tiistai 12. marraskuuta 2019

Yhtä luopumista



Elän näköjään vaihetta, jonka teemana on luopuminen. Tekisin mieli huutaa: "en halua!" Juuri tänään minut kohdannut viimeisin luopuminen kirvoittaa kirjoittamaan aiheesta: sain kuulla, että  äärimmäisen tärkeä työkaverini - ystäväksikin muodostunut - lähtee toiseen työpaikkaan ja yhteinen tiimityömme saa näin päätepisteen. Olen ollut päivän murheen murtama enkä liioittele sanoessani, että tuntuu siltä kuin minut olisi jätetty. Iso osa onnistumisistani on ollut meidän yhteistyön tulosta ja hän on ollut henkilö, jonka kanssa olen voinut sparrailla kaikkia vaikeita asioita, siinä missä nauraa käkättää jotain omaan elämään liittyvää sattumusta. Nyt se tarina saa päätepisteen ja (työ)elämä jatkaa tältä osin matkaansa toisella tavalla. Samalla, kun kirjoitan tätä, koen, etten saa puetuksi tunteitani tähän lainkaan. Sanat tuntuvat latteammilta kuin mitä koen juuri nyt. Ehkä pelottaa kysyä, onko hyvä kemiamme ollut vain työpaikan aikaansaama kupla ja menetänkö tämän ihmisen nyt. Tilastot puhuvat sen puolesta, että juuri näin tapahtuu. Työpaikoilla ihmisiä yhdistävät työpaikan ilot ja surut, onnistumiset ja hankaluudet - ja kun näitä ei ole enää, vähitellen yhteiset asiat hiipuvat. No, aion tehdä sen eteen töitä, että uhmaisimme näitä tilastoja, mutta siltikin todella paljon työpaikalla muuttuu nyt ja tunne siitä saa aikaan pienen sokkitilan minussa. Työpaikka on minulle itse työn asiasisällön ohella ennen kaikkea sitä, millaiseksi ihmiset sen siellä tekevät ja nyt yksi minulle tärkeä henkilö ei enää ole osa tätä kokonaisuutta.



Olemme myös joutuneet luopumaan tämän syksyn aikana yhdestä tiiviistä yhteisöstä, entisistä naapureista. Kun koti vaihtui, huomasin, että seinien lisäksi joudumme tekemään luopumistyötä myös ihmisistä. Sitä kun vaihtaa kotia 17 vuoden jälkeen ja naapurit ovat sinä aikana pysyneet aikalailla samoina, ehtii syntyä melko tiiviskin yhteisö - vähintäänkin tutut kuviot, jossa viikoittain yhden kanssa törmää postilaatikolla, toisen kanssa koiralenkillä ja niin edespäin. Kun vaihtaa kotia, ei välttämättä haluaisi vaihtaa naapureita. Mutta päätös mikä päätös ja kas, taas tehtiin luopumistyötä. Mitään tästä ei enää koskaan palaa vaan se meni.



Ja sitten ne lapset: hiljattain on luovuttu myös yhdestä lapsesta, mallia seniori tämän blogin kielellä, kun hän muutti pois. Aika ajoin koen syvää haikeutta siitä, että hän ei ole enää entiseen tapaan osa kodin arkea, vaikka muuten yhteys on kyllä ihan tiivis. En oikeastaan ollut valmistautunut, että kaipaisin juuri tätä, jotain ihan arkista. Pelkäsin vain yhteyden säilymisen puolesta, mutta nyt tuntuu, että menetinkin jotain ihan muuta. Viime sunnuntaina hän tuli alunperin isänpäivän aamubrunssille, mutta jäikin sitten oleilemaan iltaan asti. Kun iltapäivällä katsoin häntä makaamassa sohvalla luurit korvalla ja puuhailin omiani, tunsin tätä tavalliseksi muodostunutta haikeuden tunnetta: nyt hän on tuossa ja kohta juomme kupposet teetä ja jutustelemme, mutta nämä hetket ovat vähissä. Pelkkä näkeminen silloin tällöin ei mielestäni riitä ylläpitämään suhdetta lapseen. Tarvitaan näitä lorvailevia kotitilanteita, jossa ajatuksia vaihdetaan verkkaisesti, jos joku ajatus sattuu putkahtamaan mieleen. Jos ei vain oleilla yhdessä ilman sen suurempaa tarkoitusta, näin ei tapahtu. Nyt tähän on vain harvoin mahdollisuus ja sen myöntäminen on suurta luopumista.



