Miten suhtautua asioihin?

Ei sillä, että asiat pitäisi aina määritellä, mutta kun käteeni osui Ken Mogin kirja japanilaisesta ikigai-elämänfilosofiasta, tunsin riemua: nyt joku on sanoittanut sen, miten olen viime vuosina alkanut ajatella omaa elämääni. Nyt EI seuraa jotain monimutkaista, vaan kirjaa lukiessa olen huomannut, että kaikki voi olla pikemminkin tosi yksinkertaista ja luomua. Vaikka nykymaailmassa ärsyttääkin ylettömästi, että ihan joka asialle pitää aina saada jokin määritelmä, jotta sitten voi kailottaa muulle maailmalle, että minun identiteettinin on juuri sitä tai tätä, voi joissain tapauksissa olla vapauttavaa löytää kaikupohjaa omille ajatuksille. Tämän intron myötä lataankin varmuudeksi pöytään, että en ole hurahtanut mihinkään oppiin tai kirjoita tätä missään vallattomassa identiteettikriisissäni - vain kiinnostuneena filosofiasta, jonka avulla voisin paremmin ja avittaisi tietä etsiessäni elämääni tasapainoa, merkityksellisyyttä ja arkista onnellisuutta.

Olen kiinnostuksella lukenut aika paljon vuosien mittaan myös mindfullnessista, mutta jokin siinä on minua häirinnyt (tai sitten en vaan ole ymmärtänyt sitä vieläkään). Mindfullnessissa keskitytään ehkä liikaakin mielen hallintaan vannomalla kahteen metodiin, meditaatioon ja joogaan. Joo, nämä ovat hyviä, mutta itse olen järkeillyt, että ihminen on kokonaisvaltainen olento, ja pystyn saavuttamaan monia (mindfullness-ideologiassakin) tavoiteltuja asioita ilman näitä metodeita. Vaikka kuinka meditoisin, hengittelisin ja ottaisin asentoja, ei siitä varsinaisesti seuraa, että tietyt asiat muuttuvat paremmiksi tai näkökulmani muuttuisi. Jokin sysäys pitää tapahtua omassa mielessä - siitä, että haluaa suhtautua elämäänsä ja asioihin tietyllä tavalla. Toki asioihin suhtautumista ja pienten juttujen tärkeyden näkemistä voi opetella cobra-asennossakin, absolut! Mutta mielestäni omaa ajatteluaan voi kehittää ihan joka hetki tai silloin tällöin, tilanteiden tullessa vastaan niihin keskittymällä.

Tämä on karu yksinkertaistus, miksi mindfullness minulle tökkii, mutta aina törmään siihen, että mindfullnessissa mielen harjoittamisen tekniikat ratkaisevat kaiken. Väitän, että kun itselleen perustelee järjen tasolla, miksi kannattaa suhtautua esim. peruspositiivisesti, tai että kannattaa yrittää kitkeä itsestään jatkuva mielen rauhattomuus, ihminen kyllä intuitiivisesti löytää ajattelulleen väyliä näitä kohti ja kehittyy niissä, jos haluaa. Hengittämisen tai meditaation kautta näitä voi ehdottomasti kehittää myös, mutta ensin pitää haluta oivaltaa jotain itsestään ja suhtautumisestaan ja sitten opetella muistamaan tämä arjessa. Olen muuten meditoinut ihan onnistuneesti (eli ei tarvitse nyt kommentoida, että "kokeilisit sinäkin"), mutta ihan tavallinen asioihin suhtautuminen on mielestäni paljon oleellisempaa ja se kantaa tooodella pitkälle. Siispä, keskittyessäni bussissa floskan lentämiseen, en aio jatkossakaan väittää, että "olen niin tietoinen, läsnä, hyväksyvä ja mindfull, että", vaan että osaan olla tässä ja nyt - ihan niin kuin ennen vanhaan. (Ja joo, tykkään käydä joogassa ja silloin tällöin vedän kotona henkeä ja venyttelen aurinkotervehdyksiltä muistuttavissa asennoissa, heh).



Uskon siis, että ilman "virallista" meditaatiota tai päivittäistä joogaamista voi kehittää itseään huomaamaan asiat ympärillään ja suhtautua niihin tietyn "arvostavan" tai "perusonnellisen" tunteen kautta. Luulen, että suuret ajattelijat ovat puhuneet jostain tällaisesta eivätkä ihmisyydestä suorittamisena. Ikigaista lukiessani ymmärsin, että balanssiin elämänsä kanssa voi päästä monin eri tavoin, arkisin valinnoin, kun keskittyy konkreettisiin asioihin. Ne tuovat onnea ja iloa. Lukemassani kirjassa luetellaan lukuisia tällaisia konkreettisia asioita, ja aika harvoin mindfullness-jargonissa juuri päästään konkretiaan.

