Monissa blogeissa kirjoitetaan projekteista, joita suunnitellaan ja toteutetaan yhdessä elämänkumppanin kanssa. Harvoin tätä puolta kuitenkaan pohditaan tai avataan blogeissa. Suhde on kuitenkin aikamoinen kivijalka itse kunkin projektissa. Se voi joutua koetuksellekin. Arkeen mahtuu taatusti niin yhteistä onnen tunnetta kuin vääntöjäkin. Ajattelinpa siksi kirjoittaa aiheesta jotain. Lopuksi käyn kuvien kera läpi suunnitelmamme vuoden 2014 töiden osalta.
Minä se haluaisin aina vaan suunnitella ja suunnitella tulevaa ja Mikko mieluummin elää hetkessä, tehdä ja katsoa vähän kerrallaan. Joskus kysyy luonnetta, kun toisesta ei saa vastakaikua, kun yrittää ottaa puheeksi jonkun tulevan ajatuksen, jota haluaisi ihan vaan huvin vuoksi pyöritellä ja pohtia. Olen myös kärsimättömämpi ihan kaiken konkreettisen tekemisen suhteen, mutta voitte arvata, että koko projekti on opettanut minulle aikalailla kärsivällisyyttä ja armeliaisuutta. Sen työstäminen tekee minulle hyvää ja siksipä olen päättänyt kehittää itsessäni tätä puolta entisestään Uudenvuoden lupauksena. On hirmu tärkeää, että muistaa koko ajan nähdä itse puuhan osana iloa. Projekti ei stressaamalla edisty yhtään sen enempää. Aikataulut ovat vain itse määriteltyjä. Me itse vain voimme vaikuttaa siihen, teemmekö tämän projektin hymyssä suin vain suupielet alaspäin. Kumpikin meistä rakentaa omalla suhtautumisellaan toisen fiilistä koko kokonaisuudesta. Kun osaa suhtautua keskeneräisiin asioihin omalla painollaan, rauhallisesti ja kiitollisesti, nauttii enemmän elämästä ja siitä mitä on. Tylsäähän sekin olisi, jos kaikki tavoitteet ja toiveet kerralla tulisivat täytetyksi. Elämässä pitää olla haastetta ja parhaimmillaan isot haasteet saa jakaa jonkun kanssa.
Suunnitteluintoani ja sitä, että ajatukseni laukkaavat toisinaan jossain vuosien päässä, ei kuitenkaan lannisteta, ei sitten millään! Se on iso osa iloa, mitä itse saan tästä hommasta. Jo syksyllä yritin kovasti käynnistellä keskustelua siitä, että mitäs Idurissa ensi kaudella tehdään, ja asetetaanko mahdollisesti jotain tavoitteita. Mutta eih - ei tullut Mikolta vastakaikua, vaan toive, että joululomalla sitten vasta pohdittaisiin. Annoin tilaa ja koko syksynä en puhunut mitään mielessäni jylläävistä suunnitelmista. Yhtäkkiä tuossa välipäivinä muistin, että jes: 'sähän lupasit, että nyt suunnitellaan!' Mikko piti lupauksensa :) ja sain yhteisen suunnittelutuokioni.
Tällaisessa pitkällisessä hankkeessa on opittava ymmärtämään, että ajatusten prosessointitapa on eri tai asiat eivät aina etene juuri oman toiveen mukaisella tavalla. Kun yhdessä tehdään, on osattava antaa rakennus- ja elämänkumppanin tehdä asioita omalla tavallaan ja tyylillään, vaikka itse tekisi jonkun asian toisin tai toisen valinta itsestä näyttäytyisi väärässä järjestyksessä tekemiseltä. Se, että toinen taaplaa tyylillään ja on vaikka itse eri mieltä, pitäisi se osata ohittaa olankohautuksin 'itsepähän valitsee ja lopputulos ratkaisee' -periaatteella. Tämä pätee pienissä, arkisissa käänteissä. Sitten on asioita, jotka vain vaativat pohdinta-aikansa, jolloin vaikkapa toisen ulospäin näyttävä hidastelu saattaakin osoittautua ratkaisevaksi tekijäksi onnistuneen lopputuloksen kannalta. Tällainen esimerkki on venevajamme, jossa Mikko on todella joutunut punnitsemaan ja jopa vaihtamaan suunnitelmaa jo moneen kertaan tietojemme karttuessa. Kaikki vaiheet on läpi elettävä, kun ei ole mitään ohjekirjaa, mistä voisi katsoa oikean vastauksen. Onhan se välillä turhauttavaa, mutta ei tilannetta edistäisi kärsimätön hötkyilyni siinä vieressä. Tai no, kärsimätön olen, mutta yritän hillitä sitä hötkyilyä :). Tämän, kun muistaisi aina, niin säilyy projektissa leppoisa tunnelma eikä tarvitse riidellä aiheista, jotka eivät riitelemällä ratkea.
