sunnuntai 12. elokuuta 2018

Rapuja ja aineellisia menetyksiä



Superihana viikonloppu takana. Perjantai-iltaa istuimme ystäväpariskunnan kanssa rapuja nauttien ja pojista toinen, mallia seniori, liittyi kavereineen seuraan myöhemmin illalla. Nuoriso viihtyikin kanssamme koko viikonlopun, mikä on aina suuri ilo. Tänä kesänä kun olemme olleet täällä pääosin kaksistaan Mikon kanssa. Laittelimme ruokaa yhdessä ja erikseen - ja puuhasimme pihatöissä yhdessä ja erikseen.



Isä, poika ja kaveri ryhtyivät pitkään työlistalla olleeseen puunkaatoon hankalassa paikassa keittiövajan takana. Vajan takaosaa lahottaa joka vuosi sinne puista tippuva lehtimassa, mutta puiden kaatoa olemme tarkoituksella suunnitelleet useita vuosia. Hankalaksi kohdan tekee rinne, josta kaatuva runko voi valua alas kohti vajaa. Nyt korkeaan varovaisuuteen tähtäävä menetelmä oli hioutunut valmiiksi:

Jatkettu, pitkä köysi tikkailla ensin kiinni kaadettavan puun yläosiin. Pojat riittävän kauas, eli kaatuma-alueen ulkopuolelle, ohjaamaan puun kaatosuuntaa köyden ja välissä olevan tukevan männyn avustuksella. Mikko kaatamaan puuta rinteestä. Se pitää suorittaa aika korkealta johtuen rinteestä. Ja turvallisuussyistä siten, ettei sahausta suorita ihan loppuun asti, jotta runko jää paikoilleen eikä tömähdä vajan seinää vasten ja kenties siitä sisään. Näin mallikkaasti kaato sujuikin.




Mutta miten käy ko. rungon, joka on kaikkein vaikeimmassa paikassa? Puu kaatuu toivotulla tavalla...


... mutta pyörähtääkin oksien heilauttamana sivusuunnassa ja lohkeaa kannostaan irti.


Ja tietysti, runko tipahtaa tuosta alas ja tömähtää lopuksi ei-toivotusti vajan seinään! Kuvasarjani loppuu tähän sattuneista syistä.

Runko löi seinää 30 cm sisään, mutta päätti matkansa kyllä nopeasti köydenkin kiristyttyä. Kuului räminää, kilinää ja sen jälkeen minun sadattelua ja sättimistä! Tajusin heti, että runko on pukannut sisällä emännänkaapin paikoiltaan. Tiedostin samalla seinällä olevat kaksi hyllyllistä vuosien varrella keräämiäni posliinilautasia! Viis itse seinästä, joka muutenkin on puoliksi laho, ajattelin.

Menimme varoen sisälle katsomaan aineellista katastrofia, enkä tuossa tilanteessa tosiaankaan ajatellut tätä postausta, että olisin ottanut yhtään kuvaa. Vaja itse oli tukevasti pystyssä, samoin kaappi. Lattia oli täynnä astioita ja sirpaleita. Jauhot, hiutaleet, siemenet ja jyvät niiden alla ja päällä.

Kun runko oli pilkottu seinän takaa pieniksi, aloimme siivota sisällä ja tehdä inventaariota rikkoutuneista asioista. Hyllyt seinällä kaapin yläpuolella olivat ihmeeksemme paikoillaan ja kaikki lautaset pysyneet siinä sekä säilyneet ehjinä. Huh, mikä onni!! Seinä oli työntynyt sisään, mutta seinälankut olivat yhtä poikkilautaa lukuunottamatta ehjiä. Seinän pystyi työntämään takaisin. Tuimme sen uudella lankulla haljenneesta kohdasta.

