä ja sen haluan tehdä joka päivä työpäivän jälkeen.

Nyt on myös mahtava tienristeys raivata kaikki viimeinenkin turha tavara ympäriltä pois. Jokunen säkki mieluummin muuttaa kierrätykseen kuin uuteen osoitteeseen ja joidenkin muistoesineiden osalta aion pakottaa itseni vähän rajumpaan karsintaan kuin mihin aiemmin olen pystynyt. Jos joku asia on vain kaapin perukoilla ikuisesti, se ei voi olla kovin tärkeä tai ainakaan näitä tällaisia ei tarvitse olla liikaa. Toivon, että uudesta kodistamme tulee melko minimalistinen, mutta huomio, ehdottomasti kodikas ja kaiken tarpeellisen sisältävä. Päässä on jo visio, miten se toteutuu.

Onneksi mitään uutta huonekalurintamalla emme tarvitse, vaan vanhat sopivat uuteenkin paikkaan. Tästä olen muuten aika ylpeä ja onnellinen: vuosien varrella tehdyt valinnat ovat osoittaumassa todistettavasti kestävän kehityksen mukaisiksi: ne ovat säilyttäneet ajattomuutensa, siirtyvät kodista toiseen ja pysyvät käytössä elämän loppuun asti.

Kodin vaihtaminen on iso asia. En ole kodin asioista täällä blogissa aiemmin juuri mitään kertonut, joten siksi voi olla, että teidän lukijoiden on vaikea saada otetta tunteistani: Ilolla käännän uuden sivun, mutta taakse jää poikien lapsuuskoti monine hyvine ominaisuuksineen. Paljon upeita asioita mahtui näihin 17 vuoteen meille kaikille viidelle yhteisten seiniemme sisällä. Uuteen muuttaa meistä neljä, ja hetken päästä asumme siellä enää Mauron kanssa kolmisin, ja sitten lopulta kaksin. Asunnon vaihtoon latautuu siis aika iso elämänvaiheeseen liittyvä muutos. Mm. tällaisia pohdiskelin tänään saaressa sienestysretkellä rauhoittuessani.



Sivua kääntäen,






sunnuntai 25. elokuuta 2019

Pölyttäjä-Pilvi ja Mauro-mäyräkoira

Kylläpä on kirjoittaminen laiskottanut, mutta nyt taas langoilla. Eipä meillä remppaosastolla ole sen kummempia kyllä tapahtunutkaan... Kirjoitusinspiraation puute johtuu osin tästä, mutta mitä väliä, joskus vaan on näin. Mielen päällä on ollut lisäksi eräs toinen asia. Palaan siihen myöhemmin, kunhan vielä pari juttua varmistuu...

Perjantaina saavuimme saareen sateessa ja hyökkäsin ensi töikseni katsomaan, onnistuinko kasvattamaan kesäkurpitsat, mikä oli siis tämän vuoden uusi kokeilu. Silloin, kun kesäkurpitsani kasvattivat ensimmäiset kukat elokuun alussa, olin aika huolissani viljelmästä, kun en nähnyt ainuttakaan pölyttäjää missään :(. En halunnut riskeerata satoa ja siksi pölytin vesiväripensselillä kesäkurpitsat itse. Voitte arvata, miten ilahtunut olin, kun satoa nyt löytyi! Ja aamulla auringonpaisteessa löysin isojen lehtien alta vielä pari isoa kurpitsaa lisää sekä neljä pientä alkua. Papusatoakin oli, mutta kokonaisuutena se jäänee hieman pienemmäksi kuin aiempina kesinä. Liekö syy pölyttäjien vähyydessä?





Siivoilimme hiukan pihaa ja samoilimme metsässä. Löysin muutaman desin verran tatteja, jotka riittivät pariin ruokaan. Näin elokuussa on superhauskaa tehdä ruokia vähän sillä periaatteella, että mitä sattuu löytymään. Kesäkurpitsat maistuivat siltä kuin niiden pitikin ja tateilla, oman maan vaarinlaukalla ja muilla yrteillä sekä nuorilla nokkosilla höystettynä lounaspasta maistui varsin mainiolta. Jos teillä lukijoilla on hyviä kesäkurpitsareseptejä, saa vinkata!!









Ihana, rauhoittava metsäretki katkesi, kun Mauro sai aivan vimmatun vainun ja lopulta löysi mäyrän pesän, jonne se jäi kolon juurelle kiivaasti haukkumaan. Satuin näkemään kohtauksen ylhäältä kalliolta, kun mäyrä luikahti ison kiven alta takakautta pakoon. Ja Mauro tietysti jälleen perässä.