Oman suolansa tällaiseen hankkeeseen tuo se, ettei aina ehkä löydy sitä yhteistä näkemystä siitä, miten isoa suunnitelmaa yksityiskohtien osalta edistetään, vaikka päälinjoista oltaisiinkin samaa mieltä. Joskus toisen on toimittava ja toisen jahkailtava ja toisinpäin. Ja ehkä virheisiinkin täytyy olla mahdollisuus näinkin isossa hankkeessa. Ainakin sellaisissa asioissa, jotka eivät ole peruuttamattomia. Toistaiseksi olemme onneksi niiltä välttyneet, mutta kuka tietää, ehkä niinkin voi käydä. Tarkoitan sitä, että molemmilla täytyy johonkin rajaan asti olla valinnan vapaus toteuttaa omaa osuuttaan omalla tavallaan, jolloin tekemisessä säilyy ilo ja into. Kumpikaan ei ole toisen työnjohtaja vaan voi johtaa vain itseään. Kovin kaukana eivät tyylit ja tavoitteet tietenkään voi pariskunalla olla toisistaan - näin uskon. Muutenhan tällaisestakin projektista tulisi ihan kauhutarina. Annan esimerkit. Jos Mikolta oltaisiin kysytty, ei meillä olisi sotkuisen työkaluvaraston paikalla nyt idyllistä kesäkeittiötä tai jos minulta oltaisiin kysytty, ei meillä olisi ihanaa lämpöä tuovaa kamiinaa rantamökissä. Näissä tapauksissa visio syttyi vain toisen päässä ja luottamus toiseen mahdollisti sen, että oma visio oli mahdollista toteuttaa. Alunperin toinen meistä piti näitä juttuja ihan huuhaana, KUN TÄRKEÄMPÄÄKIN TEKEMISTÄ OLISI!, mutta jälkikäteen olemme antaneet toisen 'itsepäisyydestä' kiitosta. Yritän muistaa tämän seuraavalla kerralla, jos ukko päättää taas tehdä mielestäni jotain ihan 'turhaa'.
Tempperamenttierot voi siis nähdä voimavarana tai niistä voi kerätä jatkuvaa tuskaa. Sitä kai parisuhde pitkällä juoksulla on, että arvostaa toisen tapaa olla ja tehdä eikä yritä muuttaa toista itsensä klooniksi.
No mutta, siirrytäänpä sitten vuoden 2014 suunnitelmiin, koska olemme päässeet niistä täydellisen harmoniseen yhteisymmärrykseen, heh. Vaikka kuinka sormet syyhyävät päärakennuksen suhteen (kyllä, tulevaisuuden visioni laukkaavat eritoten päätalon ympärillä), päätimme, että vielä tulevalla kesäkaudella keskitymme rantarakennuksiin, jotta saamme rantakaistaleen kokonaisuutena toivottavasti valmiiksi. Vai pitäisiköhän sanoa: valmiimmaksi?
Jottei totuus unohtuisi, muistutetaanpa ihan hiljattaisin kuvin, miltä juuri nyt näyttää.
Katsokaa nyt tätä lohdutonta näkyä...
Etenkin venevaja olisi hienoa saada lopullisesti pelastettua, eli tuettua merenpohjaan ja vaihdettua lahot hirsirakenteet. Lisäksi siihen pitää vaihtaa ulkolaudoitus, koska lankut on pilattu hilseilevällä lateksilla ja muutenkin vettyneet. (Osan laudoista voi hyödyntää jossain muussa yhteydessä.) Ja katto uusitaan. Se onkin hommista ainoa, mihin otamme ammattilaiset.
