sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Ja mitä sanoi perhe?


Ennen leivoin paljonkin, mutta viime aikoina olen harmitellut ajan riittämättömyyttä tähän puuhaan. Eilen puuhasin pitkästä aikaa kaikenlaista, mitä vain sattui mieleen juolahtamaan, ja niinpä päätin ryhtyä ensimmäistä kertaa raakakakun valmistukseen. Saaressa ei ole uunia, kun on vain tuo kesäkeittiö, joten kypsennettävät leivonnaiset eivät tule siellä kyseeseen. Kokeilu liittyy siis tavoitteeseen saada vähän isompi kylkiäisrepertuaari kahvitteluhetkiin.

Asiassa kuin asiassa inhoan pilkuntarkkojen ohjeiden noudattamista, joten päädyin tässäkin tapauksessa soveltamaan useammista netistä löytämistäni raakakakkuresepteistä omani: pohjaksi tein manteli-taateli-kaurahiutale -massan; välikerrokseen laitoin cashew-pähkinöitä, hunajaa, avocadoa ja banaania; päälikerrokseen 1/3-osan välikerroksesta lisäten siihen mustikoita, kookossokeria ja aavistuksen rahkaa. 

Kakku oli 2,5 tuntia jähmettymässä pakkasessa, ja maistui ihan sikahyvältä!

Valitettavasti kakkupala lautasella ehti hieman sulaa, koska unohdin kuvata sen heti, heh heh ;)) Pahoittelut!  


Ne, jotka syövät kypsentämätöntä ja kuumentamatonta raakaruokaa ideologisista syistä, välttävät myös maitotuotteita raaka-aineena. Itse sallin mieluusti kakun koristukseksi ja täydennykseksi nokareen kermavaahtoa. Minulle tärkeintä ovat kakun superterveelliset, puhtaat raaka-aineet ja valmistus ilman uunia. Tulen varmasti tekemään näitä jatkossakin, sillä valmistus oli yllättävän helppoa!


Sivukommentti: Arabian lautanen on jokin aika sitten 1,70 eurolla tekemäni löydös kirpparilta.

Ja mitä sanoi perhe yhdestä suusta, kun huusin heitä syömään terveyskakkua? 

- Onks meidän pakko syödä tota? (Ilmeitä on harmi kyllä mahdoton kuvailla.)

- On. 

Ja mitä sanoivat, kun olivat varovasti hivuttaneet yhden lusikallisen kakkua suuhunsa? 

- Yllättävän raikas! (tämä useaan kertaan toistettuna) 
- Todella hyvää! (ja niin edelleen) 

Kyllä äiti taas tiesi ja sai käännytettyä kaikista trendeistä tyhmän tietämättömän perheensä ajan hermolle :).

Mitä parasta sunnuntaita kaikille!



keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Vanha öljylamppu

Piipahdan lähikirpparilla aina silloin tällöin katselemassa tavaroita. Enemmänkin viihdykkeeksi kuin tosi etsintä päällä. Hauskinta on bongata vanhoja ja uniikkeja juttuja; harvinaisuuksia, joita voi ihailla. Yleensä sellaiset esineet ovat liian kalliita tai muutoin itselle tarpeettomia.

Mutta nyt tärppäsi! Pari viikkoa sitten näin myynnissä messinkisen öljylampun. Sellaisen hankkimisesta olemme puhuneet, koska tykkäämme käyttää lyhtyjä mieluummin kuin sähkövaloa. Eri rakennuksista on myös löytynyt öljylamppujen rikkoutuneita lasikupuja ja osia, muttei yhtään ehjää lamppua, joten tätä osastoa on ajateltu siksikin täydentää. 


Lamppu oli kaunis ja toimiva, hintaa 25 euroa ja korkeutta hyvät 40 cm. Vähän liian kallis siltä seisomalta ostettavaksi, mutta painoin valmistajan mieleeni ja googlettelin tietoja kotona useampanakin iltana. Saksalainen Kosmos-Brenner -niminen yritys on perustettu vuonna 1899. Lamppu lienee peräisin 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Vastaavia on myyty antiikki- ja huutokaupoissa 70-200 eurolla. 


Viime viikonloppuna lähdin katsomaan, onko lamppu vielä tallella myyntipaikalla. Toivoin ja melkein rukoilin, että olisi. Ja olihan se. Mitään alennusta ei ollut siihen ilmestynyt, mutta maksoin mukisematta pyydetyn hinnan. Nyt olen ihastellut sitä tässä muutaman päivän ja keksinyt jo monta hyvää seinää, mihin sen kiinnittäisin pysyvästi.  

