Kun pienet punaiset metsämansikat ilmaantuivat niityn reunustoille juhannuksen tienoilla, olin pakahtua. Mieleeni palautui erityinen metsämansikkamuisto. Neljätoista vuotta sitten esikoisen synnyttyä mummi tuli katsomaan ensimmäistä lapsenlastaan ja toi mukanaan minulle metsämansikoista punomansa 'kaulakorun'. Hän oli kovin liikuttunut lapsen syntymästä ja sen ansiosta vuorostaan minä muistan aina metsämansikoita nähdessäni yhden elämäni onnellisimmista päivistä. Olen niin kiitollinen pojastani, että ihan pakahdun. Nyt hän täyttää jo 14 vuotta ja miten ylpeä hänestä saankaan olla. Jokainen vuosi on ollut erityinen, mutta ihan kuin jokainen seuraava muuttuisi aina vain erityisemmäksi.
Ja toki metsämansikoita olemme löytäneet ja syöneet pitkin saaristoa poikien ollessa pieniä, mutta kyllä nyt liikutuin ihan toisella tavalla... että ihan omalla pihalla niitä nyt kasvaa minua pojastani muistuttamassa.
Suurella sydämellä,
Ihanat muistot:)
VastaaPoistaKiitos Sussi, muistot ovat kullan arvoisia.
PoistaIhana,kaunis postaus. Tunne välittyi tänne asti;)
VastaaPoistaKiitos Hyvä Mieli, toivon että välittyi. Itse niin herkistyin.
PoistaKaunis kirjoitus äidinrakkaudesta <3
VastaaPoistaSinäpä sen sanoit ja taatusti tiedät mistä puhut, äidinrakkautta se on, upea, välillä ihan raastava tunne!
PoistaIhanasti jotkut asiat auttavat muistamaan tunnelmia ja tunteita.
VastaaPoistaMukavaa synttäriä sinne. Me retkeilemme täällä Ruovedellä ja tänään osui iltalenkille valtava metsämansikkaketo. Aivan uskomatonta, miten paljon niitä oli.
VastaaPoista