Epätoivoa ja toiveikkuutta

Sitten Idurin hankinnan emme ole pähkäilleet ja jaaritelleet mistään muusta niin paljon kuin venevajasta. Miten ihmeessä se saadaan nostettua? Mitä sille pitäisi tehdä? Missä määrin sitä pitäisi purkaa? Miten se tuetaan perustuksia vaihdettaessa? Alun alkaen tiesimme, että lahonneista perustuksista ja romahtaneesta vajasta tulisi valtava koetinkivi ja stressin aihe jos jostain. Ja niinhän siitä tulikin. Kaikki muu tuntuu ihan lasten leikiltä. 

Vajan korjaamiseen olemme tienneet tarvitsevamme ulkopuolista apua, mutta siinä vaiheessa, kun olemme itse kokeneet olevamme enemmän perillä veden päällä seisovan talon nostamisesta kuin jotkut paikalla käyneet ammattilaiset, voinette ymmärtää, että oikea epätoivo iskee. Ja mitä me muka oikeasti tällaisista operaatioista tiedämme?! Muuta kuin, että se on hemmetin vaativa juttu, tai ettei siinä voi oikaista korjaamalla pientä osaa eikä kosmeettinen kunnostus riitä.

 

Olemme tutkineet vedenalaista maaperää: 3 metriä savea ennen peruskalliota. Olemme purkaneet mahdollisimman paljon huonokuntoisia rakenteita. Olemme ottaneet talteen käyttökelpoisia materiaaleja. Olemme kuorineet rungon näkyville. Olemme säilöneet senkin, mikä on vain näyttänyt kulahtaneen kauniilta, vaikkei sillä mitään käyttöä olisikaan. Olemme opetelleet rakennuksen konstruktiota kuin palapeliä ja yrittäneet laatia erilaisia pelastussuunnitelmia.

Se, mitä on selvinnyt tämän kaiken seurauksena, ei siltikään ole kovin lupaavaa. Mutta olemme tehneet johtopäätöksen: ainoa oikeasti arvokas asia nykykuntoisessa vajassamme on sen rakennuspaikka. Ja koska rakennuspaikka on arvokas, joudumme tietenkin vaihtelemaan osat kuin strategiapelissä, vaikkei jäljellä jääneessä aineistossa paljoakaan muuta arvoa enää ole. On päivänselvää, että venevajan osalta saavuimme tilalle aivan liian myöhään.

Melkein kaikki ei-teolliset, ns. luonnonpuumateriaalit, ovat lahoja. Vedessä olevat perustukset on uusittava. Tarvitaan uusi katto. Ja pintalaudoitus. Ja uudet laiturit kiertämään vajaa ulkopuolelta. Varsinkaan niistä ei ollut juuri mitään jäljellä, joten vaarallisen laiturin purimme ensi töiksemme jo kaksi vuotta sitten.

Rakennus on ylipäänsä paikallaan Mikon hätäratkaisuna vuosi sitten poraamien paalujen ansiosta. Ne olivat väliaikaisratkaisu, mutta välttämätön sellainen, sillä niiden ansiosta olemme saaneet pitää arvokkaan rakennuspaikan - ajatuksen venevajasta. Vaja on kuitenkin tänäkin kesänä jatkanut painumistaan. Joka kerta lahteen sisään ajaessamme pelkäämme, onko rakennus vielä paikoillaan vai meren pohjassa. Toistaiseksi se on huterasti pystyssä, mutta aikaa ei enää ole.

No, vihdoin löysimme paikallisen urakoitsijan, joka on rakentanut ja korjannut useita venevajoja. Täsmälleen vastaavaa kohdetta ei kai voi olla toista, mutta he tietävät, miten korjausrakentaminen on tehtävä pala palalta ja itse saamme määritellä, miten korjaus tehdään tai minkä verran tilaamme heiltä ja mitä taas teemme itse.

Olemme päätyneet siihen, että teemme tässä kohtaa mahdollisimman vähän itse. Tuntuu, että jos jossain käytämme ulkopuolista apua, nyt on sen paikka. On ollut huojentavaa saada kuulla asiantuntevalta taholta eri vaihtoehdoista vajan kunnostamiseksi ja käydä keskustelua ammattilaisten kanssa siitä, mikä on minkäkin vaihtoehdon hyvä tai huono puoli. Vihdoinkin!

Vyyhti alkaa avautua ja se on huojentavaa, vaikka se samalla tarkoittaa kukkaronkin avautumista. Se kirpaisee kovasti ja tekee jatkoremontoinnin finanssien puolesta äärimmäisen haastavaksi, mutta odotettavissahan tämä oli. Silti tulee väistämättäkin sellainen olo, että venevajan uuden vaiheen alku on nykyisten olosuhteidemme loppu. Aikaisempi tunne siitä, että taloudelliset huolet eivät paina, on nyt mennyttä.

Olen surkutellut mielessäni paljon sitä, että talosta on niin vähän säästettävissä ja hyödynnettävissä. Olen ajatellut, että kun uutta rakennetta tulee paljon tilalle ja vain vähän jää vanhaa, menetämme venevajan hengen. Jossain vaiheessa totesin itselleni, että tämä on ihan naurettavaa puhetta. On ja ei ole. Naurettavaa siksi, että lahoava vaja ei sentään ole kuoleva ihminen vaan talo, joka voidaan vanhaa mukaillen eheyttää uusin materiaalein. Niin entisaikoinakin on toimittu. Fakta on, että venevaja on huolto- ja käyttörakennus. Sen tärkein tehtävä on toimia siinä käytössä, mihin se on tarkoitettu. Lahoon lautakasaan ei voi rakastua siksi, että tuo lautakasa palveli hyvin 20 vuotta sitten. Sen on palveltava nyt meitä, Idurin uusia asukkaita, myös hyvin.

Siispä, urakoitsijan kanssa suunnittelemme nyt projektia. Korjaamisessa on muistettava The henki: millä elementeillä se saadaan säilymään. Aika paljon uusitaan, mutta peruskonstruktio pysyy samana ja materiaalit ovat perinteiset. Leveää lautaa, päälle punamultaa ja niin edelleen. Rakennus säilytetään ulkorakennuksena eikä siltä osin muutu luonteeltaan. Lopputulos tulee tavallaan olemaan tämän venevajan "kolmas" elämä. Nykyinen vaja on nimittäin laajennettu versio ensimmäisestä. Ei kahta ilman kolmatta.

Tällä hetkellä olemme varovaisen odottavaisia. Meneeköhän urakka niin kuin pitää? Mikä on lopputulos? Jos en nyt ihan osaa hihkua asiasta, niin jollain tavalla koen, että kuitenkin teemme tärkeää siirtoa koko paikan kannalta: tilan uuteen kukoistukseen kuuluu ehdottomasti sen erityisluonteen kannalta tärkeimmän rakennuksen saattaminen koko lahden kruunuksi, joka kertoo vanhan kalastustilan edelleen olevan elossa. Niin, meidän uusi, vanha venevajamme ei saa olla enää tuollainen säälittävä rötiskö vaan ylväs ja ryhdikäs rakennus veden päällä, jonka sisään tulija ensimmäisenä kohtaa.

Täytyy myöntää, että olen hieman pelokkaana tästä kaikesta.

Silti toiveikkaana kohti suurta urakkaa,