Kaunista keskiviikkoa!


sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Talvinen pihapiiri

Tällä kertaa vähemmän tekstiä, enemmän kuvia. Talven harson laskeutuessa pihapiiriin ei paljon sanoja tarvita kuvailemaan sitä tunnetta, joka mieleeni laskeutuu. Kuvista voitte ehkä myös päätellä, miksi niin kovasti haikailen sen ajatuksen perään, että voisimme viettää täällä enemmän aikaa talvella. Tämä edellyttäisi lähinnä toisenlaista kulkupeliä, jota kylläkään ei ole näköpiirissä (lasikuituvene on huonoin mahdollinen vaihtoehto). Nyt juuri on kelirikko pahimmillaan. Lähinnä odottelemme, tuleeko tänä talvena lainkaan paksua jäätä päästäksemme kulkemaan jalkaisin.

Viime käynnillä kuvasin talvista navettaa, päätaloa ja niittyä. Iltapäivä oli muuttumassa hiljalleen siniseksi. 








 



Kunnon talvi tai kunnon kevät - välimuodoista en niin perusta. Mutta täällä etelässä talvet ovat nykyjään kyllä kumman epävakaisia, mikä meidänkin kulkuamme häiritsee. Onneksi pääsimme edes kerran näihin talvisiin maisemiin!

 Kiitos vielä mielettömän hyvältä tuntuvista kannustuksista, joita sain edelliseeen venevaja-postaukseen.



Ja kaunista viikonloppua kaikille!


lauantai 10. tammikuuta 2015

Varmoilla vesillä



Venevajassa työt etenevät. Kiitos säiden, meri on auki kulkemiselle. Ennen kuin ennätin raportoida viime viikonloppuna nähdystä, vastaanotimme viikon päätteeksi uusia kuvia. Ymmärtääkö kukaan, kuinka upealta tuntuu, kun työtaakka omilla harteilla on suuri, aika kortilla ja nyt saakin yhden osa-alueen näin helposti ja nopeasti edistymään? Tämähän on pian valmis, hyvänen aika!

Siinä se seisoo, neljän samankokoisen lautaverhoillun hirsiarkun päällä. Aiemmin arkkuja oli kaksi erikokoista, nyt symmetriset arkut kantavat rakennusta tasaisesti.


Arkut on täytetty kivillä ja vanhan savustuspönttömme purkutiilillä. Laiturikatteet vielä puuttuvat.


Sisäpuolella. Aiemmin toisella sivulla ollut veneen paikka siirrettiin symmetrisen kantavuuden vuoksi keskelle. 


Rannanpuoleista päätyseinää sisäpuolelta.


Nyt kaiken kunnian saa paikallinen yritys, Oy Bygg Ale Abtietotaidosta perinteisen saaristorakentamisen ja modernien ratkaisujen yhdistämisessä. Juuri sitä tässä kohtaa halusimme, kun kävi ilmi vajan alkuperäisten materiaalien todellinen kunto. Menetelmissä, materiaaleissa ja työn jäljessä, jota pääsimme viime viikonloppuna itsekin tarkastelmaan, ei ole tingitty. Materiaalivalintoihin  vaikutimme paljolti itse, mutta mihin ei vaikutettu, on käytetty jykevämpiä vaihtoehtoja kuin mitä odotimme.

Tässä tärkeimmät:

- perinteinen mustaksi maalattu saumapeltikatto
- punamultaus ja karmeissa pellavaöljymaalaus
- ikkuna-aukkojen koko sama kuin aiemmin, mutta karmit aavistuksen leveämmät


Kuvat yllä ja alla: Oy Bygg Ale Ab


Viimeistään tämän viikon työmaa- ja kuvaraporttien myötä lakkaan pidättämästä hengitystäni projektin kanssa. Odotin ja toivoin niin, että jonain päivänä oltaisiin tässä. Nyt ollaan täysin varmoilla vesillä - kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti. Vaikka tehtävää ja viimeisteltävää toki vielä on, voi sanoa, että projektissa onnistuttiin. Aikamoista.

Kaikki, jotka ovat alihankintana rakentamista ostaneet, tietävät, että pelon siemen itää juuri siinä, onko toimeksisaaja viime kädessä luotettava ja onko jälki sittenkään laadukasta. Pidimme omia standardejamme tämän rakennuksen suhteen hyvin, hyvin korkealla, joten melko varmoja olimme molemmat siitä, että jotain voi jäädä hampaan koloon. Lähtien siitä, miten arkut oli toteutettu, tuntuu ihmeelliseltä, että tänä päivänä on mahdollisuus asiakkaana saada jopa vähän yli toivomansa. On niin ilo katsoa hyvää, perusteellista työn jälkeä.

