Joskus purjehdusten alkuvuosina mietiskelin, että jatkaisinko harrastusta, jos Mikolle sattuisi jotain. Päätin varhain, että jos tapahtuisi jotain niin kauheaa, että menettäisin mieheni, pitäisin sitäkin kovemmin kiinni rakkaasta harrastuksesta ja elämänmuodosta. Jo ihan lastenkin takia. Siitä alkoi kova purjehdustaitojen opettelu. Veneessä täydensimme toisiamme: Mikko oli/on parempi releiden ja fysiikan lakien kanssa, samoin parempi taktikko. Minä olin tunnetusti luotettavampi navigoija ja tarkka ajaja. Trimmaamisessa kehityin mielestäni melko hyväksi siitä mistä lähdettiin liikeelle. Monet asiat, jotka Mikolta sujuivat luontaisesti paremmin, olivat minulla myös jotenkuten hallussa ja sitäkin useampi asia vähintään teoreettisesti hallussa. Tiesin, että pakon edessä pystyisin suoriutumaan oman tutun veneen hallinnasta.
Miten on asia Idurin kanssa, pärjäisinkö sen kanssa yksin? Niin pelottava kuin ajatus onkin, olen kysynyt itseltäni: Jos menettäisin Mikon, olisiko minun luovuttava Idurista? Osaisinko tehdä tilalla yksin yhtään mitään?
Pahoin pelkään, etten kykenisi ottamaan haltuun hänen rooliaan omani lisäksi. Paljon olen oppinut ja paljon olisi opittavissa, mutta mistä ihmeestä se johtuu, että tietyt asiat vain ovat miehille luontaisia ilman, että he ovat välttämättä kertaakaan sellaisia asioita itsekään tehneet?
Idurin pito yksin tulisi naiselle mahdottomaksi, tai vastavuoroisesti tarvitsisin tukun lisää rahaa, jotta voisin tilata erinäisiin asioihin ulkopuolista apua. Lihasvoimassa auttaisivat pojat, mutta tietotaidossa tulisi tenkkapoo vastaan varmasti nopeaan: en ainakaan lähtisi tunkkaamaan vajojen kurkihirsiä, vaihtamaan alushirsiä ja niin edelleen. Huussin tyhjentäisin, veneen noston trailerille opettelisin ja karitsatkin kuljettaisin saareen peräkärryllä ja lautalla poikien avustamana. Mutta siinä se tekemisen raja kai sitten tulisikin vastaan. Haluaisinko tehdä tämän kaiken yksin, on toinen kysymys.
Viihtyisinkö yksin? Helposti tulee arkipäivässä todettua, että minähän olen erakko, mutta olenko sitä todella? Olenko vain erakko, jos saan olla erakko kumppanini kanssa? Viettäisinkö kesälomaa Idurissa silloin, jos Mikkoa ei olisi ja pojat olisivat jossain muualla? Ilta toisensa jälkeen, lämmittäisinkö siellä yksikseni saunaa ja laittaisin itselleni ruokaa? Tuskin pidemmän päälle. Oleiluni ainakin vähenisi saaressa, niin paljon kuin siellä haluankin olla.
Tätä on ihan terveellistä miettiä. En ole kertaakaan mennyt yksin Iduriin ja yöpynyt siellä yksin, mutta se pitäisi tehdä. Miksi en tekisi? Eihän minulla siellä mitään hätää olisi yksin. Kertaluonteisesti ajatus kiehtoo ja voisi olla hienoa tuntea hiljaisuus, tyhjyys ja yksinäisyys.
Mutta pidemmän päälle koen, että projektimme on tässä suhteessa haavoittuvainen. Se perustuu ainakin tällä hetkellä miehen työpanokseen, vaikka kuinka olenkin apuna ja edistämässä asioita omalta osaltani. Ja se perustuu haluun tehdä ja kokea tämä yhdessä. Tätä kun miettii, nousee terve kunnioitus; onnellisuus ja kiitollisuus siitä, että meillä on tällainen yhteinen matka kuljettavana ja työstettävänä. Tämä ei ole meidän kummankaan yksilösuoritus vaan yhteinen elämänprojekti.
En tarkoita tällä pohdinnalla pelotella itseäni. Praktisissa kysymyksissä olen aina elämäni eri tilanteissa analysoinut omia rajojani, itsellisyyttäni ja rippuvuuttani muista. En pidä riippuvuutta pieninä annoksina huonona asiana tai heikkoutena, mutta asian pohtiminen saa minut toteamaan, ettei ole hyvä heittää elämässään vastuuta koskaan kokonaan kenenkään muun harteille. Olenhan myös alaikäisten lasten äiti, joten kaikissa olosuhteissa minun tehtäväni on pystyä huolehtimaan paitsi itsestäni, myös heistä - muista riippumatta.
Tulevaisuudessa kun Idurissa työt etenevät vuosi vuodelta, on varmasti minunkin syytä ottaa pieninä annoksina oppia niistä miesten töistä ja kehittää itsellisyyttäni, vaikka etenemmekin rinta rinnan. Aina on muutenkin hyvä, ettei liiaksi urauduta omiin tehtäviin. Toiselle voi sattua jotain vähemmänkin dramaattista - jotain sellaista, että on niin sanotusti pois pelistä omien tehtäviensä osalta hetkellisesti.
Elämässä monet asiat ovat pienestä kiinni. Mitään ei pidä ottaa itsestäänselvyytenä. Yhdessä olemme enemmän kuin kaksi ihmistä erikseen. Siinä on voimaa. Mihin itse voi vaikuttaa on se, ettei omin toimin päästä tätä tuhoutumaan. Ja lisäksi sopii vain tähänastisesta kiitollisena toivoa, ettei mikään itsestä riippumatonkaan tätä hajota, jotta kaikki voi jatkua niinkuin nyt.
Elämän nuoralla tanssien,