Muutama emännänkaapin päällä oleva pieni englantilainen posliinilautanen oli palasina lattialla, mutta ne eivät olleet onneksi vanhoja tai arvokkaita. Neljä vanhaa Iittalan 1/2 l:n lasikulhoa hajosi, mutta kaikki muut (kaikkiaan kaksi hyllyllistä) olivat ehjinä lattialla! Ehkäpä lasipurkkien sisältö, lattialle levinneet kuiva-aineet, olivat vaimentamassa niiden kahden metrin lentomatkaa. Suurimmat euromääräiset aineelliset tappiot kohdistuivat purkeissa olleisiin ruoka-aineisiin, jotka levisivät kaikki lattialle. Siltä räminältä, mikä sisältä kuului, en olisi uskonut meidän selvinneen näin vähällä vahingolla, mutta kolina tulikin kattiloista ja niiden kansista, jotka olivat alahyllyllä. Ne luonnollisesti pysyivät ehjinä. Uudet (vanhat) lasipurkit haluan rikkoutuneiden tilalle, joten tämä tietää käyntiä vanhan tavaran liikkeessä, mistä niitä saa.

Onneksi loput kaadettavat puut ovat helpommassa kohdassa rinnettä, joten hankalin on nyt hoidettu - tällä kertaa tyyli vain nyt oli tämä. Vaikka Mikko onkin jo kokenut puunkaataja, kaikkein tärkeintä on, että köydellä turvallisen etäisyyden päästä ohjaamalla voidaan täysin varmistaa oikea kaatosuunta, eli käytännössä taata henkilöturvallisuus.

Aluksi olin kauhuissani, kun luulin kaikkien posliinilautasteni hajonneen, mutta onneksi aineelliset menetykset tuntuvat kovin pieniltä. Jäin miettimään, että todella vähän meille on ylipäänsä mitään sattunut, eli yritämme kyllä varmistaa, varmistaa ja vielä kerran varmistaa, ettei mitään tehdä tuosta vaan mielijohteesta ja miettimättä. 

Varovaisesti vastedeskin,





sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Hikeä ja hellettä

Huh, mitä hikeä ja hellettä meillä onkaan ollut päätaloa auki kuoriessamme. Tunteet ovat vaihdelleet leppoisasta vitsailusta totaalikyllästymiseen, mutta nyt tuo valtava urakka on takana: työmaa odottaa seuraavaksi ulkopuolisia apuja, huokaus ja helpotus. Tässä pieni kuvakooste siitä, mitä talossa on tapahtunut. Huomio, jokaisen kuvan väliin mahtuu ämpärillinen hikeä ja tuskaa :).

Ulkovuorauksen ja eristekerrosten purkua:




Tuvan lahon lattian purkua, 
ennen...



...ja jälkeen:





Kamari 1 purettuna:


Kamari 2 purettuna:


Lasivillat lähtevät kaatopaikalle:


Siivousta ulkopuolella: 





Viisi isoa kasaa purkupuuta sortteerattiin ja naulat poistettiin kaikista rimoista ja laudoista. 


Sisko, serkku ja äitini tulivat onneksi tässä vaiheessa apuun! Kuvissa minä ja sisko. Aika samikset ollaan mekoissamme, heh. 



Ja ympäristö saatiin kuin saatiin siistiksi edestä ja takaa.



Olemme ehtineet sopivissa väleissä myös nauttia kesästä, mutta huomaan, etten sillä saralla ole kuljettanut järkkäriä mukana :(. On käyty iltauinneilla ja otettu iltaaurinkoa, pikkuisen kalasteltu ja hoidettu viljelmiä. Viikko takaperin tapasimme laiturillamme lounaan merkeissä myös kaikki saaren naapurit, mikä oli huippukivaa. Oli kiva esitellä projektiamme ja kaikki kannustus, mitä saimme, tuntui aivan ihanalta.

Onhan tämä ollut aika poikkeuksellinen kesäloma. Ehkä vähän raskas siksi, että homma ei ole ollut kivoimmasta päästä. No, yhtä tylsiä töitä ei enää onneksi ole luvassa. Poltettavia roskakasoja ja pilkottavia puita on kasoissa nyt seuraavaksi odottamassa, mutta ne tuhotaan sitten joskus, kun on saatu lisää virtaa.

