Yhtä luopumista

Elän näköjään vaihetta, jonka teemana on luopuminen. Tekisin mieli huutaa: "en halua!" Juuri tänään minut kohdannut viimeisin luopuminen kirvoittaa kirjoittamaan aiheesta: sain kuulla, että  äärimmäisen tärkeä työkaverini - ystäväksikin muodostunut - lähtee toiseen työpaikkaan ja yhteinen tiimityömme saa näin päätepisteen. Olen ollut päivän murheen murtama enkä liioittele sanoessani, että tuntuu siltä kuin minut olisi jätetty. Iso osa onnistumisistani on ollut meidän yhteistyön tulosta ja hän on ollut henkilö, jonka kanssa olen voinut sparrailla kaikkia vaikeita asioita, siinä missä nauraa käkättää jotain omaan elämään liittyvää sattumusta. Nyt se tarina saa päätepisteen ja (työ)elämä jatkaa tältä osin matkaansa toisella tavalla. Samalla, kun kirjoitan tätä, koen, etten saa puetuksi tunteitani tähän lainkaan. Sanat tuntuvat latteammilta kuin mitä koen juuri nyt. Ehkä pelottaa kysyä, onko hyvä kemiamme ollut vain työpaikan aikaansaama kupla ja menetänkö tämän ihmisen nyt. Tilastot puhuvat sen puolesta, että juuri näin tapahtuu. Työpaikoilla ihmisiä yhdistävät työpaikan ilot ja surut, onnistumiset ja hankaluudet - ja kun näitä ei ole enää, vähitellen yhteiset asiat hiipuvat. No, aion tehdä sen eteen töitä, että uhmaisimme näitä tilastoja, mutta siltikin todella paljon työpaikalla muuttuu nyt ja tunne siitä saa aikaan pienen sokkitilan minussa. Työpaikka on minulle itse työn asiasisällön ohella ennen kaikkea sitä, millaiseksi ihmiset sen siellä tekevät ja nyt yksi minulle tärkeä henkilö ei enää ole osa tätä kokonaisuutta.

Olemme myös joutuneet luopumaan tämän syksyn aikana yhdestä tiiviistä yhteisöstä, entisistä naapureista. Kun koti vaihtui, huomasin, että seinien lisäksi joudumme tekemään luopumistyötä myös ihmisistä. Sitä kun vaihtaa kotia 17 vuoden jälkeen ja naapurit ovat sinä aikana pysyneet aikalailla samoina, ehtii syntyä melko tiiviskin yhteisö - vähintäänkin tutut kuviot, jossa viikoittain yhden kanssa törmää postilaatikolla, toisen kanssa koiralenkillä ja niin edespäin. Kun vaihtaa kotia, ei välttämättä haluaisi vaihtaa naapureita. Mutta päätös mikä päätös ja kas, taas tehtiin luopumistyötä. Mitään tästä ei enää koskaan palaa vaan se meni.



Ja sitten ne lapset: hiljattain on luovuttu myös yhdestä lapsesta, mallia seniori tämän blogin kielellä, kun hän muutti pois. Aika ajoin koen syvää haikeutta siitä, että hän ei ole enää entiseen tapaan osa kodin arkea, vaikka muuten yhteys on kyllä ihan tiivis. En oikeastaan ollut valmistautunut, että kaipaisin juuri tätä, jotain ihan arkista. Pelkäsin vain yhteyden säilymisen puolesta, mutta nyt tuntuu, että menetinkin jotain ihan muuta. Viime sunnuntaina hän tuli alunperin isänpäivän aamubrunssille, mutta jäikin sitten oleilemaan iltaan asti. Kun iltapäivällä katsoin häntä makaamassa sohvalla luurit korvalla ja puuhailin omiani, tunsin tätä tavalliseksi muodostunutta haikeuden tunnetta: nyt hän on tuossa ja kohta juomme kupposet teetä ja jutustelemme, mutta nämä hetket ovat vähissä. Pelkkä näkeminen silloin tällöin ei mielestäni riitä ylläpitämään suhdetta lapseen. Tarvitaan näitä lorvailevia kotitilanteita, jossa ajatuksia vaihdetaan verkkaisesti, jos joku ajatus sattuu putkahtamaan mieleen. Jos ei vain oleilla yhdessä ilman sen suurempaa tarkoitusta, näin ei tapahtu. Nyt tähän on vain harvoin mahdollisuus ja sen myöntäminen on suurta luopumista.