Tuntuu, että luopumista tapahtuu nyt liikaa samalla kertaa. Viime vuonna tai sitä edellisenä en joutunut luopumaan mistään! Ja ennen kaikkea, nyt puhutaan ihmisistä, ei mistään materiasta.

No, materiasta puheen ollen. Samaan aikaan koti rakentuu omaksi uudeksi pesäksi. Kuvat ovat sikahuonoja marraskuun pimeässä illassa, eli äsken, räpsäistyjä otoksia työ-/vieras-/oleskeluhuoneesta, jonne halusin luoda seesteisen tunnelman beigeillä sävyillä ja viherkasveilla. Seniori ja isänsä porasivat hyllyn seinään sunnuntaina ja asettelin siihen pienen sinivihreän taidelasikokoelmani Helena Tynellin ja Tamara Aladinin luomuksia.



Olin muuten alun perin ajatellut hankkia tähän värisävyn perusteella ihan toisen hyllyn, design-vaihtoehdon ja kovin suositun String-hyllyn, mutta lopulta päädyinkin ihan tarkoituksella tähän edulliseen Clas Ohlsonin hyllyyn, jonka metalliosat sprayasin kermanvalkoisella ja hyllyt maalasin samalla harmaanbeigen sävyllä kuin tuo seinä. (Itse asiassa sähkölampun valossa kuvaaminen vääristää seinän ja hyllyn väriä hieman roosammaksi kuin oikeasti se onkaan.) Muratin, ruukun ja amppelin (jotka esiintyvät ekoissa kuvissa) löysin Plantagenista ja sprayasin metalliamppelin samaisella kermanvalkoisella. Tällaista pientä minimalistista piristystä syksyyni...



Arvatkaas muuten, miksi kutsumme tätä kuvissa esiintyvää huonetta uudessa kodissamme? Vastaus on, mökkihuoneeksi. Tähän huoneeseen sulloudumme iltaisin Mikon ja Mauron kanssa, koska se on jopa vähän pienempi kuin pieni mökkimme saaressa. Olkkarissakin voisimme oleilla, mutta ei, tässä on parempi (lue: tiiviimpi) tunnelma :).

Huokaillen,



21 kommenttia:

  1. Ikävää kun hyvä ja läheinen työkaveri lähtee muualle. Muutos saattaa olla kovinkin suuri. Työpaikoilla syntyy kiinteitä (työkaveri)ystävyyssuhteita ja niistä minullakin on kokemuksia. Mutta kuitenkin on ainakin minun kohdallani käynyt niin että kun siellä työoaikalla ei enää työskentele, niin myös ne ystävyyssuhteet ja tapaamiset pikkuhiljaa jäävät. Muutaman kerran olen ollut entisten työkaverieni kanssa syömässä ja kun he vielä työskentelevät samassa paikassa, mutta minä en, niin väkisinkin kokee ulkopuolisuutta, kun ei voi osallistua keskusteluihin samalla tavalla kuin ennen, koska ei ole enää ajan tasalla työpaikan tapahtumista.
    Kivan hyllyn olet hankkinut ja nuo maljakot ovat kuin taide-esineitä. Ja niitähän ne ovatkin! Pienestä apeudesta huolimatta toivotan sinulle hyvää marraskuuta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kristiina myötäelämisestä ja ymmärryksestä. Niin pahoin pelkään, että olet oikeassa työkaverisuhteiden kanssa, mutta siltikin mietin, olemmeko lähentyneet kenties myös yksityisellä alueella, tai sitten sellaisella yleisemmällä työelämän asioiden tasolla, minkä puolesta voisi olla hauskaa tavata tätä ihmistä jatkossakin ja vaihtaa ajatuksia niin työelämästä (yleensä) kuin yksityiselämästäkin. En tiedä, aika näyttää. Mutta sen suhteen olen tullut realistiseksi, että jos liima on ainoastaan juuri se yksi tietty työyhteisö, silloin ei kyllä ystävyys ja yhteydenpito kanna kovin kauas, kun jompi kumpi on jättänyt työyhteisön taakseen.