Luulimme Mikon kanssa ensin, että Mauro oli löytänyt supikoiran, mutta sain ylhäältä viirukasvoisesta melko isosta mäyrästä selvän näköhavainnon. Emme meinanneet millään saada Mauroa takaisin meidän luokse, kun sillä oli jahti päällä ja se olisi selvästi halunnut nistiä löytämänsä saaliin. Ajattelimme kuitenkin, että vanheneva Mauro voisi myös jäädä kakkoseksi, ja pakotimme sen mukaamme toiseen suuntaan, ettei se saisi mitään haavoja. Yritin sanoa, että ethän sinä ole mikään mäyräkoira, mutta millään ei meinannut uskoa, vaan palasi vielä pari kertaa takaisin!

Matkalla kotiin metsästyksestä vauhkoontunut ja hikeentynyt Mauro viilensi itseään pitkään meressä paikoillaan seisomalla - kieli pitkällä.


- Jaahas, no jatketaan sitten kaivuuhommilla.


Aurinkoista elokuun loppua toivottaa,




keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Pientä edistystä talolla

Työmaan näkökulmasta kesämme on ollut rikkonainen, eli asiat talolla etenevät hitaanpuoleisesti kuluneisiin kesäpäiviin nähden. Olemme olleet jonkun verran aiempiin kesiin verrattuna myös enemmän mantereella, eri syistä: Mikon töiden, selkäjumin, minuun iskeneen kuumetaudin, ihanien kesähäiden ja niin edelleen. Ja, ison lankku- ja villapaalimäärän kuljetus otti sekin useamman päivän ja on tavallaan "näkymätöntä" työtä.



Nyt, kun kaksi lattiaa on talolla kokonaan valmiina, sitä huomaa, että edistyyhän se! Lattioihin  laitoimme ensin kylmälle puolelle bitumipaperin, väliin ekovillaa ja päälle Paavo-ilmansulkupaperi / paikoin sanomalehtiä. Sen päälle lankku.

Esikoinen on ollut pariin otteeseen auttamassa lattialankkujen nakuttelussa. Oon kyllä aika ylpeä, että hän on niin reipas!


- Nyt pääsee sentään jo astumaan sisälle eikä tarvitse ulkona haukkua, kun koirahan ei pysty koolauksilla kävelemään. Kyllä oli tylsä vaihe!






Valmiista kamarin lattiasta Mauro vasta innostuikin. Se pyöri ympäri huonetta häntä heiluen ja osoitti, että hyvää työtä olette tehneet, nyt kelpaa koirankin tepastella tukevalla lattialla! Harmi, ettei ollut kamera siinä kohtaa lähellä :)).




Esikoisen kaveri tuli käymään ja nuoret miehet tarttuivat hommiin. Me vain siinä vaiheessa istuimme laiturilla Mikon kanssa ottamassa aurinkoa, kun mäeltä kuului ihana nakutus ja toisen kamarin lattia sillä välin valmistui. Ihan mahtavaa :).



Kolmas huone, eli tupa on myös jo paperoitu ja villoitettu, joten nyt uskallan toivoa, että saisimme kaikki lattiat valmiiksi ennen syksyn tuloa. 

Projektimme alussa olin yltiöoptimistinen ajankäytön suhteen ja aina luulin, että eri vaiheet vievät vain vähän aikaa, kun taas nykyisin olen varsinainen inhorealististi: kuvittelen kaiken olevan joka yksityiskohtaa myöden pitkäpiimäistä. 

Näiden kahden huoneen katot, joissa nyt on lattia, ovat odottaneet nyppijäänsä. Olen ajatellut sen ottavan ainakin neljä pitkää PÄIVÄÄ ja olevan ennen kaikkea äärimmäisen ärsyttävä työvaihe. Eilen iltapäivällä sain jostain ihmeellisen inspiraation ja aloitin kattopaneelien putsauksen nauloista ja niiteistä. 


Kun oikeat työvälineet lopulta löytyivät ja tekniikkani kehittyi, huomasin, että tämähän on ihan hauskaa näin suomipoppia radiosta kuunnellessa ja kaikenlaista meditoidessa. Kaiken kukkuraksi sain kaksi kattoa putsattua hämmästyttävän nopeassa ajassa - lopulta vain neljässä TUNNISSA. Kunpa olisin tiennyt, olisin siltäkin etukäteiskärvistelyltä säästynyt. 


Nyt en kyllä enää maalaile mitään ylitsepääsemättömiä mielikuvia ennakkoon, vaan otan tästä(kin) opikseni! ;)


Tällaisia mukavia edistysaskeleita - konkreettisia ja henkisiä :) - siis täällä, 
pohtii,



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...