Rauhallista ja yksinkertaista

Vappu on yksi parhaista urbaaneista juhlista, joten se vietettiin mannerkodissa. Mutta heti sen jälkeen, mars Iduriin. Kaipaan kroonisesti yksinkertaista elämänmenoa. Olo ja elo täällä on aika askeettista, ainakin toistaiseksi. Kun ei ole kaikkia mukavuuksia eikä kaikki käy yhtä helposti kuin täydellisessä kaupunkikodissa, kaikki maistuu ja tuntuukin täydemmältä, hienommalta, arvokkaammalta. Nautin, jos voin ilostuttaa ja yllättää poikia (jotka sinänsä ovat oppineet olemaan missä vaan oloissa) vaikkapa jollain pienellä ekstralla: lämpimään kaakaoon saattaa ilmestyä äidiltä täydennykseksi kermavaahtoa tai muuta vastaavaa. Näissä oloissa pienten eleiden arvoa ja ihanuutta ei voi liioitella. Pidän siitä, että täällä mitään ei oteta itsestäänselvyytenä.

Olipa sää tyyni tai myrkyisä, rauha on taattu. Jotenkin saavutan tilalla aina sellaisen harmonisen ja luonnonmukaisen rytmin. Kun saavumme saarelle, sitä tekee tietyt rutiiniksi muodostuneet jutut ja tuntuu heti kuin ei olisi koskaan pois ollutkaan. Juuri tällaista mielenrauhaa paikalta hain ja ilokseni sitä olen todellakin saanut.

Aina kun saavumme, oma rituaalini on sytyttää työskentelyvalaistus kesäkeittiöön - joka ei muuten sanana enää ehkä niin hyvin kuvasta paikan käyttötarkoitusta, kun kokkaan siellä kylminä ja pimeinäkin talvikuukausina! 

Ja yleensä tarve kokkaukselle onkin heti matkanteon jälkeen.

Saunan lämmittäminen on meidän perheessä tiheästi toistuva, mutta arkea kohottava rutiini mannerkodissakin. Puusauna meillä on molemmissa, mutta täällä saunonta on erityisen tärkeä, jopa meditatiivinen juttu aina lämmittämisestä itse saunomiseen.  

Uskomatonta on saaren hiljaisuus. Se ei ole enää itsestäänselvyys saaristossakaan kaikkina vuodenaikoina. Hiljaisuutta jaksamme havainnoida loputtomiin - se on ihmeellistä. Joskus istumme hiljaa rannassa ja toteamme vain ääneen, että kyllä on hiljaista. Kuuluu vain luonnon ääniä: meri pauhaa ehkä jossain riippuen tuulen suunnasta, linnut ääntelevät. Väyläkin menee kauempaa. Lähimpien mökkinaapureiden vähäinen veneliikenne lähinnä kesäaikaan kuuluu. Suurimman osan vuotta ei siis kuulu mitään.

Syksystä kevääseen on öisin aivan säkkipimeää. Siis ei vain "pimeää", vaan täysin säkkipimeää. Ei ole minkäänlaista kaupunkiheijastusta tai valon kajoa, ellei sitten ole kuunpaiste. Pimeys tuntuu välillä pelottavaltakin. Miksi? Ehkä juuri siksi, ettei mantereella ole koskaan täysin pimeää ja ei vain oikeasti ole tottunut. Tai ehkä siksi, että kerran mustasta yöstä minua katsoivat kiiluvat silmät, kun astuin pimeällä ulos mökistä. Hui! Pimeys on ollut Idurissa ihan jotain uutta. Meillä kun ei ole ikinä ollut mökkiä. Olemme aiemmin liikkuneet merellä vain kesäöinä purjehtien - hämärässä. Saariston pimeys on saanut mielessäni ihan uuden määritelmän.

(Tässäkään kuvassa ei ole sitä säkkipimeää, vaan hämärää, mutta täyspimeää on tietysti mahdoton kuvata…)

Toisaalta lisääntyvä valon määrä näin keväisin tuntuu upealta. Sitä on taas odotettu! Luonnon valon ansiosta ei kesäaikana sähkövaloa tarvitsekaan. Yksinkertaisuus tässäkin on ihan parasta; mennään töiden ja puuhastelujen kanssa ihan päivä- ja luonnonrytmin mukaan. Nukutaan, kun alkaa hämärtää, ja ryhdytään puuhiin, kun taas näkee tehdä.

Kun elää luonnon rytmin mukaan ja yksinkertaisesti, löytyy tilaa pohdiskella kaikenlaista. Usein ajattelen, että Idur kouluttaa minua meditoimaan, kun koen asioiden olevan tasapainossa keskenään. Täältä yritän siirtää oppimaani myös niihin hetkiin, kun sinkoilen arjen sirkkelissä sinne tänne. Tänäkin keväänä ryntäilen työmatkalta toiseen, mikä hieman rauhallisemmalla tahdilla olisi kivaa vaihtelua, mutta nyt jonkinmoinen rasite. 

Tänne on kuitenkin hyvä palata rauhoittumaan, ja koska joudun täältä aina välillä lähtemään, pysyy arvostuskin korkealla. Kyllä saan olla onnekas. 

Toivotan teille ihanille ihmisille yksinkertaisen ihanaa viikonloppua!