      Poista
  2. No voi. Mulla ei ole läheisiä työkavereita, kun enimmäkseen pakerran päivät pitkät yksin. Ja lähimmät naapuritkin on sellaisia, joita ei todellakaan tulisi ikävä, jos päättäisivät muuttaa pois. Ehkä saataisiin tilalle sellaiset, jotka yhtä aikaa postilaatikolle sattuessaan vaikkapa edes tervehtisivät tai peräti vaihtaisivat muutaman sanan. Tai joita voisi tarpeen tullen autella puolin ja toisin.

    Mutta tuo mitä sanoit lapsista (vaikka aikuisia iän puolesta olisivatkin) luopumisesta, tulee niin lähelle. Täällä sitä aikaa on takana neljä vuotta, mutta silti aina niin sykähdyttävää ja jotenkin erityisen onnellista, kun tulevat käymään ja ennenkaikkea olemaan. Justiin noin vaan sohvalle loikomaan ja jääkaapin ovea availemaan niinkuin ennenkin. Silloin sitä voisi vaan istua ja tuijotella poikiaan ja tallentaa sen onnentunteen pitkäksi aikaa.

    Hauskaa nähdä, kuinka eri tyylistä teillä on kotona verrattuna Iduriin, joka on tullut blogin kautta niin tutuksi. Ja tuskin sitä tuntisi niin hyvin vaihtavansa kotoa vapaalle (tai siis kaikkien lukuisten projektien pariin :)) ja päinvastoin, jos sisustukset olisi ihan identtisiä.

    Toivotaan, että luopumiset oli nyt pitkäksi aikaa tässä.

    VastaaPoista
  3. Joo, nykyinen kotimme on aika eri planeetalta kuin Idur, mutta entinen koti ei ollut, vaan enemmän retro-vintagea. Joku psykologi voisi nyt tutkia tätä mielenkiintoisena casena... mitä tästä voimme tulkita?? :))

    Olo ihan pee:stä edelleen tuon työkaverin suhteen, kun itsekkäästi ajattelen, että hän jätti minut :). Mutta saan olla kyllä onnellinen, että työpaikalla on syntynyt tällainen luotto johonkuhun. Toivon vaan, että onnistumme jotenkin pitämään yhteyttä ja työpaikalla hänen jättämänsä aukko sitten vaan lutvitaan jotenkin väkipakolla.

    Voi niitä poikia, kunpa vaan tietäisivät, mitä me heitä kohtaan tunnetaan! Eivät varmaan ihan täysin käsitä tätä äidinrakkautta. Lohduttaa, kun on kohtalotoveri jakamassa tunnot <3

    VastaaPoista
  4. Luin tämän postauksen jo eilen illalla,mutta piti poistua takavasemmalle,etten olisi rönsyillyt liikaa kommentissani,kun meni niin tunteisiin.😊
    Edellisessä työpaikassani oli YT.t ja esimies,josta itse kovasti pidin ja jonka kanssa tulin hyvin juttuun sai lähteä.Tilalle tuli ihminen,jolla ei ollut ollenkaan esimiestaustaa.Yleisen huonon ilmapiirin takia ovi alkoi käydä tiuhaan.Kaikki mukavat ihmiset lähtivät pois...
    Koko tunnelma,ennen niin mukavassa työpaikassa muuttui totaalisesti.
    Käyn näitä asioita vieläkin läpi sisälläni.Työpaikassa viihtyminen ja siellä ihmiset joiden kanssa on ilo tehdä töitä on niin hitsin tärkeää!
    Entistä pomoani olen nyt pari kertaa tavannut työn ulkopuolella,"siviileinä".
    Toivon,että sinäkin saat pitää yhteyden tähän henkilöön,jonka kanssa olet tykännyt tehdä yhdessä töitä.
    Tunnen myös sympatiaa tuohon lapsikysymykseen.Minulla on hiukan jopa ikävä tytärtäni,joka elää niin oman elämänsä arkea puolisonsa kanssa,ettemme kuule toisistamme pitkiin aikoihin.Yritän olla ottamatta yhteyttä liian usein,etten muodostu rasitteeksi,mutta tiukkaa tekee.😉 Kesäisin nautin,kun saan viettää maalla hänen kanssaan jopa viikonlopun,juuri tuolla lailla aikatauluttomasti ja niin,että riittää kun lapsi on siinä lähellä,vaikka tekisimme kumpikin omia juttujamme.
    Ihana aurinko heijastuu amppelikasviin ja nuo design lasit ovat ah niin upeita!
    Edullisesti sait samanhenkisen hyllykön kuin mitä String on!👍