Tuntuu, että luopumista tapahtuu nyt liikaa samalla kertaa. Viime vuonna tai sitä edellisenä en joutunut luopumaan mistään! Ja ennen kaikkea, nyt puhutaan ihmisistä, ei mistään materiasta.

No, materiasta puheen ollen. Samaan aikaan koti rakentuu omaksi uudeksi pesäksi. Kuvat ovat sikahuonoja marraskuun pimeässä illassa, eli äsken, räpsäistyjä otoksia työ-/vieras-/oleskeluhuoneesta, jonne halusin luoda seesteisen tunnelman beigeillä sävyillä ja viherkasveilla. Seniori ja isänsä porasivat hyllyn seinään sunnuntaina ja asettelin siihen pienen sinivihreän taidelasikokoelmani Helena Tynellin ja Tamara Aladinin luomuksia.



Olin muuten alun perin ajatellut hankkia tähän värisävyn perusteella ihan toisen hyllyn, design-vaihtoehdon ja kovin suositun String-hyllyn, mutta lopulta päädyinkin ihan tarkoituksella tähän edulliseen Clas Ohlsonin hyllyyn, jonka metalliosat sprayasin kermanvalkoisella ja hyllyt maalasin samalla harmaanbeigen sävyllä kuin tuo seinä. (Itse asiassa sähkölampun valossa kuvaaminen vääristää seinän ja hyllyn väriä hieman roosammaksi kuin oikeasti se onkaan.) Muratin, ruukun ja amppelin (jotka esiintyvät ekoissa kuvissa) löysin Plantagenista ja sprayasin metalliamppelin samaisella kermanvalkoisella. Tällaista pientä minimalistista piristystä syksyyni...



Arvatkaas muuten, miksi kutsumme tätä kuvissa esiintyvää huonetta uudessa kodissamme? Vastaus on, mökkihuoneeksi. Tähän huoneeseen sulloudumme iltaisin Mikon ja Mauron kanssa, koska se on jopa vähän pienempi kuin pieni mökkimme saaressa. Olkkarissakin voisimme oleilla, mutta ei, tässä on parempi (lue: tiiviimpi) tunnelma :).

Huokaillen,

Havaintoja to do -listan ääreltä

Nyt niin polttelee kirjoittaa pitkän kirjoitustauon jälkeen monistakin henkilökohtaisista aiheista, mutta yllättäen kirjoittelua aloittaessani tunnen hirmuista tyhjän paperin kammoa - varmaan ensi kertaa elämässäni :)... Toivottavasti jossain kohtaa tulee taas jäsentyneitä, täsmäteemoista nousevia kirjoituksia, mutta tämä käsillä oleva ei ole sellainen. Lukemisen saa siis tällä varoituksella lopettaa vaikka tähän ;).

Syksy on kulunut uuden asunnon remontoimisessa ja sisustamisessa eikä valmista ole vieläkään. Jälleen kerran on todettava, että työtä oli enemmän kuin kuvittelin. Samalla on ollut sekä hauskaa että työlästä, mutta nyt todellisuus on vielä sitä, että lähinnä paahdetaan to do -listaa läpi työpäivien jälkeen, huoh. Tein juuri tänään kolme eri kategorian to do -listaa. 1. Ne asiat, mitkä pitää tehdä tällä viikolla. 2. Ne, mitkä pitää olla valmiina jouluun mennessä ja 3. Ne, mitkä viimeistellään keväällä ennen saarikauden alkua. Tekemättömät asiat eivät ole välttämättä isoja, mutta työpäivien jälkeen käytettävät tunnit ovat rajalliset.