Ei mulla muuta,



perjantai 20. heinäkuuta 2018

Uutta ja vanhaa vintillä



Aika kuuma jakso takana! Niin on käynyt Mikkoa sääliksi, joka on raatanut päätalon purkulattian parissa tällaisessa helteessä. Mutta ei pilata tämän päivityksen puhtoista ja viileää estetiikkaa ajattelemalla enempää pölyisiä ja kutittavia purkutöitä ;). Siitä lisää myöhemmin.

Koska meille on ensi viikolla tulossa talkooapuja, totesin, että on keksittävä jokin keino viilentää yöpymispaikkana toimiva venevajan vintti. Meillä on räystäillä pääskysen pesiä, joten pariovien auki pitäminen ei tule kuuloonkaan juuri nyt. Seniori oli tehnyt eräänä yönä tämän virheen ja sen jälkeen hän saikin nukkumisen sijaan huitoa lintuja ulos :).

Muistin, että olin vienyt päätalon kamarista verhotangon pellavaverhoineen jo pois, joten sehän toimisi vintillä. Tuuli lepattaa ohuen pellavan läpi hyvin, mutta pitää linnut loitolla. Sain vintin hetkessä läpivedolla meidän viileimmäksi paikaksi. Huoh, piti oikein itsekin hetki hengähtää täällä. Pellavaverhot ovat hankinta parin vuoden takaa. Tykkään niistä kovasti. Kun päätalo valmistuu, laitan varmaan joka huoneeseen pellavaverhot.






Vintille tuli toinenkin pieni juttu tässä hiljattain, kun sain tädiltäni muiston, jonka hän ajatteli sopivan tänne meille: isoäitini virkkaaman pitsiliinan. Muistan lapsuudesta, että isoäidillä oli aina jokin virkkuutyö käynnissä. Se oli hänen lempiharrastuksensa. Oli aivan ihanaa saada jo pois menneen isoäidin tekemä liina. Minulla kun ei oikein mitään tällaista muistoesinettä hänestä ole. Tänne vintillehän liina myös sopi tosi hyvin.




Uusi ja vanha ovat lyömätön yhdistelmä, 
pohtii, 




tiistai 17. heinäkuuta 2018

Lite bättre

Olemme elämässämme usein turhan kärsimättömiä ja odotamme asioiden etenevät suurissa, selkeissä harppauksissa. Tunnustan! Tämän postauksen otsikko tulee Esa Saarisen Aalto-yliopistossa pitämästä systeemiteorian luennosta ja liittyy em. aiheeseen. (Katselen ja kuuntelen aina välillä Saarisen luentoja Youtubesta iltojeni iloksi. Ne sisältävät hyvin käytännönläheisiä elämänviisauksia ja ovat jopa huumoripitoisia - äärimmäisen suosittuja opiskelijoiden keskuudessa.)

Saarinen luennoi viimeksi kuuntelemassani jaksossa lite bättre -filosofiasta: kun jokin asia kaipaa parannusta, sitä pitää lähteä tekemään tai kehittämään minimaalisen pienissä askelissa, ei kerralla rykäisten, sillä se on suurimmassa osassa asioita mahdotonta tai ajatuksena liian musertava.

Joskus puolestaan pienen asian loppuun saattaminen tuntuu ylitsepääsemättömältä, koska ajattelee, että sen vaikutus on kuitenkin niin pieni. Eritoten tähän syyllistyy helposti. Mutta kun tekee vähän kerrallaan, se ei oikeasti ole iso vaiva!



Otin opikseni ja tartuin roikkuneeseen hommaan: Rantarakennukset on kunnostettu ja maalattu edellisinä vuosina, mutta valkoiset kulmakarmit ovat jääneet laittamatta. Niinpä hain päätalosta purettuja karmilautoja, tein pellavaöljymaalin ja hioin sekä maalasin laudat kahteen kertaan. Sahasin ne mittaan ja tein lovetuksia kulmakivien muotojen mukaan.