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mirjam myötäelämisestä. Selvästikin sinulla ollut kova paikka tuon työkaverin menettäminen. Toivon kuitenkin ettei nyt käy ihan samoin, eli että tästä ei seuraa mitään hässäkkää työpaikalla. Siinä on ihan riittämiin, että selvittelen itseni kanssa tämän ihon alle menneen fiiliksen, huoh :(. Lapsista sitä kai luopuu koko loppuikänsä?? En usko ollenkaan, että se tietty haikeus koskaan lähtisi pois! Kiitos, ihana saada kannustusta sinulta :)

      Poista
  5. Luopuminen vasten tahtoa on ikävää, mutta lopulta kaikkeen tottuu ja tuo samalla mukanaan jotain uutta. Minä olen viimeisen kahden vuoden aikana joutunut luopumaan kuolemalle aivan liian monta ihmistä, siinä vaikeinta on hyväksyä lopullisuus. Nämä sinun ympärillä olevat ihmiset elävät, yhteys on vain teistä kiinni. Tiedän kyllä että helposti ne entiset naapurit ja työkaverit jää vaikka kuinka vannotaan yhteydenpidon nimeen, mutta jos oikein haluaa niin ei nämä siteet mihinkään häviä vaan muuttaa muotoaan. Kotoa pois muuttaneiden lasten kanssahan se menee automaattisesti juuri näin.
    Iso voimahali tähän harmitukseen, mutta tunteet tasaantuu ja elämä jatkuu erilaisena ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet kyllä niin oikeassa. Luopumisen kautta tulee aina myös jotain uutta. Yritän positiivisesti ajatella juuri tätä ja muistutuksesi siitä on tärkeä. Lapsienkin poismuutto tuo tilalle vaikka mitä! Mutta silti... No, elämän kaikki tunteet kuuluvat kuvaan ja niistä haikeistakin sävyistä kai voi oppia nauttimaan, kun ei kuitenkaan ole liian dramaattista käynyt kuten sinulle. Kiitos, iso voimahali auttaa!!

      Poista
  6. Tiedostan tuon työkaverista luopumisen tuskan. Itsellä tiimikaveri jäi äitiyslomalle ja minä sain siitä piristysruiskeen ja vaihdoin työpaikkani ihan uuteen. Nyt ulkoryhmää kun vetää niin kaverit vaihtuvat melkein vuosittain, ei tunnu niin luopumisen tuskalta. Ihmiset vain tulevat tärkeiksi kun heidän kanssaan työpäiviä viettää. Omista lapsista tuo nuorimmainen varmasti starttaa ensimmäisenä ja en kyllä halua etukäteen edes sitä miettiä. Toivon että luopumisiesi tilalle tulee jotain uutta ja ihanaa <3 Valoa viikonloppuun!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Työpaikoilla ihmiset tulevat ja menevät, se on hyväksyttävä, kun jossain kohtaa voi itsekin olla se lähtijä. No, nyt ajattelen, että on rikkaus, kun tutustuu ja lähentyy upeiden tyyppien kanssa, joihin ei olisi ilman sitä työpaikkaa törmännyt. Elämän iloja ja suruja samassa paketissa.

      Joo älä mieti lasten muuttoa liikaa. Itse olen suhtautunut siihen varsin reippaasti enkä ajatellut lainkaan, että tällaista haikeutta edes tulisi. Haikeus tuli vähän viiveellä ja nyt huomaan, että se tuli jäädäkseen ja sitä pitää opetella tässä työstämään, jotta se pysyy kurissa :). Kiitos Onneli, aivan varmasti tulee kaikkea uutta ja kivaa myös!!