Olen jo entuudestaan aika intuitiivisesti yrittänyt opetella keskittymään elämän pieniin asioihin ja nauttimaan ja ihailemaan niitä. Se ei ole ollut helppoa, eikä ole aina vieläkään, koska olen ollut varsin rauhaton villivarsa sielultani (ja kenties yhä olen). Minulle esimerkiksi asioiden valokuvaaminen on auttanut tässä. Haluan, että ottamaani kuvaan tallentuu jokin rauhallinen olotila ja näen sen eteen vaivaa. Tai vaikka tähän blogiin kirjoittaminen: olen keskittynyt yleensä kirjoittamaan yhdestä, korkeintaan kahdesta asiasta kerrallaan ja se on ollut minun metodini keskittyä. Ikigai siis kannustaa löytämään riemua siitä, mitä itse kulloinkin tekee.



Kun avasin ikigaista kertovan kirjan, silmääni osui elämän onnellisuuden perusta: tässä ja nyt -asioista ja arjen mitättömistä yksityiskohdista nauttiminen, mutta samaan aikaan suurista asioista haaveilu. Se, että nämä eivät ole toisiaan poissulkevat vaan jopa kuuluvat yhteen, oli minulle lohdullista luettavaa ja nyt kerron, miksi.

Opittuani ihan oikeasti saaritilan työmäärän ja primitiivisyyden edessä arvostamaan arjen pieniä asioita ja vaikkapa jotain minun silmääni kauniin yksinkertaista ympärilläni, salaa olen soimannut itseäni siitä, että miksi kaikesta huolimatta minulla on suuria haaveita. Enkö ole tyytyväinen kaikkeen tähän, mitä minulla on!? Vieläkö pitäisi muutakin olla, minä kiittämätön!! Mutta, nyt uskallan myöntää, että minua ajavat eteenpäin juuri haaveet, ei arkeen keskittyminen sinänsä. Turhaan olen yrittänyt hillitä, jopa kieltää, haaveitani. On vain osattava asettaa haaveet rauhalliseen omaan kategoriaansa eikä kuolla tuskasta niin kauan kuin ne vielä ovat haaveita. Lupaan, että rohkenen vielä joskus kirjoittaa suurista unelmistani tännekin.



Ja toisaalta, lukiessani kirjaa pidemmälle, pystyin listaamaan lukemattoman määrän asioita, joista iloitsen tavallisessa elämässä: esimerkiksi tavaran vähentäminen oleellisen elämäntyylin ja ympäristön löytämiseksi, terveelliset raaka-aineet ruuassa, aamucappuccinon pehmeä maku, kaunis kirja pöydällä, koiran nuolaisu, selkeä "to do" -lista päivään... ihan mitä vain. Voisin jatkaa listaa loputtomiin ja aionkin. Yksin tämä havainto teki minut äärimmäisen onnelliseksi ja kiitolliseksi. Järkeilen tästä kaikesta, että näitä kokemuksia tulee vahvistaa entisestään. Mahtavaa!

Voisin listata monta oivallusta lisää - kuten työn tekoon liittyvää - mutta kirjoituksesta on jo nyt tullut kovin pitkä... No, sanon vielä sen, että tämä kaikki ajattelu minulla palautuu jotenkin siihen polkuun, jonka aloitimme saaritilan myötä. Vasta näin monen vuoden jälkeen uskon oikeasti sisäistäneeni, ettei saaritilamme, tai ihmisen elämä, tule koskaan valmiiksi. Aiemmin tämä oli minulle sanahelinää ja klisettä. Elämä tulee vain tekemisemme kautta kauniimmaksi ja paremmaksi ja siksi pitkäjänteinen puurtaminen on tärkeää. Miten hieno ajatus, eikö olekin? Tekemisestä, mikä liittyy työskentelyymme saaressa tai vaikka päivätöihin, tulen kirjoittamaan toisen postauksen, koska kenenkään jaksaminen ei riitä siihen tässä yhteydessä, kaikkein vähiten minun :). "Työn ikigai-filosofia" saa siis odottaa myöhempään kertaan :).

Mielen rauhaa ja arkisia iloja,
toivottelee,