Jos ehdimme, venevajan ympärille rakennetaan jo tänä vuonna laituri, joka siinä on ollut alunperin.
Pikkuvaja, jota kutsumme suolavajaksi sen alkuperäisen käyttötarkoituksen mukaan, huutaa kokonaan uutta laudoitusta. Vajaan olisi hyvä saada myös pieni ikkuna, jotta varastona toimivasta vajasta löytäisi tarvitsemansa helpommin.
Siellä täällä repsottaa, mutta suolavajan laudoituksen vaihto ei ole niin kriittinen. Pikemminkin kyse on ulkonäkötekijästä.
Muiden rantarakennusten osalta on syytä ottaa maalisuti toiseen käteen ja punamultatonkka toiseen ja kohentaa ulkopinnat. Kesäkeittiön päätyyn lisätään lautalattia ja siinä meillä on mahtava paikka pitopöydälle sateen sattuessa tai syksyn rapujuhliin.
Mutta mutta, katsokaapa kuinka pahasti ison haavikkoalueen tiputtamat lehdet ovat lahottaneet kesäkeittiöni takaseinää.
Viime viikonloppuna kaivoin jo mullaksi muuttunutta lehtijätettä talon takaa aikamoisen määrän. Tilanne paljastui pahemmaksi kuin olimme tajunneet. Alaosista laudat ovat mennyttä, eli tulee entisöintihommia tähänkin osoitteeseen.
Noita kuvia kun katselee, ei muuta voi sanoa kuin että kyllä olisi syytä saada 'maisema' kuntoon mahdollisimman pian. Ja etenkin, kun vauriot ovat osin kriittistä luokkaa rakennusten kannalta. Kun repsottavia paikkoja on vielä näinkin paljon, se kyllä vaikuttaa omaan viihtyvyyteemme. No, jatketaan listaa.
Saunan karmit maalasin viime kesänä, tulevana kesänä on vuorossa seinät. (Myönnetään, meni ehkä väärässä järjestyksessä!)
Rinteessä oleva verstas on maalattava myös, ainakin niiden seinien osalta, joihin aurinko paahtaa kesäaikaan pitkän päivän. Kolme reunalistaa ovat muuten siksi noin kirkkaan valkoiset, koska kuivasin maalisudin niihin aina lopettaessani päivän urakan. Siinäpä eron näkee hyvin.
Verstaan päätyovi on tukittu. Emme vielä avaa sitä, koska emme tee muitakaan korjaustöitä tähän rakennukseen. Vain maalaus tulevana kesänä.
Työmäärältään tämä tinki on aika kova, etenkin kun ottaa huomioon, että aloitin kuistin remppaa syksyllä ja senkin haluaisin tämän kaiken lisäksi valmiiksi. Mutta jos säät suosivat ja meillä on yhtä hyvä into päällä kuin viime vuonna, tämä ei ole mahdoton. Kaikki, mitä saamme tehtyä nyt viikonloppuisin niin kauan kuin meri pysyy vielä auki, on myöskin pois kesän töistä. Heti huomenna on tarkoitus aloittaa! Kumpikaan meistä ei halua tästä projektista stressiä, vaan tekemisen iloa, eli suunnitelma on koetettu pitää kyllä realistisena. Ja jos kaikki tämä ei tule valmiiksi, emme tuskaile asian kanssa; pidän Uudenvuoden lupaukseni visusti muistissa! Etenemissuunnitelma on kuitenkin tämän laajuisessa projektissa hyvä olla.
Työnjaosta. Mikon pääpestinä on venevaja. Oma osuuteni tulee rantarakennusten kunnostamisessa olemaan eniten maalauspuolella. Ulkonäöllisesti lopputulos tulee olemaan palkitseva, kun rantamiljöö kohenee huomattavasti ja saaristolainen kulttuurimaisema puhkeaa oikein kukkaansa lahdellamme!! Ai että, minkälaiseen hurmokseen tämä visio minut oikein siivittää. Saahan sitä unelmoida lopputuloksesta jo tässä vaiheessa??
Päättäväisesti,