      Poista
  7. Voi Pilvi 🖤 Samaistun sekä työkaverin menettämisen tuskaan, että lapsen poismuuton mukanaan tuomiin tunteisiin.
    Työkaverit ovat todella tärkeitä, vietämmehän heidän kanssaan kaikki työpäivät, niiden mukanaan tuomat haasteet jakaen, ja mahdollisesti hyvinkin tiivistä yhteistyötä tehden.
    Omassa työssäni olen huomannut, miten suuri merkitys ryhmädynamiikalla on kunkin työvuoron sujuvuuteen, viihtyvyyteen, tehokkuuteen, motivaatioon jne. Sitten kun tällaisesta "unelmatiimistä" poistuu yksi tai useampi tekijä, menetys on todella tuntuva.
    Et tiedäkään miten olen (yhä vieläkin) kaivannut juuri näitä niin hyvin kuvailemiasi "lorvailevia kotitilanteita" mutta elämä menee eteenpäin ja meidän on vaan sopeuduttava sen mukanaan tuomiin muutoksiin.
    Tsemppiä sinulle ja toivon, että teidän ystävyytenne ja yhteydenpitonne jatkuu tästä eteenpäinkin 🖤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä muuta sano. Joidenkin kanssa sitä tekee tiiviimmin töitä ja tässä tapauksessa on ollut juuri näin. Lähes päivittäin. Niin monenlaisen asian äärellä on palloteltu ongelmat ja aikaansaatu onnistumiset. Ja sitten, kun kemiat ovat synkanneet, usean vuoden jälkeen huomaa, että siitä ihmisestähän on tullut monella tavalla tärkeä, ei vain työasioiden näkökulmasta. Aika hieno juttu oikeastaan. Siksi olen mixed feelings, kun samaan aikaan kiitollinen ja haikeansurullinen. Tuntuu kuin tietäisit tilanteeni, kun puhut tuosta unelmatiimistä. No, saimme paljon aikaan. Nyt on jonkun muuna asian vuoro sitten kai...

      Kiitos Ansku tärkeästä tuestasi ja tsemppaamisestasi!!

      Poista
  8. Olipa tunteita herättävä postaus<3 Minun mittakaavassani teillä on ollut hurjan paljon myllerrystä - varsinkin perheeseen ja kotiin liittyvät muutokset aiheuttavat ainakin minulla isoja tunteita.
    Yritän kovasti järjestellä asioita niin, että noita perheen yhteisiä arjen hetkiä saataisiin edelleen koettua - ja nimenomaan niin, että voidaan myös vaan olla ja jutella tai sitten puuhailla omiamme.
    Kiteytit täysin omat tunteeni tekstissäsi tuosta haikeudesta, mutta myös siitä onnen tunteesta ja tietoisuudesta, että lauma on taas kasassa<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunteet ovat olleet kyllä viime aikoina pinnassa!! Näin on, lorvailevia tilanteita vaan pitää järjestää ja onneksi on niin hyvät suhteet lasten kanssa, että pakottaa ei tarvitse :).

      Kyllä, tuntuu juuri nyt siltä, että muutosta ja myllerrystä on ollut paljon. Siksi varmaan osaltaan koin työkaverin poislähtemisen pisteenä i:n päälle myllerryksien kasassa, jota en olisi enää halunnut kasvattaa. Mutta elämää tämäkin vain on ja nyt täytyy itse pitää huoli siitä, ettei järjestä jotain uutta ja ihmeellistä liian nopeasti tähän päälle. Tekee ehdottomasti mieli tasata elämää nyt hiukan ja vetää henkeä :). Kiitos SisustEllen aivan ihanasta tsemppiviestistä.

      Poista
  9. Oi ei miten paljon kaikkea, ei ihme, että olo on haikea, surumielinen. Kirjoitat todella kauniisti luopumisista.