On tunne siitä, että yksi iso välietappi on saavutettu, juuri nyt. 


tiistai 6. tammikuuta 2015

Hulluna on hyvä olla

Sanoihan tilan kaksi vuotta sitten myynyt kiinteistövälittäjäkin meitä hulluiksi (ja muutamat parhaimmat ystävät ovat uskaltaneet kertoa saman), joten pitää ihan yrittää elää sen mukaisesti.


Viikonlopun aikana saatiin siihen tilaisuus, kun kovin poltteli päästä saareen katsomaan työmaata ja talven tuloa, joka laskeutuu sinne niitylle aina niin kauniisti.

Päätimme siis lähteä katsomaan, josko ylitys onnistuisi vai mikä siellä on jäätilanne.

Tilanne venerannassa aiheutti, myönnettäköön, pientä empimistä.


Katsotaan laiturin päästä, miltä kauempana näyttää.



Vasemmalla on avovettä. Toiseen suuntaan on reitti jäässä.


Juostaanpa vielä katsomaan sivummalta, mikä on tilanne kapeassa salmessa.


Tjaa. Kapeikossa on muutamien metrien matkalta jäätä, loppumatka näyttäisi olevan auki.


No, yritetään, kun tänne asti tultiin. Siis, voimaharjoittelu ja vesillelasku.


- Mitä ihmettä, kielsivät pulahtamasta jääkylpyyn ja miksi nyt tämmöinen pinkeä, liian pieneksi käynyt asu piti pukea? Hulluiksi ovat tulleet. 


- Mauro tiedätkö mitä, sä oot lihonnut. Ei sovi metsästyskoiralle. Fleece-takista meinas mennä vetoketju rikki kiskoessa ja pelastusliivien alaremmi ei mene enää sun ympäri!


No, matkaan päästiin ja kapeikon jäät saatiin myös hakattua auki. 


Rantaan ei enää pääse, jään raja häämöttää lahdensuulla. 


Ei haittaa, jätetään vene kauemmas.


Tässä vaiheessa matkakertomusta on väliosat editoitu pois :) ja ollaankin jo paluumatkalla.

Pahus, kapeikko on mennyt uudestaan jäähän - toivottavasti se ei ole paksuuntunut ja päästään takaisin.

- Mikko tää ei oo enää hauskaa, no ala hakata, mä ohjaan.


Päästiin lopulta takaisin venerantaan ja autolle. 

- Totuin jo takkiin ja suoristin ryhtini. Hyvin se näyttää joustavan, tässä mitään laihdutuskuureja tarvita. 


Kotimatkan keskusteluja sävytti pohdinnat hydrokopterin hankinnasta - sitten joskus. 

Ei tässä matkassa mitään vaaraa ollut, mutta työlästä vain tuo eteneminen tällä tavalla. Vanha sananlasku sanoo: "Hulluna on hyvä olla kuin ei vain järki puutu". Pidetään se mielessä.

Ja takaisin kotona kynttilöitä polttelemassa. 


Mitä saaressa näimme, siitä lisää jonain toisena päivänä :) 

Lämmintä loppiaisiltaa,



lauantai 3. tammikuuta 2015

Pärjäisinkö yksin?

Joskus purjehdusten alkuvuosina mietiskelin, että jatkaisinko harrastusta, jos Mikolle sattuisi jotain. Päätin varhain, että jos tapahtuisi jotain niin kauheaa, että menettäisin mieheni, pitäisin sitäkin kovemmin kiinni rakkaasta harrastuksesta ja elämänmuodosta. Jo ihan lastenkin takia. Siitä alkoi kova purjehdustaitojen opettelu. Veneessä täydensimme toisiamme: Mikko oli/on parempi releiden ja fysiikan lakien kanssa, samoin parempi taktikko. Minä olin tunnetusti luotettavampi navigoija ja tarkka ajaja. Trimmaamisessa kehityin mielestäni melko hyväksi siitä mistä lähdettiin liikeelle. Monet asiat, jotka Mikolta sujuivat luontaisesti paremmin, olivat minulla myös jotenkuten hallussa ja sitäkin useampi asia vähintään teoreettisesti hallussa. Tiesin, että pakon edessä pystyisin suoriutumaan oman tutun veneen hallinnasta.


Miten on asia Idurin kanssa, pärjäisinkö sen kanssa yksin? Niin pelottava kuin ajatus onkin, olen kysynyt itseltäni: Jos menettäisin Mikon, olisiko minun luovuttava Idurista? Osaisinko tehdä tilalla yksin yhtään mitään?