Viikonloppuna päätimme to do -tietoisuudesta huolimatta lähteä saareen. Saari ja saaristo olivatkin hiljentyneet sitten viime näkemän. Käynti teki meille tosi hyvää. Kaikkea katsoi ja fiilisteli vähän niinkuin tuorein silmin aika pitkän tauon jälkeen. Kävelimme pääasiassa metsässä ja rannoilla. Yritin kuvata käppyräisiä arvoituksellisia puita ja sammalmättäitä, mutta joka kerta tuli olo, ettei kuva sittenkään taltioinut sitä, miltä se oikeasti minusta näytti. Ehkä hyvä niin.













Viikonlopun löytö, houkutinlintu.



Mökissä kuuntelimme podcasteja ja keskustelimme kuulemistamme aiheista. Yötä, joka on saaristossa vaan niin ihanan hiljainen, oikein odotin.



Mutta, yö menikin täysin harakoille tehtyäni emävirheen iltapalan kanssa: minä, joka olen vähentänyt sokerin käyttöni aivan minimiin viime vuosina, puin silmään jonkun ihmeellisen suklaavaihteen. Olin ostanut Maraboun minttukrokanttilevyn, joka maistuu parina palana just hyvälle ja liiallisena annoksena vain äkkimakealle, sulahti 3/4 levymäärältään suustani alas. Jo ennen nukkumaanmenoa aloin tuntea pahoinvointia ja ällötystä suklaasta ja koko yön voin huonosti ja vatsa kipuili. Kipu oli välillä ihan sietämätön ja hellitti kunnolla vasta aamuyöllä. Sain jonkun maitoproteiini- & sokerimyrkytyksen! Luulen, etten enää koskaan syö Maraboun minttukrokanttia - edes sitä yhtä, kahta palaa akuutin matalan sokerin nostamiseksi. Nykyinen toleranssini ei ollut mitoitettu tuohon suklaamäärään. En tajua edelleenkään, miksi terveellisen iltapalani sijaan lipesin noihin övereihin ja luulin, että olen henkilö, joka vetää tuosta vain noin ison määrän suklaata. En ole varmaan ikinä tehnyt näin. Hyi olkoon, kun tekee pahaa edelleenkin.

No, seuraava päivä palkitsi: löysin korillisen suppiksia ja olimme aivan ällikällä lyötyjä, kun meinasimme yllättävässä paikassa talloa rantaviivassa ison kanttarellialueen. Jättimäiset kanttarellit puiden lehtien alle hautautuneena pilkottivat edessämme ja pienen muovikassillisen keräsimme siitä mukaamme. Uskomatonta. Arvatkaa, mitä meillä syödään tällä viikolla, heh? (Viiden pisteen vihje: vastaus ei ole "suklaata".)



Viikonlopun irtiotto kodin rempasta oli muistutus siitä, että "elä hetkessä" ja "palaudu välillä". To do -lista ei lopu ihan heti, joten sen alle on ihan turha itseään uuvuttaa. Oivalsin myös sen, että saariprojektinkin suhteen olen oppinut jo kärsivälliseksi, mutta koti, jossa asuu, alkaa vähitellen hiertää keskeneräisyydellään jo parin kuukauden jälkeen, vaikka kaikki perusjutut toimivatkin. Nyt se pitää vain kestää kuin nainen ja ottaa päivä kerrallaan :). Ja pitää välillä breikkejä - kuten sellaisia, että kirjoittaa turhia kirjoituksia blogiin eikä sitäkin aikaa selaa tehokkaasti rautakauppojen tarjontaa löytääkseen juuri sopivan kokoisen bideepidikkeen tai jotain muuta yhtä tärkeää. Nähtäväksi jää, osaanko elää niin kuin itselleni sanon.

Bye bye. Paikat laitettiin jotakuinkin pakettiin ennen lähtöä, jos vaikka talvi yllättää ennen kuin ehtisimme tänne seuraavan kerran.

Kiitos, kun olette siellä ja saan kirjoittaa teille ajatuksiani,

herkistelee,