    Kyllä itsellekin muistuu mieleen ihan tietty ajankohta töissä, jolloin olimme erään henkilön kanssa supertiimi, ei sen jälkeen vaan ollut sama. No onpa nyt toivetta antavaa. Työ maistui, kun sitä sai tehdä positiivisen ja ahkeran ihmisen kanssa, josta muutenkin tuli ystävä ja jonka kanssa aina välissä pystyi puhumaan henkilökohtaisia.

    Se on muuten totta, että kun joku paikka on ollut noin pitkään koti, niin kaikkeen kiintyy, ihmiseen varsinkin ja on haikeaa luopua siitä lintukodosta.

    Meiltä on kaksi lentänyt pesästä ja kaksi vielä kotona. Tiedän, että miehelle ja minulle koittaa ihan uusi aika, kun olemme kaksin, silti tunnen jo etukäteistä kauhua ja ikävää lapsia kohtaan.

    Tässä oikein iso voimahali ja näihin asioihin ei taida auttaa, kuin aika, kotiutua, löytää töissä uusi erilainen henkilökemia ja huomata, että lasten elämä kantaa ja suhteet säilyy edelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiia mahdottoman hyvältä tuntuvasta voimahalista!! Kaikki me kohtaamme näitä arkisia luopumisia, joten on kiva saada kuulla muiden kokemuksista. Tosiasiatkin on myönnettävä: mahtavan työkaverin lähdön jälkeen ei ole enää samanlaista eikä silloinkaan, kun lapaset lähtevät. Mutta toivottavasti tulee jotain muuta hyvää tilalle. Uskon niin, muutenhan sitä ei jaksaisi! Kaikkea hyvää sun syksyyn :)

      Poista
  10. Voi Pilvi - tuota samaa luopumisen tuskaa olen itsekin tässä potenut lähimmän työkaverin kohdalla! En häntä tosin kokonaan menetä, sillä hän siirtyi vain toisiin tehtäviin työpaikallamme, mutta se työ on "toisella osastolla" ja menetin juuri sen työkaverin, jonka kanssa olen vuosia saanut yhdessä pakertaa. Olen saanut toki jo hieman harjoitusta, sillä hän on jo jonkin aikaa tehnyt n;yt aloittamassaan virassa vt:nä, mutta nyt vasta, kun hänet virkaan valittiin, todellisuus iski. Osastoni on muutenkin pieni - vain esimieheni piispa, minä ja nyt menettämäni ihminen. Tilalla aloittaa ensi vuoden alussa uusi ja tyystin erilainen - ja vaikka pidänkin jo nyt tästä tulokkaasta, tiedän, että samanlaista yhteyttä en häneen tule saamaan kuin edeltäjäänsä. Ja ensi vuoden jälkeen vaihtuu sitten piispakin. Mitenkähän selviänkään?
    Lasten lähtö kotoa otti aikoinaan koville ja vaikka he ovat omillaan jo useamman vuoden asuneet, ikävä on vieläkin välillä. Tytär käy onneksi aika usein viikonloppuja viettämässä ja poikakin miniäehdokkaan kanssa aika usein - ja treffaamme sentään aika usein myös Turussa ja käymme yhdessä syömässä. Mutta onhan se erilaista se elämä, kun kotona asustamme enää minä ja isäntä ja välillä tyttären kisuli, joka tämänkin viikonlopun täällä on hoidossa, kun tytär huitelee maailmalla.
    Tsemppiä sinulle näiden luopumusten keskellä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö ole luopumisenkin hetkellä pakko todeta, että on se kyllä ihan lottovoitto, että on ollut se maailman paras työkaveri!? Vieläkään en ole päässyt tästä menetyksestä ihan yli, mutta koen kiitollisuutta siitä, että työkaveri on ollut huippu eikä järkky :). Kaikki vuoden ovat sen ansiosta sujuneet ihan toisenlaisessa moodissa kuin että olisi kärvistelty joka armas päivä. Mutta yhteys johonkin ihmiseen ei tule koskaan olemaan sama jonkun toisen kanssa ja minulla on ihan sama tilanne kuin sinulla, että nyt mennään fiiliksellä, että "tehdään töitä". Hauskuus löytyköön sitten jostain muualta ja minulla on kyllä onneksi iso työyhteisö ja monta ihanaa tyyppiä meillä on töissä. Ja niistä yhteisistä työtehtävistä on nyt jatkettava yksin. Yhtä kiinteästi en vain monenkaan muun kanssa tee töitä... En vielä tiedä, miten itsekään tilanteen otan, joten en yhtään osaa lohduttaa sinua :(. Toivon meille kummallekin paljon onnea matkaan uudessa tilanteessa ja toivottavasti yllätymme positiivisesti :).