Pahoin pelkään, etten kykenisi ottamaan haltuun hänen rooliaan omani lisäksi. Paljon olen oppinut ja paljon olisi opittavissa, mutta mistä ihmeestä se johtuu, että tietyt asiat vain ovat miehille luontaisia ilman, että he ovat välttämättä kertaakaan sellaisia asioita itsekään tehneet?

Idurin pito yksin tulisi naiselle mahdottomaksi, tai vastavuoroisesti tarvitsisin tukun lisää rahaa, jotta voisin tilata erinäisiin asioihin ulkopuolista apua. Lihasvoimassa auttaisivat pojat, mutta tietotaidossa tulisi tenkkapoo vastaan varmasti nopeaan: en ainakaan lähtisi tunkkaamaan vajojen kurkihirsiä, vaihtamaan alushirsiä ja niin edelleen. Huussin tyhjentäisin, veneen noston trailerille opettelisin ja karitsatkin kuljettaisin saareen peräkärryllä ja lautalla poikien avustamana. Mutta siinä se tekemisen raja kai sitten tulisikin vastaan. Haluaisinko tehdä tämän kaiken yksin, on toinen kysymys.


Viihtyisinkö yksin? Helposti tulee arkipäivässä todettua, että minähän olen erakko, mutta olenko sitä todella? Olenko vain erakko, jos saan olla erakko kumppanini kanssa? Viettäisinkö kesälomaa Idurissa silloin, jos Mikkoa ei olisi ja pojat olisivat jossain muualla? Ilta toisensa jälkeen, lämmittäisinkö siellä yksikseni saunaa ja laittaisin itselleni ruokaa? Tuskin pidemmän päälle. Oleiluni ainakin vähenisi saaressa, niin paljon kuin siellä haluankin olla.

Tätä on ihan terveellistä miettiä. En ole kertaakaan mennyt yksin Iduriin ja yöpynyt siellä yksin, mutta se pitäisi tehdä. Miksi en tekisi? Eihän minulla siellä mitään hätää olisi yksin. Kertaluonteisesti ajatus kiehtoo ja voisi olla hienoa tuntea hiljaisuus, tyhjyys ja yksinäisyys.

Mutta pidemmän päälle koen, että projektimme on tässä suhteessa haavoittuvainen. Se perustuu ainakin tällä hetkellä miehen työpanokseen, vaikka kuinka olenkin apuna ja edistämässä asioita omalta osaltani. Ja se perustuu haluun tehdä ja kokea tämä yhdessä. Tätä kun miettii, nousee terve kunnioitus; onnellisuus ja kiitollisuus siitä, että meillä on tällainen yhteinen matka kuljettavana ja työstettävänä. Tämä ei ole meidän kummankaan yksilösuoritus vaan yhteinen elämänprojekti.


En tarkoita tällä pohdinnalla pelotella itseäni. Praktisissa kysymyksissä olen aina elämäni eri tilanteissa analysoinut omia rajojani, itsellisyyttäni ja rippuvuuttani muista. En pidä riippuvuutta pieninä annoksina huonona asiana tai heikkoutena, mutta asian pohtiminen saa minut toteamaan, ettei ole hyvä heittää elämässään vastuuta koskaan kokonaan kenenkään muun harteille. Olenhan myös alaikäisten lasten äiti, joten kaikissa olosuhteissa minun tehtäväni on pystyä huolehtimaan paitsi itsestäni, myös heistä - muista riippumatta.

Tulevaisuudessa kun Idurissa työt etenevät vuosi vuodelta, on varmasti minunkin syytä ottaa pieninä annoksina oppia niistä miesten töistä ja kehittää itsellisyyttäni, vaikka etenemmekin rinta rinnan. Aina on muutenkin hyvä, ettei liiaksi urauduta omiin tehtäviin. Toiselle voi sattua jotain vähemmänkin dramaattista - jotain sellaista, että on niin sanotusti pois pelistä omien tehtäviensä osalta hetkellisesti.

Elämässä monet asiat ovat pienestä kiinni. Mitään ei pidä ottaa itsestäänselvyytenä. Yhdessä olemme enemmän kuin kaksi ihmistä erikseen. Siinä on voimaa. Mihin itse voi vaikuttaa on se, ettei omin toimin päästä tätä tuhoutumaan. Ja lisäksi sopii vain tähänastisesta kiitollisena toivoa, ettei mikään itsestä riippumatonkaan tätä hajota, jotta kaikki voi jatkua niinkuin nyt.

Elämän nuoralla tanssien,


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...