Parin päivän osa-aikatyöllä tönöt saivat kummasti ryhtiä. Melkein ei uskoisi niiden olevan yli sata vuotta vanhoja!


Rimoitus osin vielä puuttuu, joten se olkoon seuraava lite bättre -työni :).



Jag försökte göra det lite bättre, men tycker att nu ser det ut mycket bättre. Eller hur? Tässä filosofian viisaus!

P.S. Lite bättre -filosofia on kuulemma vuoden 1995 MM-kultaa voittaneen jääkiekkojoukkueen valmentajalta, Curt Curre Lindströmiltä, lainattu periaate :). 

Kesäterveisin,


lauantai 14. heinäkuuta 2018

Ulkomeren reunalla


Tuulet ovat tyyntyneet. Teimme retken merelle, saaresta noin viisi mailia suoraan kohti etelää. Kohtaan, jossa saaristo loppuu ja ulkomeri alkaa. Siellä voi olla ihan omissa ajatuksissaan.




Kuten varmasti tiedätte, "saaremme", ja virallisesti samanniminen tilamme, on nimeltään Ytterö. Nimi kertoo saaren sijainnista sisäsaariston uloimmalla reunalla, josta virallisten määritelmienkin mukaan alkaa ulkosaaristo. Kuvissa näkyvä retkemme kohdistui seuraavaan "kerrokseen", eli kohtaan, jossa koko saaristo loppuu ja ollaan jo avoveden, ulkomeren, reunalla.

Meillä on yhä kovin ikävä purjehdusaikoja, jolloin usein halusimme purjehtia juuri tällä vyöhykkeellä ja aistia meren avaruuden. Retken ajankohtana oli kuitenkin mitä täydellisin moottorivenekeli: rasvatyyntä.


Ulkona vietetyn hiljaisen hetken jälkeen voi kerran kesässä painaa tallan pohjaan, jättää ajatuksensa ulkomerelle ja kiitää peilityynen meren pintaa pitkin takaisin saariston suojaan.

Omiin ajatuksiini uppoutuneena, 

perjantai 6. heinäkuuta 2018

Katastrofin kartoitusta


Aloitimme tällä viikolla ulkolaudoituksen purun ja draaman kaari oli täydellinen: ensimmäinen purkukohta oli julkisivun vasemmanpuoleisen ikkunan alusta. "Oh my, läpeensä laho talo!" huudahdimme. 


Hirret ovat läpilahot. Sisäpuolen seinän perusteella olimme kuvitelleet, että talo on tästä kohdasta ihan ok, mutta lahon kuorimisen jälkeen päivähän siitä läpi paistaa.



Työt seisahtuivat tähän. Laskeuduimme lamaantunein mielin venevajalle istumaan ja katsomaan taloa ylhäällä. "Jaaha, saas nähdä, kuinka iso katastrofi tämä vielä on", puhuimme ja kävimme salamannopeasti kaikki vaihtoehdot läpi talon polttamisesta kallistuneisiin remonttikustannuksiin.

Otettuamme yhdet neuvoa antavat ja hetkisen keräiltyämme itseämme, lähdimme jatkamaan työtä  avataksemme loputkin ikkunan alustat. Ja mitä löytyi? Ehjää hirttä! (Alin kerros on kauttaaltaan vaihdettava, sen tiesimmekin ennakkoon.) Näin vaihtui epätoivo huojennukseksi. Ehkä tästä selvitään!




Ihmeellistä tämä vanhan talon kunnostus; tapahtumien kulkua ei voi ainakaan tylsäksi moittia :). Purku on toki vasta alullaan, joten vielä ei tiedetä koko totuutta. 


Nyt mennään kuitenkin toistaiseksi rauhallisin mielin eteenpäin ja ihaillaan jokaista ehjää senttiä. 

Huojentuneena, 



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...