      Ihanaa, että lapsesi ovat tiiviisti yhteydessä. Onneksi minunkin pesästä lentänyt poika: eilen taas puuhattiin jotain ihan arkista remppailua, ruuanlaittoa sun muuta koko päivä yhdessä. Se on ihan parasta! Kiitos Lady, olet ihana tsemppari!

      Poista
  11. Onpas ollut kaikenlaista luopumista, mutta hei, täältä tulee kannustavia sanoja: mä olen onnistunut säilyttämään ystävyyden useankin entisen työkaverin kanssa, yhden kanssa jo 20 vuotta! Nykyisin kun on niin helppo tuikata vaikka whatsappia toiselle, niin yhteyden pitäminen ei kummempia ponnisteluja vaadi.

    Mitä tulee lasten poismuuttoon: aluksi kieltämättä kaikki tuntuu oudolta ja haikealta ja ihmettelee, että miten tähän lapseen nyt pidetään yhteyttä, mutta yhteydenpito ja yhdessäolo ajan myötä lutviutuu omiin kanaviinsa ja kaikki alkaa tuntua ihan normaalille. Nimimerkillä: lapsi muutti pois jo 4 vuotta sitten :-)

    Mulla ei koskaan ole ollut kovin läheisiä naapurisuhteita enkä ole koskaan muuttaessani jäänyt erityisesti naapureita kaipaamaan muuttaessani. Tällä hetkellä pain vastoin haluaisin yksistä naapureista eroon ja kuvittelin toiveikkaasti niin jopa tapahtuvan, kun yhtenä päivänä pihassa oli useita KRP:n autoja, miehiä ja koira. Mutta ei...Tästä opimme, että ihan tavallisiin naapureihin saa olla hyvin tyytyväinen.

    Hauska teidän mökkihuone! :-) Onnea uuteen kotiin!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, aivan ihana kommentti. Onneksi olet (ilmeisen harvinaisena) esimerkkinä, että työkaverin kanssa voi myös jäädä ystäväksi! Mulla on sellainen tutina, että nyt tässäkin tilanteessa voisi niin käydä, meillä kun on yhteisiä kiinnostuksenkohteita jaettavana jatkossakin. Oma aktiivisuus on tärkeää, ja yhä tuntuu siltä (vaikka postauksesta ja akuuteista pettymyksen tunteista on jo aikaa), että haluan tähän ihmissuhteeseen panostaa. Joten eiköhän!

      Olen myös entistä luottavaisempi noiden lasten suhteen kaikkien kannustavien sanojen myötä. Ja onhan se tavallaan paradoksaalista murehtia heidän peräänsä, koska samalla myös ihan aidosti nautin tästä uudesta elämäntilanteesta. Ihan huippua, kun saa mennä ja tehdä mitä päähän pälkähtää eikä enää ole sellaista aikataulutettua perhearkea, jos ymmärrät, mitä tarkoitan. Mutta välillä iskee pieni haikeus ja sen kanssa pitää oppia elämään. Eipähän ole ainakaan tasaista tunneköyhää elämää :).

      Entisissä naapureissamme tykkäsin juurikin tuosta "tavallisuudesta". Leppoisaa vierieloa vuosikaudet ja hups, kun sitten ero koittaa, huomasin, että heistähän onkin tullut omalla tavallaan tärkeitä. Osittain tämä haikeus juontaa kai siitä, että ylipäänsä tuntuu inhottavalta, kun muuton myötä tulee revityksi irti kaikesta tutusta ja turvallisesta. No, itse aiheutettu olotila :).

      Äh, ymmärrän, mitä tarkoitat, en todellakaan haluaisi naapureita, jotka aiheuttavat viranomaisoperaatioita!

      Poista

Kiva, kun jätit viestin!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...