Kisarumbaa ja henkistä valmennusta

Pojat ovat siinä iässä, että harrastusrumba muodostaa melkeinpä suurimman aikahaasteen. Välillä ihmettelen itsekin, miten ehdimme vetää nuorimmaisen purjehduskisa-aikataulut läpi ja samalla työstää Projekti Iduria eteenpäin. Ai niin ja yks pikku juttu, on ne työtkin on hoidettavana. Tähän väliin nuorimmaisen hyvin alkanut kausi ansaitsee välipostauksen. Varsinainen näkökulmani lienee kuitenkin yleispätevä lajiin katsomatta. 

Tänä vuonna harrastus on siirtynyt ihan uudelle tasolle, ja tässä lajissahan tahti vain muutenkin kiihtyy kesän myötä. Viime vuonna hän aloitti ranking-sarjan kisojen kiertämisen ja ylsi sijalle 79 (kaikkiaan ranking-sarjassa noin 100 purjehtijaa). Tänä viikonloppuna on ollut toinen kisa käynnissä, ja hän on tekemässä melkoista nousua purjehtiessaan molemmat kisat tasolla 40.

Sympaattisella, osaavalla ja huolehtivalla valmentajalla sekä mukavalla poikaporukalla on iso osuutensa asiassa. Myös kaikki perheet, joiden kanssa yhteydenpito, huoltaminen ja asioista sopiminen on intensiivistä, ovat tulleet vähitellen hyvinkin tärkeiksi tukijoukoiksi. Psyykkistä puolta ei mielestäni tarpeeksi tuoda esille lasten harrastuksissa. Nyt tuntuu, että kun valmentaja on Suomen parhaita osaamiseltaan, käsittämätön tsemppari ja muutenkin esimerkillinen auktoriteetti pikkupojille, se näkyy myös pojan suhtautumisessa lajiinsa ja viihtymiseen sen parissa. Ilman monia purjehduksen ulkopuolisia aspekteja pakka ei niin sanotusti loksahtaisi kokonaisuutena kohdalleen. Pelkkä tekninen opetus ei riitä.

Tässä yhdenlaiset 'purjehdus'treenit

Harrastusvuosia nuorimmaisellamme tämän lajin parissa on 6, joista varsinaisia kilpailuvuosia on tämä ja viime vuosi. Nyt hän on ekaa vuotta uudessa ryhmässä ja valmennuksessa, jollaista emme aiemmin ole saaneet nähdä missään lastemme harrastuksissa. Kokemuksia meillä on myös sieltä toisesta päästä. Jossain vaiheessa jo ajattelin, että kiinnostus purjehdukseen lopahtaa, kun kilpailu kiristyy, koska sehän ei kaikille sovi eikä valmennus tue aina lapsen heikkoja kohtia keskittyessään pelkkään tekniseen suoritukseen.

Purjehdukseen lajina liittyy paljon turhautumisen hetkiä, jopa pelkotiloja meriolosuhteiden extreme-ilmiöihin liittyen. Tärkeintä on, että innostus on lapsesta itsestä lähtevää; että hän haluaa voittaa 'esteitään' pienissä askelissa. Innokaskin lapsi kuitenkin turhautuu vääränlaisessa ilmapiirissä. Kiihtyvä rääkki, suorituksiin tuijottelu ja pakottaminen eivät johda mihinkään. Kun valmennus tukee kehitystä juuri oikealla tavalla, sitä tulee äitinä niiiin onnelliseksi ja voi jättäytyä taka-alalle hoitamaan omaa rooliaan. Enkä pistä pahakseni, että se laji on tämä, vaikka huolto ja roudaus vaativatkin ehkä joskus vähän enemmän kuin jossain muussa lajissa.

Henkinen psyykkaus on myös todella iso osa vanhempien roolia. Aika ajoin pojalla tuntuu olevan kovakin tarve käydä läpi tuntemuksia ja tilanteita radalta. Meidän tehtäväksi jää valaa uskoa silloin, kun joku juttu on mennyt pieleen ja harmittaa, tai jokin taidollinen osa-alue ei meinaa kehittyä pojan omien odotusten tahdissa. Välillä näyttää siltä, että hänen itse itselleen asettamansa vaatimukset ovat liian kovat ja silloin yritän puhua järkeä.

Nyt jännitetään tämän päivän kisat loppuun ja sitten hengähdetään hetkeksi purjehduksista 'lomalle' juhannuksen yli.

Kisatunnelmissa,